Ristiretkien taustaa
Islamin voimistuminen
.]]
Islam levisi nopeasti uskonnon
600-luvulla tapahtuneen syntymisen jälkeen. Vuonna
630 tapahtuneen aseellisen
Mekan valtaamisen jälkeen islamia alettiin levittää osin myös sotilaallisesti muuallekin Arabian niemimaalle.
Profeettainin Muhammad kuollessa islamin vaikutusalue käsitti jo laajoja alueita Mekan ja Medinan ympäristöstä sekä
Omanin alueen.
[Madden s. 21] Muhammadin kuoltua vuonna
632 hänen lähipiiriinsä kuulunut
Abu Bakr järjesti itsensä 'uskovien sotapäälliköksi' ja myöhemmin kalifistaksi.
[Madden s. 19] Vain kaksivuotisen valtakautensa aikana Abu Bakr oli jo ehtinyt muodostaa islamilaisen armeijan ja valloittaa loputkin
Arabian niemimaa.
Abu Bakrin seuraaja Umar ibn al-Khattab eli Omar jatkoi valloitusretkiä Arabiaa ympäröiviin naapurivaltioihin, jotka olivat siihen aikaan sisäisesti heikossa tilassa.
Paaviuden ja Euroopan uusi nouseminen
Kaarle Suuren
hallitsijaksi. Teollaan Leo III nivoi paavinistuimen tiiviiksi osaksi Läntisen Euroopan valtarakenteita.]]
Länsi-Rooman romahtamisen jälkeen läntinen Eurooppa oli ollut heikkouden tilassa. Ennen 1000-lukustaa Länsi-Eurooppa joutui kestämään siihen ulkopuolelta suuntautuneita hökkäyksiä, koska eri ilmansuunnista sitä ahdistelivat niin Skandinavia tulleet viikingit, Unkarin suunnalta tulleet madjaarit sekä Pohjois-Afrikassa ja Espanjassa valtaansa pitäneet muslimit.[Madden s. 28]
Tilanne helpottui läntisen Euroopan kannalta ensimmäisen vuosituhannen päättymisen aikoihin, jolloin useat Länsi-Eurooppaa uhanneet kansat muslimeja lukuun ottamatta käännytettiin kristityiksi. Samalla väestönkasvu oli läntisessä Euroopassa voimakasta, minkä lisäksi myös talous koheni.
Läntisen Euroopan vahvistuessa islamilaisilla alueilla alkoi esiintyä sisäistä hajanaisuutta, josta osoituksena oli Espanjan alueella sijainneen kalifaatin hajoaminen useisiin pienempiin osiin. Tällöin Länsi-Eurooppa sai takaisin jalansijaansa Espanjasta, ja myös paavius osoitti vahvistumistaan, kun paavi Aleksanteri II ilmoitti synninpäästöistä kaikille Espanjaan lähteville ritareille.
Myös paavien kuva tehtävistään ja vallastaan voimistui, ja Leo I:n aikaiset ajatukset paavillisesta ylivallasta voimistuivat. Esimerkiksi Pyhä Gregorius VII uskoi paavinistuimelle kuuluvan täydellinen hallintovalta niin kirkossa kuin koko maailmassakin.[Ihmistä suurempi : paaviuden historia s. 35] Samoin kirkon sisällä alettiin ajatella, että hengellinen ylivalta saattoi vallita kunnolla ainoastaan sellaisessa tilanteessa, jossa maallinen valta olisi hengellisen vallan ja siten kirkon alaisena kaikissa asioissa, jotka koskisivat moraalia tai uskoa.[Madden s. 29] Paavi Gregorius VII katsoikin jopa, että paavilla oli oikeus erottaa halutessaan keisareita viroistaan.[Madden s. 29 ja 30]
Pyhiinvaellukset sekä kolmen uskonnon Jerusalem
Vaikka muslimit olivat valloittaneet Jerusalemin jo 600-luvulla, jatkuivat kristittyjen järjestämät pyhiinvaellukset kaupunkiin.[Madden s. 22] Jerusalemin pyhiä paikkoja kristityille olivat muun muassa perimötietoon perustuvat paikat Jeesuksen kuolin- sekä hautapaikasta. Muutenkin 'Pyhänä maana' tunnettu Lähi-idän alue nykyisen Israelin alueella oli kristityille pyhää, koska Jeesuksen katsottiin vaikuttaneen elämänsä aikana juuri näillä alueilla.
