Johdanto
Kristittyjen Raamattu koostuu kahdesta osasta: juutalaisuuden parissa syntyneestä juutalaisten pyhästä kirjasta Tanakhista, jota kristityt kutsuvat Vanhaksi testamentiksi, sekä kristinuskon parissa syntyneestä Uudesta testamentista.
Raamattu on historiallinen kirja, joka on syntynyt pitkän ajan kuluessa monissa eri ammateissa ja maissa toimineiden kirjoittajien toimesta. Osa Raamatun sanomasta on levinnyt aluksi suullisena perimätietona sukupolvelta toiselle.
Kristinuskon näkemyksen mukaan Raamattu on Jumalann ilmoitusta ja sisältää sanoman, jonka hän haluaa kertoa ihmiskunnalle. Hän haluaa ilmoittaa ihmiselle itsensä ja tiettyjä asioita maapallon, Israelin ja muiden kansojen historiasta, ihmisen syntisyydestä, sekä pelastuksesta Jeesuksen kautta, eli tien pois synnistä yhteyteen itsensä kanssa.
S. Paolo Fuori le Muran Raamattu, esilehti Viidenteen Mooseksen kirjaan, 800-luku
Tämän vuoksi Raamatusta käytetään kristinuskossa myös nimitystä 'Jumalan sana' — se kuvaa ajatusta siitä, että Jumala on inspiroinut Raamatun eri kirjojen kirjoittajia heidän kirjoitustyössään. Tällöin voidaan puhua joko sanainspiraatiosta, jolloin Jumala on ohjannut kirjoittajien työtä yksittäisiä sanavalintoja myöten, tai asiainspiraatiosta, jolloin Jumala on näyttänyt vain asiat joista tulee kirjoittaa. Kristinuskossa Raamatun ei kuitenkaan katsota olevan samalla tavalla syntynyt suoran ilmoituksen tuloksena kuten islamin Koraani, sillä kristinuskon näkemyksen mukaan varsinainen 'Jumalan sana' (kreik Logos) on Jeesus Kristus, Pyhän Kolminaisuuden toinen persoona.
Raamattu on jaettu kahteen osaan, Vanhaan ja Uuteen testamenttiin. Testamentti on sanana hieman harhaanjohtava — testamentilla tarkoitetaan tässä tapauksessa 'liittoa', sitovaa sopimusta ja molemminpuolista sidettä, joka on vahvistettu veren vuodatuksella. Testamentit kuvaavat siis vanhaa ja uutta liittoa, jotka Jumala on tehnyt ihmiskunnan kanssa. Vanha liitto tehtiin juutalaisen kansan kanssa, ja sen merkkinä olivat ympärileikkaus ja uhritoimitukset. Uusi liitto tehtiin koko ihmiskunnan kanssa, ja sen merkkinä on ristiinnaulitun ja ylösnousseen Jeesuksen vastaanottaminen vapahtajaksi ja sen merkkinä otettu kaste.
Koska kristinusko on vallinnut Eurooppaa myöhäisen antiikin ajalta valistusajalleinin, Raamattu on vaikuttanut suuresti paitsi uskonnossa myös länsimaiseen kulttuuri, kieleen, tieteeseen, lakeihin sekä ennen nykyaikaa myös luonnonfilosofiaan ja maailmankuvaan. Esimerkiksi lainsäädäntö Euroopassa on kehittynyt ja kehittyy yhä Raamattuun perustuvan moraalin pohjalta. Raamattu on vaikuttanut merkittävällä tavalla ajanlaskuun ja länsimaiseen kalenteritin. Myös useat sananlasku ja sanonnat ovat raamatullista alkuperää. Raamatulliset teemat ovat myös varsin yleisiä taiteessa, kuten kirjallisuudessa, kuvataiteessa, musiikissa ja elokuvissa. Koska Raamattu on kaikkialla pääosiltaan sama, se on myös kulttuurillisen yhteyden ylläpitäjä koko maailmassa.
Valistusaika ja sen mukanaan tuoma tieteellinen vallankumoussia Euroopassa ja Amerikassa saivat aikaan sen, että Raamatun ja sen profetioiden jumalalliseen alkuperään ja historialliseen luotettavuuteen alettiin suhtautua skeptisesti. Jumalan ilmoituksen lisäksi useat ihmiset näkevät Raamatun kuitenkin edelleen suurena kirjallisena teoksena, joka sisältää merkittäviä moraali opetuksia sekä maailmankirjallisuuden valioluokkaan kuuluvia draamallisia kertomuksia ja runoutta.
