Puukiipijä

Puukiipijä (Certhia familiaris) on pieni käyränokkainen varpuslintu.

Koko ja ulkonäkö

Puukiipijät ovat 12–14 cm pitkiä ja painavat 7–10 g. Sillä on mustia ja ruskeita kuvioita, alapuoli on valkoinen. Nokka on pitkä ja alaspäin käyrä. Pyrstö on pitkähkö ja pyrstösulat ovat jäykät kuten tikoilla, sillä puukiipijä kiipeilee puunrunkoa ylöspäin pyrstöönsä nojaten. Se etsii ravinonsa pääasiassa havupuiden kuoren rakosista. Laulu on korkea, lyhyt säe, joka muistuttaa sekä sinitiaisen että pajulinnun laulua. Kutsuääni on korkea sirinä. Sukupuolet ovat samanväriset.

Suomen vanhin rengastettu puukiipijä on ollut 7 vuotta 12 päivää vanha.² Euroopan vanhin on ollut brittiläinen 8 vuotta 1 kuukautta vanha lintu.

Levinneisyys

Puukiipijän voi tavata poikki Euroopan ja Aasian Irlannista Japaniin ulottuvalla alueella. Se pesii miltei koko Euroopassa, meillä maan etelä- ja keskiosassa Etelä-Lappia myöten. Suomen pesimäkanta oli 1990-luvun lopulla 70 000 – 150 000 paria. Euroopan kanta on 2,7–3,6 miljoonaa paria, joista Britteinsaarilla 200 000. Osa puukiipijöistämme talvehtii meillä, osa muuttaa syys–lokakuussa lounaaseen, Ruotsiin ja läntiseen Eurooppaan. Talvisin lyöttäytyy tiaisparviin. Kovat pakkasjaksot aiheuttavat talvehtivalle kannallemme suuria tappioita.

Elinympäristö

Havumetsät, puistot ja vanhat lehtimetsät.

Lisääntyminen

Pesä on yleensä jossain rakosessa, usein kuolleen männyn repsottavan kaarnan alla, katkenneen puun kannossa, rungon halkeamassa, seinälaudoituksen raossa tms. Pesii mielellään erityiseen puukiipijälle tehtyyn linnunpönttöön. Muninta alkaa huhtikuussa. Naaras munii 3–9 munaa, joita haudotaan 13–15 vrk. Poikaset lähtevät pesästä 2-viikkoisina. Usein toinen pesye kesäkuussa.

Ravinto

Puukiipijän ruokavalioon kuuluvat pääasiassa hämähäkit, hyönteiset ja muut pienet selkärangattomat, talvisin myös siemenet. Voi myös käydä ruokintapaikoilla syömässä rasvaa.

Aiheesta muualla

² Rengastajan vuosikirja 2005.

• Kuitunen, Markku & Suhonen, Jukka 1987: Puukiipijää harrastaen ja tutkien. – Lintumies 5.1987 s. 186–189. LYL.