Muslimien vallattua Jerusalemin kaupungin annettiin kristittyjen pyhiinvaeltajien yhä jatkaa matkojansa, eikä pyhinä paikkoina pidettyihin kirkkoihin ja erilaisiin pyhäinjäännöskohteisiin kajottu.[Madden s. 23]
Jerusalemissa kuitenkin kohtasivat eri uskontojen väliset ristiriidat. Muslimeille kaupunki oli kaikista kaupungeista kolmanneksi pyhin,[Madden s. 24] koska profeetta Muhammadin katsottiin kyseisestä kaupungista nousseen Taivaaseen ja tavanneen siellä Abrahamin, Mooseksen ja Jeesuksen, joita kaikkia pidetään islamissa profeettoina. Kristityille Jerusalem taas oli tärkeä, koska Raamatun mukaan Jeesus kärsi ja kuoli Jerusalemissa. Samoin juutalaiset pitivät kaupunkia ja sen lähiympäristöjä pyhinä, sillä siellä uskottiin olevan useiden Vanhassa testamentissa mainittujen henkilöiden haudat.
Paavi saarnaa ristiretken puolesta
Paavi Urbanus II saarnaa ristiretken puolesta. Todellisuudessa saarna ei tapahtunut rakennuksen sisätiloissa, vaan väenpaljouden takia se pidettiin ulkona
Vuonna 1095 Bysantin keisari Aleksios I Komnenos pyysi apua paavi Urbanus II:lta seldzukkeja vastaan. Urbanus innostui tästä ja alkoi saarnata ristiretkeä Jerusalemin vapauttamiseksi. Ristiretkiaate voidaan katsoa alkaneen vuonna 1095 Paavi Urbanus II:n Clermontin kirkolliskokouksessa pitämän saarnan seurauksena.[Medieval Sourcebook: Urban II (1088–1099): Speech at Council of Clermont, 1095, Five versions of the Speech ]
Urbanus II ei esittänyt kokouksessa ristiretkiaatetta omana ajatuksenaan, vaan ilmoitti sen olevan Jumalan tahto ja käsky.[Kristinuskon historia 2000 s. 142]
Pitämässään puheessa Urbanus II vetosi useasti kansaan, jotta nämä aseistautuisivat ja lähtisivät sotaan Pyhälle maalle. Urbanuksen mukaan Herran temppelistä oli tehty paholaisen istuin ja kaikkein pyhin on häpäisty. Paavin puhe sai heti kansassa aikaan innostuneen vastaanoton, ja ihmisten kerrotaan huutaneen kuorossa 'Deus lo volt!' (suom. Jumala tahtoo niin!).[Kristinuskon historia 2000 s. 143]
Urbanus II:n puheen valtaisa vaikutus on hankala selittää.[Kristinuskon historia 2000 s. 144] Historioitsijat ovat tarjonneet syyksi muun muassa sitä, että ristiretkiaatetta tuki varhaisten teologien ajatus 'pyhästä sodasta' pakanakansoja vastaan.
Sydänkeskiajan tärkeimpiä ristiretkiä Lähi-itään
Ensimmäinen ristiretki
Jerusalemin valloitus ensimmäisellä ristiretkellä. Keskiaikaisen käsikirjoituksen kuvitusta
Paavi Urabus II:n pitämän puheen jälkeen alettiin koota armeijoita ristiretkeä varten. Tarkat luvut ristiretkeläisistä eivät ole tiedossa, mutta ainakin sadantuhannen ihmisen uskotaan valmistautuneen lähtemään sotaan.[Madden s. 37] Joukot kuitenkin vähenivät ennen varsinaisen ristiretken alkua, sillä sekä menetyksiä että karkuruutta esiintyi.