Vanha testamentti
Osa hepreankielistä Pentateukkia (2. Moos 20:1-5)
Vanha testamentti (VT) sisältää kertomuksen koko maailman synnystä ja kertoo, miten Jumala valitsi Israelin omaisuuskansakseen muiden kansojen keskuudesta ja miten hän johdatti kansaansa historian lävitse. Vanha testamentti sisältää myös runoja, mietelmiä ja ylistyksiä sekä käskyjä ja ohjeita siitä, miten ihmisten tulisi elää — tärkeimpänä juutalaisen lain ja kymmenen käskyä. Vanhan testamentin lopussa on profeettojen kirjoituksia ja ennustuksia tulevasta Messiaasta, joka vapahtaisi maailman synnistä. Profeettakirjat on koottu niiden profeettojen julistuksesta, jotka toimivat Israelin ja Juudan alueilla 700-500 luvuilla eaa. Kirjat on järjestetty pituutensa mukaan. Suuria profeettoja olivat muun muassa Jesaja, Jeremia, Hesekiel ja Daniel ja pieniä profeettoja Aamos, Miika ja Malakia.
Vanha testamentti kirjoitettiin noin vuosina 1400–400 eaa Siihen kuuluu 39 (Vulgatassa 46, ortodoksisessa Raamatussa 51) kirjaa. Niiden alkuperäinen kieli oli enimmäkseen heprea, arameaa esiintyy vain muutamissa kirjakääröissä.
Erot Vanhan testamentin kirjojen lukumäärissä johtuvat siitä, että katolisen ja ortodoksisen kirkon käyttämä Vanhan testamentin kaanon perustuu varhaiseen aleksandrialaiseen, kreikankieliseen käännökseen Septuagintaan. Siihen sisältyy myös joukko Vanhan testamentin apokryfisiä kirjoja. 1500-luvulla Luther halusi ottaa sen sijaan käyttöön Vanhan testamentin palestiinalaisen, hepreankielisen version johon apokryfiset kirjat eivät sisälly. Katolisen ja ortodoksisen kirkon piirissä joistakin protestanttien keskuudessa apokryfisiksi katsotuista Raamatun teksteistä käytetään nimitystä deuterokanoniset kirjat, ja näitä tekstejä käytetään mainittujen kirkkojen liturgiassa runsaasti.
Vanhan testamentin kirjat
Vanhan testamentin kirjat siten kuin ne kirjoitetaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vuonna 1992 käyttöön ottamassa Raamatun suomennoksessa eli Uudessa kirkkoraamatussa:
Uusi testamentti
Osa Eusebiuksen latinankielistä Codex Vercellensistä vuodelta 370 (Joh. 16:23-30)
Uusi testamentti (UT) käsittelee Vanhassa testamentissa luvatun Messiaan, Jeesuksen, ja hänen lähimpien seuraajiensa elämää ja tekoja.
Uuden testamentin evankeliumeissa (Matteus, Markus, Luukas, Johannes) kerrotaan, miten Jeesus eli ja opetti ja miten hänet lopulta tuomittiin, koska hän ilmoitti olevansa Jumalan poika. Evankeliumien lopussa kerrotaan hänen vihamiestensä saattaneen hänet tuomiolle ja ristinkuolemaan ja siitä, miten hänet herätettiin eloon kolme päivää kuolemansa jälkeen jotta hän voisi ilmestyä uudestaan opetuslapsilleen ennustusten mukaan. Evankeliumeissa kerrotaan myös, miten Jeesus lähetti opetuslapsensa viemään hyvää sanomaa hänestä kaikkialle maailmaan.
Evankeliumien lisäksi Uusi testamentti sisältää ensimmäisen kristillisen historiateoksen (Apostolien teot), kolmetoista apostoli Paavalin kirjoittamaa kirjettä, kahdeksan ns. yleistä kirjettä sekä yhden apokalyptisen profetian (Johanneksen ilmestys).