Ristiretkeläiset tappavat juutalaisia ensimmäisen ristiretken aikana
Heti alkuun syntyi erimielisyyttä siitä, kuka itse asiassa oli ristiretken johtaja. Paavi Urbanus II oli asettanut oman lähettiläänsä Adhemarin johtoon. Bysantin keisari Aleksios oli myös hyvin huolestunut, kun suuri ristiretki-armeija saapui Konstantinopolin ulkopuolelle. Hän vaati, että kaikki johtajat vannoisivat uskollisuuttaan keisaria kohtaan ja palauttaisivat takaisin kaikki seldžukkien Bysantilta valloittamat maat.[Madden s. 40] Ristiretkiaatteen saarnaaminen oli lisännyt myös juutalaisvastaisuutta, koska juutalaiset nähtiin samalla tavalla vääräuskoiksi kuin muslimit. Matkalla Lähi-itään ristiretkijoukot pakottivat kohdalleen osuneet juutalaiset ottamaan kasteen kuoleman uhalla, ja ensimmäisen kuuden kuukauden aikana lähes 10 000 juutalaista surmattiin. [ }}]
Ensimmäisen suuren voittonsa ristiretkeläiset saivat Nikaian piirityksen jälkeen, jolloin kaupunkia hallussaan pitäneet turkkilaiset antautuivat. Tosin virallisesti antautuminen koski juuri antautumista Bysantille, vaikka bysanttilaisia oli ollut mukana piirityksessä vain muutama tuhat.[Madden s. 41] Nikaian voittoa seurasi takaisku joukkojen marssiessa kohti Dorylaeumssain kaupunkia. Tällöin ristiretkeläisarmeija jakaantui ilmeisesti vahingon seurauksena kahteen joukkoon, joista toinen joutui kymmenen tuhannen turkkilaisen ratsumiehen väijytyksen kohteeksi.
Useita pienempiä voittoja Lähi-idässä seurasi Antiokian piirittäminen. Ristiretkeläisten saapuessa kaupunkiin englantilainen laivasto oli jo ottanut haltuunsa kaupungin satamat, mutta suoraa hyökkäystä kaupunkiin ei uskallettu tehdä johtuen sen massiivisista suojamuureista ja koosta.[Madden s. 42] Piiritys johti ristiretkeläisten keskuudessa puutteeseen ruoasta, minkä paikkaamiseksi lähetettiin retkikunta noutamaan lisää muonavaroja. Retkikunta joutui kuitenkin matkalla taisteluun, joka tuloksettomuudestaan huolimatta pakotti sen palamaan takaisin ilman toivottuja ruokavaroja. Muonavaroja saadakseen lähetettiin suuri joukko ristiretkeläisarmeijasta pyytämään apua Konstantinopolista, jolloin turkkilainen sotapäällikkö Ridwan päätti yrittää hyökätä heikentyneen ristiretkeläisarmeijan kimppuun.
Piirityksen aikana ristiretkeläisten onnistui väkivalloin saada suljettua kaikki Antiokiaan johtavat kulkutiet.[Madden s. 43] Epätoivo johti kuitenkin uskonnolliseen hurmokseen ristiretkeläisissä, minkä seurauksena nämä kävivät itse hyökkäykseen ja löivät yllättyneen Kerbogahin joukot, jotka oli laskettu hajalle.
Antiokiasta ristiretkeläisten oli tarkoitus hyökätä Jerusalemiin, mutta Antiokian valtauksesta uupuneet joukot päättivät siirtää hyökkäyksen alkamisajankohtaa. Hyökkäystä odotellessaan ristiretkeläisten johtajat riitaantuivat keskenään Antiokian hallitsemisesta, sillä Taranton Bohemund vaati Antiokiaa itselleen, kun taas Raimund katsoi kaupungin kuuluvan solmittujen sopimusten mukaisesti Bysantin keisarille. Riita johti lopulta ristiretkeläisarmeijan yhtenäisyyden hajoamiseen.
Kun marssi kohti Jerusalemia alkoi, maksoivat useiden kaupunkien johtajat ristiretkeläisille siitä, etteivät nämä hävittäisi matkansa varrella olevia kaupunkeja.[Madden s. 45] Ristiretkeläisten saapuessa Tripolin alueelle he joutuivat ongelmiin. Aluetta hallitsivat Egyptin fatimiditn, joiden kanssa ristiretkeläisillä oli liitto. Tämän johdosta ristiretkeläisten oli lähetettävä delegaatio Egyptiin pyytämään Jerusalemin vapaaehtoista luovuttamista ristiretkeläisille. Kun vastaus oli kieltävä, aloittivat ristiretkeläisjoukot hyökkäyksensä Palestiina kaupunkeja vastaan, missä fatimideilla ei ollut silloin lainkaan sotajoukkoja.
Jerusalem vallattiin 15. heinäkuuta 1099 yli kuukauden kestäneen piirityksen jälkeen. Godefroy de Bouillon otti itselleen kaupungin hallitsijuuden ja kuninkaan sijasta arvonimen Advocatus Sancti Sepulchri (suom. 'Pyhän haudan suojelija'[Madden s. 47]). Valtauksen yhteydessä tapahtunutta verilöylyä lienee muslimien toimesta myöhempinä aikoina suurenneltu, mutta tästä huolimatta joitain joukkomurhia suoritettiin myös kaupungin valtaamisen jälkeen sekä sen yhteydessä.
Ristiretkeläiskuningaskuntia Pyhällä maalla
veljen, kruunaaminen Jerusalemin ensimmäiseksi kuninkaaksi
Ensimmäisen ristiretken onnistumisen jälkeen ristiretkeläiset olivat saavuttaneet vankat asemat Lähi-idässä, minkä johdosta suuri osa ristiretkille osallistuneista saattoi palata kotiinsa. Godefrey de Bouillonin kuoleman jälkeen 1100 hänen veljensä Balduin I kruunattiin Jerusalemin kuninkaaksi ja ristiretkeläiskuningaskunta syntyi.
Italian laivaston avulla saatiin vallattu vielä useita muitakin Syyria-Palestiinan tärkeitä satamakaupunkeja, mitkö muodostuivat merkitykseltään tärkeä syntyneelle ristiretkeläiskuningaskunnalle, koska suoraa maayhteyttä Eurooppaan ei ollut johtuen riidoista Antiokiaa vallassaan pitäneen Taranton Bohemundstin ja Bysantin keisarin kanssa. Italialaisten avulla ristiretkeläiskuningaskunnan johtajien onnistui turvata rannikkonsa turvallisuus, mutta tämä ei poistanut uhkaa Egyptiä käsin tulevasta hyökkäyksestä.[Madden s. 49] Myös Damaskos aiheutti huolta Jerusalemin hallitsijoille, jotka ehdottivatkin uutta ristiretkeä kaupunkia vastaan.
Muutenkin ristiretkeläisvaltiot olivat sotilaalliselta voimaltaan heikkoja, vaikka saattoivatkin siitä huolimatta muodostaa uhan läheisille muslimien hallitsemille kaupungeille.
Hengellisten ritarikuntien synty
- Katso myös: Temppeliherrain ritarikunta ja Johanniittain ritarikunta
Kahden vaikutusvaltaisen hengellisen ritarikunnan, temppeliherrojen ja johanniittojen, perustaminen ratkaisi aikanaan Lähi-idän kristillisissä kuningaskunnissa vallinneen ongelman kaupunkien puolustuksesta.[Madden s. 52] Koska ensimmäisinä vuosinaan nämä kuningaskunnat olivat haavoittuvaisia ulkopuolisille hyökkäyksille, eivätkä ne siten voineet taata Pyhällä maalla matkaavien pyhiinvaeltajien turvallisuutta.
Toinen merkittävä ritarikunta oli johanniittain järjestö, joka sai alkunsa vuonna 1099 Jerusalemiin rakennetun Pyhän Johanneksen sairaalan perustamisesta. Sairaala saavutti pian suosiota, ja myös paavi siunasi sen, mitkä molemmat takasivat sairaala johtaville munkeille runsaita taloudellisia lahjoituksia. Myöhemmin johanniitat alkoivat militarisoitua, jolloin järjestö alkoi ottaa Jerusalemin kuninkaan pyynnöstä vastuuta eräiden linnoitusten suojelemisesta. Yhdessä temppeliherrojen kanssa johanniitat muodostivat myöhempinä aikoina Jerusalemin varusväen.