Uusi testamentti kirjoitettiin noin vuosina 50 – 125 koinee-kreikaksi. Se sisältää 27 kirjaa. Kirjojen kirjoittajat olivat apostoleja, jotka joko tunsivat Jeesuksen henkilökohtaisesti elinaikanaan eli olivat hänen opetuslapsiaan, tai jotka olivat välittömästi opetuslasten seuraajia ja työtovereita.
Lopullisesti Uuteen testamenttiin kuuluvien kirjojen kokoelma kanonisoitiin eli virallistettiin Karthagon kirkolliskokouksessa vuonna 397n Alexandria piispa Athanasioksen vuonna 367 esittämän kokoelman mukaiseksi. Sen osat olivat toki olleet kristittyjen yleisessä käytössä koko ajan ennen kanonisointia.
Uuden testamentin virallisen sisällön osalta kristilliset kirkot ovat periaatteessa yksimielisiä, joskin käännökset ovat aiheuttaneet erimielisyyksiä Suomenkin luterilaisen kirkon piirissä. Uuteen testamenttiin kuulumattomia ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina liikkuneita Jeesusta ja apostoleja käsitelleitä kristillisiä kirjoituksia nimitetään apokryfisiksi tai pseudoepigrafisiksi.
Uuden testamentin kirjat
Uuden testamentin kirjat siten kuin ne kirjoitetaan Uudessa kirkkoraamatussa:
Raamatun luvut ja jakeet
Raamatun kirjat on jaettu edelleen lukuihin ja luvut jakeisiin. Suomenkielisessä Raamatussa on 1189 lukua ja n. 31 166 jaetta. Nykyisin käytössä oleva jako lukuihin ja jakeisiin ei ole yhtä vanhaa perua kuin Raamatun alkutekstit, vaan jako on tehty keskiajalla kristittyjen pappien ja munkkien toimesta. Myöhemmin myös juutalaiset ovat omaksuneet jaon omiin kirjoituksiinsa.
Raamatun käännöksiä ja versioita
Kuuluisimmat Raamatun käännökset ovat kreikankielinen Septuaginta (Vanha testamentti), latinankielinen Versio Vulgatain, Luther saksankielinen käännös vuodelta 1534 sekä englanninkielinen King James Bible vuodelta 1611. Ruotsiksi Uusi testamentti käännettiin vuonna 1526, koko Raamattu 1541, ja uudet käännökset 1917 ja 2000.
Suomeksi Uusi testamentti ilmestyi Agricolan kääntämänä vuonna 1548 (Se Wsi Testamenti), psalttari 1551 (Dauidin Psalttari) sekä katkelmia Vanhasta testamentista vuosina 1551 ja 1552 (Weisut ia Ennustoxet, Ne Prophetat). Agricolan tavoitteena oli kääntää koko Raamattu suomeksi, mutta työ loppui rahoituksen puutteeseen.
Ensimmäisen suomalaisen Raamatun, Biblian, nimilehti, 1642
Vuosina 1602 ja 1638 Suomessa asetettiin komiteoita kokonaisen Raamatun kääntämiseksi. Vuoden 1602 komitean asetti kuningas Kaarle IX, ja sen puheenjohtajina toimivat Turun piispat Ericus Erici Sorolainen ja Aeschillus Petraeus. Komitea sai käännöksen valmiiksi, mutta se ei koskaan päässyt painoon. Uutta käännöstyötä johti uusi piispa Isaacus Rothovius, joka hankki käännökselle rahoituksen vuoden 1638 valtiopäiviltä. Uusi komitea hyödynsi kuitenkin todennäköisesti myös aiempien kääntäjien tekemää työtä, koska käännös valmistui kolmessa vuodessa. Vuonna 1642 ilmestyi vihdoin ensimmäinen kokonainen Raamattu suomeksi (Biblia, Se on: Coco Pyhä Ramattu Suomexi).
Bibliasta tehtiin uusi Henricus Florinuksen toimittama painos vuosina 1683 (UT) ja 1685 (VT). Syynä uuteen painokseen olivat sekä kieliasun tarkistaminen että pienikokoisemman ja halvemman version tarpeellisuus. Kolmas Anders Lizeliuksen toimittama painos valmistui vuonna 1758, ja neljäs painos vuonna 1776. Tämä vuoden 1776 uudistettu versio oli merkittävin vuoden 1642 alkuperäisen käännöksen jälkeen. Siitä otettiin useita painoksia ja se levisi koko maahan ja tavallisiinkin koteihin. Näin se lopulta täytti jo alkuperäiselle käännökselle asetetut uskonpuhdistuksen mukaiset tavoitteet Raamatun saamisesta kaikkien ulottuville. Biblian versiota, johon on lisätty Lutherin kirjoittamat esipuheet kullekin luvulle, koko Raamatulle sekä aakkoselliset selitykset ja mittayksiköt, kutsutaan Rekisteriraamatuksi. Rekisterin on koonnut luultavasti toimittaja Lizelius. Esipuheet eivät ole kaikilta osin oikeat ja niissä on luterilainen puhdasoppisuuden ajan henki.