Vuoden 1101 ristiretki
Vuoden 1101 Ristiretken taustalla oli se seikka, että vaikka ensimmäisen ristiretken onnistumisesta iloittiin, oltiin samalla huolestuneita ristiretken vaikutusten turvaamisesta. Esimerkiksi paavi Urbanus II:n seuraaja Paschalis II edusti tätä mielipidettä. Ajatus valloitusten säilyttämisestä johti siihen, että ensimmäiseen ristiretkeen aikanaan sitoutuneita, mutta myöhemmin kieltäytyneitä ylimyksiä ja alettiin painostaa lähtemään uudelle ristiretkelle. Samalla katsottiin, että jotkut ristiretkeläiset olivat palanneet sodasta liian nopeasti, jolloin heitäkin vaadittiin palaamaan Lähi-itään.
Painostus johti siihen, että joukko huonosti organisoituja joukkoja lähti käymään sotaa Lähi-idässä. Seurauksia huonosti organisoitujen joukkojen lähettämisestä olivat useat lähes täydelliset tappiot, joita ristiretkeläiset kokivat taistellessaan Pyhällä maalla. Vuoden 1101 ristiretkeen osallistui kyllä myös hyvin organisoituja joukkoja, kuten kreivi Guillaume de Neversin johtama armeija, joka kuitenkin murskattiin väijytyksessä. Taistellessaan vuoden 1101 ristiretkeläisiä vastaan turkkilaiset käyttivät uusia taistelutyylejä, joita he tulivat hyödyntämään myös myöhempien ristiretkien aikana.
Toinen ristiretki
Vuonna 1144 muslimiarmeijaa johtavan Zengin onnistui saada Edessa antautumaan. Ristiretkeläiskuningaskunnat Lähi-idässä olivat heikossa tilassa, eikä eurooppalaisilla ollut Edessassa kunnollista sotilaallista johto, eivätkä Jerusalemista tulleet joukot ehtineet apuun ennen kaupungin antautumista.
Edessan menetyksen jälkeen paavi Eugenius III aloitti järjestelyt uuden ristiretken aikaansaamiseksi. Hän mm. lähetti Ranskan kuninkaalle Ludvig VIIn:lle ristiretkeen kehottavan bulla.[Madden s. 60] Kuningas itse kannatti ajatusta, mutta saadakseen myös vastahakoiset ylimyksensä samalla kannalle hän pyysi apua munkki Bernhard Clairvauxlaiselta, joka alkoikin saarnata uuden ristiretken puolesta ja sai joukon kannattajia.
Ristiretki alkoi kireissä tunnelmissa, sillä Saksan keisarin saapuessa Bysantin raja-alueilla, kävi tämän keisari Manuel I Komnenos sotaa Sisilian kuningasta Roger II:tä vastaan. Samalla Bysantin keisari oli solminut rauhan Vähä-Aasian voimakkaimman muslimivallan kanssa.[Madden s. 61] Lisäksi keisarin suhtautuminen ristiretkiaatteeseen oli viileä, sillä hän ei katsonut ristiretkien hyödyttävän Bysanttia.[Madden s. 63]
Bysantissa saksalaisia kehotettiin kulkemaan Vähä-Aasiaan nopeasti. He eivät jäänet odottamaan ranskalaisia, vaan marssivat kohti
Edessaa. Konrad jakoi armeijan kahteen divisioonaan, ensimmäisen tuhosivat
seldžukit 25. lokakuuta 1147 Dorylaeumin taistelussa. Toinen tuhottiin samaan tapaan aikaisin
1148.
Manuelin suhteet Ranskaan olivat jonkin verran paremmat, mutta hän kieltäytyi avustamasta omilla joukoillaan, ja vannotti palauttamaan vallatut alueet Bysantille. Ranskalaiset tapasivat Konradin joukkojen jäänteet Nicaeassa, mutta Ludvig koki samanlaisen tappion kuin saksalaiset olivat kokeneet. Armeijoiden jäänteet pääsivät lopulta Syyriaan meritse.
Jerusalemissa Konrad vakuutti kuningas Balduin III:n hyökkäämään Damaskokseen, vaikka valtakunnilla oli aselepo. Muut ristiretkeläiset halusivat hyökätä heikompaan Aleppoon, joka olisi ollut portti Edessaan ja hillinnyt Nur ad-Dinin vallan kasvua. Damaskoksen piiritys alkoi heinäkuussa 1148, mutta ristiretkeläiset olivat vedettömällä aavikolla ja vetäytyivät alle viikon kuluttua. Konrad ja Ludvig palasivat kotiin.
Ristiretken tuloksena Damaskos ei enää luottanut ristiretkeläisiin ja kaupunki luovutettiin Nur ad-Dinille 1154. Baldwin III valloitti Ascalonin 1533 ja toi epäonnekseen Egyptin sodan piiriin. Bernhard Clairvauxilainen koki myös nöyryytyksen
Taistelut Egyptissä
Keskiaikainen kuva, joka sanoo esittävänsä 'Saladinia, Egyptin kuningasta' (Saladin rex Aegypti);
Ennen kolmannen ristiretken alkua Egyptissä käytiin sisäistä kamppailua vallasta. Jo ilman ristiretkiä ja niiden mukanaan tuomia ristiretkeläiskuningaskuntia Egyptin sisäpoliittinen tilanne oli sekava, sillä vaikka valta oli periaatteessa kalifien hallussa, kuului käskyvalta käytännössä pääministereille eli visiireille.[Madden s. 68] Sisäpoliittisten ongelmiensa takia Egypti osti veroillaan rauhan Jerusalemin kuningaskuntaa johtavalta kuningas Balduin III:ltä.
Samaan aikaan syrjäytetty visiiri Shawar pyysi tukea vaikutusvaltaiselta sotapäälliköltä Nur ad-Dinilt, joka lähetti armeijansa auttamaan visiiriä.
Johanniittojen ritarikuntaa johtanut Gilbert d'Assaillyn onnistui vuonna 1168 saada Amalrik I rikkomaan aseleponsa Egyptin kanssa. Jouduttuaan taas sotilaallisen uhan eteen visiiri Shawar pyyis uudelleen apua Nur ad-Dinilta, ja saikin sitä.[Madden s. 69] Saladin pääsi kuitenkin tästäkin pinteestä, sillä Nur ad-Din kuoli vuonna 1174, ja samana vuonna Amalrik menehtyi punatautiin.
Saladinin voimistuminen ja Jerusalemin kuningaskunnan tappio
Saladinlaisessa kuvattuna 12. vuosisadalta peräisin olevassa arabia
teoksessa
Nur ad-Dinin kuollessa Saladin alkoi toimia hänen asemansa perimiseksi.[Madden s. 70] Saladin esiintyikin Egyptissä islamin puolustajana ja eurooppalaisten ristiretkeläisten vastustajana, vaikka hän samanaikaisesti soti Nur ad-Dinin sukulaisia ja muita muslimeja vastaan.[Baha ad-Din ibn Shaddadin 1100-luvun lopussa kirjoittama Saladinin elämä]
Kun Nut ad-Dinin perhe halusi nostaa tämän pojan as-Salih Ismailin isänsä seuraajaksi, päätti Saladin tunnustaa tämän oikeuden isänsä asemaan eli epäviralliseen Aleppon ja
Damaskoksen hallitsijuuteen.
Samalla Saladin kuitenkin sanoi olevansa alaikäisen Ismailin sijaishallitsija, minkä vuoksi aluetta nimellisesti hallitseva kalifi nimittikin Saladinin Nur ad-Dinin alueiden hallitsijaksi.
Aleppo oli kuitenkin yhä Nur ad-Dinin suvun hallinnassa, joten Saladin joutui käymään valtansa lujittamiseksi useita taisteluja.
Saladinin voimistuessa Jerusalemin kuningaskunnan johtajaksi nousi Balduin IV. Vuonna 1177 Saladin aloitti hyökkäyksensä kuningaskuntaa vastaan, jolloin kuningas Balduin IV lähti marssimaan joukkoineen häntä vastaan. Saladinin armeijan joukkovahvuuden pelottamana kuningas kuitenkin päätti perääntyä, jolloin Saladin antoi armeijansa hajota suorittamaan ryöstelyä. Tilanteeseen tarttuen kuningas Balduin IV aloitti hyökkäksensä Saladinia vastaan ja onnistui lyömään tämän joukot. Saladin jatkoi hyökkäyksiään, ja jo seuraavana vuonna hänen onnistui saavuttaa voitto kuninkaan rakennuttamasta linnoituksesta ja surmata koko sen varuskunta.