1800-luvulla alettiin lopulta valmistella täysin uutta käännöstä. A. W. Ingman julkaisi uuden korjatun laitoksen vuosina 1858 ja 1859. Hänen käännöksensä eivät kuitenkaan saaneet yleistä hyväksyntää. Vuoden 1859 Raamattua kutsutaan koetusraamatuksi, koska myyntiin laitettujen kappaleiden kanteen määrättiin liimattavaksi lappu 'Koetus-käännös'.
Vuonna 1861 asetettiin raamatunkäännöskomitea uuden käännöksen aikaansaamiseksi. Komitean 1869-86 valmistamaa Vanhaa testamenttia ei kirkolliskokous kuitenkaan koskaan hyväksynyt. Asetettiin uusi komitea, jonka 1912 julkaiseman Uuden testamentin kirkolliskokous vuonna 1913 erinäisin muutoksin otti vanhan käännöksen rinnalla väliaikaisesti käyttöön. Kokonainen uusi käännös, jota nykyään kutsutaan Vanhaksi kirkkoraamatuksi, hyväksyttiin vuosina 1933 (VT) ja -38 (UT).
Nykyisin käytössä oleva käännös, niin sanottu Uusi kirkkoraamattu, hyväksyttiin ja otettiin käyttöön vuonna 1992. Käännöstyö alkoi kirkolliskokouksen asettaman raamatunkäännöskomitean toimesta vuonna 1973. Komitean jäseninä oli myös edustajia Suomen ortodoksesta kirkosta ja vapaista suunnista. Katolinen kirkko osallistui komitean toimintaan antamalla palautetta.
Suomenkielisiä
Antiikin käännöksiä
Alkukielisiä tekstijulkaisuja
Näkemyksiä Raamatusta
Kaikki kristityt kunnioittavat Raamattua ja erityisesti Uutta testamenttia, mutta mielipiteet kirjoitusten luonteesta ja auktoriteetista vaihtelevat. Erityisesti suhtautuminen Raamatun ilmoituksellisuuteen eli siihen, missä määrin Jumala on ollut osallinen kirjoitusten synnyssä, vaihtelee. Yleisesti Raamattua pidetään sitä erehtymättömämpänä ja suurempana uskon auktoriteettina, mitä suuremmaksi Jumalan rooli sen kirjoittamisessa ja kokoamisessa ajatellaan.
Monet kristityt katsovat, että Raamattu sisältää toteutuneita ennustuksia ja ihmeitä, ja että myös tämä puhuu sen jumalallisen alkuperän puolesta. Tämän näkemyksen vastustajat katsovat, että ihmeitä ei tapahdu, ja että selityksiä tulee siksi etsiä muualta. Muun muassa C.S. Lewis, Norman Geisler, William Lane Craig ja muut kristilliset apologeetikot ovat esittäneet, että ihmeet ovat mahdollisia ja uskottavia. Vastustajat vetoavat usein David Humenn ja Baruch Spinoza argumentteihin tai lähestyvät kysymystä deistisesti.
Raamattua tulkitaan eri tavalla vaihdellen kirjaimellisesta vertauskuvalliseen ja runolliseen. Erityisesti näkemykset Raamatun historiallisesta ja faktuaalisesta virheettömyydestä vaihtelevat usein sen mukaan, miten tulkitseva taho suhtautuu yleensäkin luonnontieteeseen tutkimukseen ja sen rajoihin. Seuraavassa on esitetty lyhyt yhteenveto yleisimmistä tulkinnoista eri suuntauksissa.