Vuonna 1187 Saladin saavutti siihen asti suurimman voittonsa ristiretkeläisjoukoista. Hänen onnistui noin kolmenkymmenen tuhannen miehen vahvuisella armeijallaan saartaa Jerusalemissa vallan kaapanneen Guy de Lusignan joukot, jolloin nämä jäivät vaille ruokaa ja juomaa. Saladin ei kuitenkaan käynyt hyökkäykseen, vaan odotti seuraavaan päivään. Päivän kuumimman ajan koittaessa ristiretkeläisjoukkojen jalkaväki ilmeisesti pakeni, jolloin ratsuväki jäi yksin Saladinin armoille. Voitto jätti ristiretkeläisvaltiot turvattomiksi ja avasi Saladinille tien Jerusalemin kuningaskunnan kukistamiseksi. Tammikuussa 1189 Jerusalemin kuningaskunta oli kukistunut, Tripolin kreivikunta voitettu ja Antiokia oli heikoimmillaan. Ristiretkeläisten kannalta voimakkain paikka Lähi-idässä olikin Tyros, jonne lähetettiin joukoittain vahvistuksia.
Kolmas ristiretki
Paavi Gregorius VIII:n vedottua useisiin eurooppalaisiin ruhtinaisiin, nämä aloittivat 1180-luvun lopussa kolmannen ristiretken. Pyhälle maalle suuntasivat kolmen kuninkaan armeijat: Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan joukot Fredrik I Barbarossainn johdolla, Ranskan armeija Filip II August johtamina ja englantilaiset joukot kuninkaansa Rikhard I Leijonamielen käskyvallassa.[Zetterberg s. 309] Keisari Fredrik Barbarossa kuitenkin hukkui saavuttamansa voiton seldžukeista jälkeen. Tästä huolimatta hänen joukkonsa jatkoivat matkaa Akkon kaupunkiin saakka, minne Rikhard I ja Filip II olivat jo ehtineet.
Saatuaan Akkon vallattua Saladinilta, Rikhard päätti vallata Jaffan, joka tarvittiin hyökkäykseen Jerusalemiin. Marssilla Saladin hyökkäsi, mutta Rikhard voitti tämän joukot selvästi. Tammikuussa 1192 Rikhard oli valmis hyökkäykseen Jerusalemiin, mutta Saladin vahvisti armeijaansa ja linnoitti kaupungin. Hän saavutti kahdesti näköetäisyyden kaupunkiin, mutta Saladinin joukot löivät hänet takaisin. Seuraavaksi Saladin yritti valloittaa takaisin Jaffan, mutta Rikhardin pienempi armeija voitti hänet 31. heinäkuuta.
2. syyskuuta 1192 Rikhard ja Saladin sopivat kolmen vuoden aselevosta, jossa Jerusalem jäisi muslimivaltaan, mutta aseettomat pyhiinvaeltajat saisivat vierailla kaupungissa.
Neljäs ristiretki
Epäonnistuneen kolmannen ristiretken vuoksi paavi Innocentius III kehotti eurooppalaisia ruhtinaita lähtemään ristiretkelle Egyptianin. Ristiretkeläisjoukkojen saapuessa Venetsia selvisikin, että koska ristiretkeläisillä ei ollut rahaa hankkia laivoja, oli heidän laivojen saamiseksi autettava venetsialaisia sekä bysanttilaista kruununtavoittelijaa.[Zetterberg s. 310] Lisäksi Bysantin keisarikunta hajotettiin, ja perustettiin Latinalainen keisarikunta. Samalla Venetsialle luovutettiin lähes jokainen Kreikan saarista. Neljättä ristiretkeä ei päätetty jatkaa enempää, vaan Konstantinopolin ryöstettyjä aarteita alettiin kuljettaa Eurooppaan.
Viides ristiretki
Lähteet
Lähdeviitteet
Katso myös
Korstog
Kreuzzug
Croisade
Korstog
Korståg
|
Tietoja 
)
)
)
)
)
)
)
)
)
)
)
)
)
)