Katolisuus ja ortodoksisuus
Katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa ilmoitusta käsitetään olevan kahdenlaista, eli sitä, mikä on kirjattu Raamattuun, ja sitä, joka ilmenee (muussa) apostolisessa seurannossa eli pyhässä traditiossa. Kummatkin käsitetään osaksi kirkon opetusta, ja uskon ja kirjoitusten ymmärtämiseksi vaaditaan oikea ymmärrys kummastakin. Katolisuudessa uskonopin ja kirjoitusten tulkinta kuuluu paavin ja hänen kanssaan yhteydessä olevien piispojen muodostamalle opetusviralle eli magisteriumille. Ortodoksisuudessa tulkinta kuuluu ekumeenisille kirkolliskokouksille.
Katolisen kirkon kanta esitetään kirkon katekismuksessa näin: 'Kaikki minkä Jumala on meille ilmoittanut, esittää meille katolinen kirkko.'; 'Jumalan ilmoittama on tullut tietoomme osaksi kirjallisesti, osaksi suullisesti; kirjallisesti pyhässä Raamatussa, suullisesti muistotiedossa eli perimäopissa (traditio).'; 'Meidän pitää uskoa muistotietokin, sillä perimätieto on kirjoittamaton Raamattu.'; 'Kristityn pitää uskoa kaikki, minkä Jumala on ilmoittanut ja katolinen kirkko asettaa uskottavaksi, joko se sitten on pyhään Raamattuun kirjoitettu tai ei.'
Tradition merkitykseen viittaa vanhojen kirkkojen käsityksen mukaan myös Johanneksen evankeliumin loppu: 'Paljon muutakin Jeesus teki. Jos kaikki vietäisiin kohta kohdalta kirjaan, luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa.' (Joh. 21:25)
Protestanttisuus
Protestantit seuraavat Lutherin muotoilemaa sola scriptura ('yksin kirjoituksista') -oppia, ja uskovat, että uskon, uskonnonharjoittamisen ja raamatuntulkinnan ylin ohje on yksin Raamattu. Perimätieto kuljettaa ainoastaan asioita, jotka ovat peräisin Raamatusta, joten se ei ole itsessään auktoriteetin lähde. Koska oppi perustuu ainoastaan Raamattuun, se on aina avoin ja altis uudelleentulkitsemiselle. Tästä on seurannut joskus jopa perustavanlaatuisimpien oppien uudelleenarviointia, johtaen jopa Raamatun auktoriteetin, opillisen erehtymättömyyden sekä historiallisen ja faktuaalisen virheettömyyden itsensä kyseenalaistamiseen. Tulkinnat vaihtelevat kuitenkin suuntauksesta riippuen.
Evankelikaalinen ja fundamentalistinen protestanttisuus
Konservatiivisisten suuntausten eli fundamentalististen, evankelikaalisten tai nk. uudestisyntyneiden kristittyjen joukossa kirjoitusten katsotaan olevan alkuperältään sekä inhimillisiä että jumalallisia: inhimillisiä siinä, että ne ovat ihmisten omista lähtökohdistaan ja omien kykyjensä mukaan kirjoittamia, mutta jumalallisia siinä, että niiden kirjoittamista ohjasi Jumala, Pyhä Henki, joka takasi sen, ettei kirjoituksiin päätynyt mitään totuuden vastaista.
Fundamentalistit hyväksyvät Raamatun auktoriteetin sellaisissa kysymyksissä kuin naisten asema seurakunnassa, abortti ja homoseksuaalisuus. Evankelikaaliset tahot ovat usein taipuvaisempia ajattelemaan, että Raamatun kirjoittajat ovat kirjoittaneet tällaisista asioista kulttuurinsa ehdoilla, ja että myös tällaisista asioista voidaan keskustella kulttuuristen normien muuttuessa ja tieteen kehittyessä.
Seka fundamentalistit että evankelikaaliset tahot uskovat Raamatun erehtymättömyyteen, mutta Raamatun kirjaimellinen tulkinta on johtanut siihen, että monet fundamentalistisemmat tahot ovat hylänneet jotkut tieteen teoriat, kuten evoluutio-opin, ja suosineet sen sijaan kreationismia. Evankelikaaliset tahot puolestaan pyrkivät yleensä välttämään sellaisia Raamatun kirjaimellisia tulkintoja, jotka johtaisivat suuriin ristiriitoihin yleisesti tunnustettujen tieteellisten tosiasioiden kanssa. He eivät katso, että Raamatun kirjoittajat olisivat tehneet virheitä, mutta sen sijaan suosivat erilaisia Raamatun kirjalliseen ilmaisuun liittyviä teorioita, kuten kirjoitusten osittaista vertauskuvallisuutta, jotka tekevät mahdolliseksi hyväksyä sekä inhimillisen tiedon määrän kasvun että kirjoitusten jumalallisen alkuperän.
Liberaali protestanttisuus
Valtavirran protestanttisuus, johon kuuluvat muun muassa jotkin luterilaiset, metodistit, presbyteerit, episkopaaliset kirkot ja anglikaanit, ei opeta Raamatun erehtymättömyyttä samalla tavalla kuin konservatiivisemmat suuntaukset. Kaikkien näiden suuntausten doktriiniin kuuluu virallisesti kirjoitusten auktoriteetti, mutta ne tulkitsevat sitä hyvin monella eri tavalla, joka mahdollistaa hyvin monenlaiset opetukset evankelikaalisuudesta skeptisyyteen. Ei ole täysin epätavallista, että näissä suuntauksissa kirjoitusten katsotaan sisältävän myös virheitä, tai hyvin aikaan, kulttuuriin tai kirjoitustilanteeseen sidonnaisia opetuksia. Tämä on näkynyt erityisesti naispappeuteen, aborttiin ja homoseksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Suuntausten edustajat katsovat usein, että Raamatun ilmoituksessa on kyse kokonaisuuksista, ihmisen jumalasuhteen ja moraalin ylimmistä ohjeista, eikä sen totuus riipu jokaisen pienen yksityiskohdan totuudesta.
Liberaalimmat tahot katsovat, että Raamattu on erehtyväisten ihmisten omasta rajoittuneesta näkökulmastaan kirjoittamaa todistusta Jumalasta ja omasta uskonnollisesta kokemuksestaan. Siksi he eivät katso, että Raamattu olisi erehtymätön. Tällaiset tahot keskittyvät ennemmin laupeudentyöhön ja korostavat kirjoitusten niitä puolia, jotka puhuvat sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja myötätunnosta kaikkia ihmisiä kohtaan. He katsovat, että henkilökohtainen pelastus ilmenee ennen kaikkea sen hyvän kautta, jonka ihminen tuottaa omaan elämäänsä ja maailmaan Uuden testamentin kultaista sääntöä noudattamalla ja välttämällä tekopyhyyttä ja tuomitsemista. Näin Raamatun 'henki' olisi sen kirjainta erehtymättömämpi ja autoritaarisempi.
Raamatun ristiriidat
Nykyään esimerkiksi evankelis-luterilaista uskoa opettavissa oppikirjoissa voidaan todeta, että Raamatun tekstit sisältävät keskinäisiä ristiriitoja. Fundamentalistisen raamatuntulkinnan edustajat sen sijaan kiistävät ristiriitojen olemassaolon ja pyrkivät selittämään ristiriitaiseksi katsotut kohdat keskenään yhteensopiviksi. Tunnetuimpia esimerkkejä Raamatun tekstien väitetystä ristiriidasta on kertomus Juudaan kuolemasta, josta löytyy kaksi eriävää versiota: Apostolien teoissassassa Juudas[Ap.t. 1:18] ”suistui alas ja pakahtui keskeltä, niin että kaikki hänen sisälmyksensä valuivat ulos” ja Matteuksen evankeliumi[Matt. 27:5] ”hän viskasi hopearahat temppeliin, lähti sieltä, meni pois ja hirttäytyi.” Tähän fundamentalistit ovat sanoneet esimerkiksi, että Juudas hirttäytyi ja sen jälkeen suistui alas.[Ismo Dunderberg et al.: Lukion uskonto: Riitit, myytit ja Raamattu. Helsinki, Otava, 1997] Tämä olisi voinut tapahtua esimerkiksi köyden katkettua.[Steven Elliott: The Death Of Judas ]
Jotkut sivuuttavat tämän kohdan sivuseikkana ja huomauttavat pääasian olevan se, että Juudas kuoli.
Katso myös
Lähteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla
Raamattu verkossa:
Raamatun vuoden 1992 suomennos ääneen luettuna
Raamattuopetusta
Raamatunkäännöksistä
Raamattukäsityksistä
Raamattuun perustuva taide
Bibelen
Bibel
Bible
Bibelen
Bibeln
)
)
)
)
)
