Sarjakuva

Historia

Sarjakuvamuotoinen kerronta on vanhaa perua, eikä sille ole määriteltävissä selvää alkua. Esimerkiksi keskiajalta peräisin oleva Bayeux'n seinävaate esittää historialliset tapahtumat kuvakertomuksena – sarjakuvana. Myös puhekupla tunnettiin jo keskiajalla, joten sarjakuvan kerrontatekniikka on oleelliselta osin ollut olemassa jo varhain.

1800-luvun eurooppalaisia kuvakertomuksia, joista tunnetuin esimerkki lienee saksalaisen Wilhelm Buschin vuonna 1865 julkaisema Max ja Moritz (Suomessa näitä edustaa muun muassa valistuskertomus Turmiolan Tommi), voidaan pitää nykyisten sarjakuvien eräänä esiasteena. Niissä tarina kerrotaan peräkkäisten kuvien muodostamana kertomuksena, jota tukee usein riimitelty teksti.

Richard Felton Outcault: Keltainen poika

Varsinainen nykymuotoinen sarjakuva, jonka piirteitä ovat muun muassa jatkuvuus ja pysyvät hahmot, syntyi kuitenkin vasta 1890-luvulla amerikkalaisessa sanomalehdistössä. Sen ensimmäiseksi edustajaksi katsotaan usein Richard Felton Outcaultin piirtämä The Yellow Kid (keltainen poika). Sarjakuva ilmestyi ensimmäisen kerran 1895 World-lehdessä. Sarjan päähenkilönä oli hörökorvainen poika, jolla oli yllään keltainen yöpaita, johon pojan repliikit kirjoitettiin.

Varhaisia nykypäiviin jatkuneita sanomalehtisarjoja olivat muun muassa Kissalan pojat (The Katzenjammer Kids, alkoi 1897, jatkuu yhä), joka oli jäljitelmä Max ja Moritz -kuvakertomuksesta, sekä Matti Mainio ja Jussi Juonio (Mutt and Jeff, alkoi 1907, päättyi 1982).

Vuonna 1929 sarjakuvassa tapahtui murros, kun sankarihahmot Buck Rogers ja Tarzan aloittivat. Siihen asti sarjakuva oli ollut lähes yksinomaan koomista ja piirrostyyliltään karikatyyristä, kun taas uudet sankarisarjat pyrkivät komiikan sijaan jännitykseen ja realistisempaan piirrostyyliin. Myös ensimmäinen Tintti-seikkailu julkaistiin vuonna 1929. Sarjakuvalehti on peräisin 30-luvun loppupuolelta: aiemmin oli oman lehden muodossa julkaistu vain joitakin kokoelmia sanomalehtistripeistä. Sarjakuvalehden varhaisia pioneereja olivat vuonna vuonna 1937 aloittanut Detective Comics ja vuonna 1938 aloittanut Action Comics. Edellinen esitteli Batmanin vuonna 1940, jälkimmäinen Teräsmiehen vuonna 1938. Toinen maailmansota kasvatti sarjakuvalehden suosiota: se oli suosittua ajanvietettä amerikkalaisten sotilaiden keskuudessa.

Toisen maailmansodan jälkeen manga kehittyi Japanissa amerikkalaisvaikutteista. Yhdysvalloissa suosiota saivat rikos-, scifi- ja kauhusarjakuvat. Viimeksi mainituista oli tunnettu EC Comics, jonka Tales from the Cryptn-lehteä on viime aikoina sovitettu TV-sarjaksi ja elokuviksi. Etenkin kauhusarjakuvat aiheuttivat 50-luvun Yhdysvalloissa huolen sarjakuvan haittavaikutuksista lapsiin ja nuoriin. Niinpä suuret kustantamot muodostivat CCA (Comics Code Authority)-liiton ja solmivat tiukan säännöstön, Comics Code, joka kielsi sarjakuvista muun muassa aviorikokset, seksin ja kyynisen maailmankuvan. Comics Code säänteli Yhdysvaltain sarjakuvaa pitkään lähes täysin ja sen vaikutus on edelleen huomattava (säännöstöä on tosin joltain osin ajanmukaistettu).

Jonkin sortin sarjakuvallinen vallankumous voidaan nähdä tapahtuneen 1960-luvulla Amerikassa underground-liikkeen kautta. Mm. Robert Crumb alkoi sarjakuvissaan käsitellä yhteiskunnallisia tabuja sekä vähemmän kevyitä ja viihteellisiä teemoja. Undergroundille oli ominaista räävittömyys, seksuaalisuus ja perversiot: se oli suunnattu usein tietoisesti Comics Codea vastaan. Tämä vei sarjakuvan asemaa kauemmaksi 'lasten viihteestä' tehden siitä varteenotettavan taidemuodon perinteisempien ilmaisumuotojen rinnalle.

Eurooppalainen sarjakuva

Eurooppalainen sarjakuva oli pitkään amerikkalaisen varjossa, mutta alkoi nousta sodan jälkeen, ehkä osittain amerikkalaisen sarjakuvan kangistuttua kaavoihinsa. Belgialaisen Hergén Tintti, joka oli aloittanut jo ennen sotaa, nousi kansainväliseen menestykseen 1960-70-luvuilla. Sitä seurasivat menestyssarjoina René Goscinnyn kehittämät Asterix, Lucky Luke ja Ahmed Ahne. Eurooppalaiset sarjakuvat olivat vapaita amerikkalaisesta vakiintuneesta käytännöstä pitää huumori ja jännitys erillisinä ja käyttää humoristiseksi tarkoitetuissa sarjoissa lähinnä minimalistista ilmaisua. Belgialais-ranskalaiset sarjakuvat yhdistivät huumorin ja jännityksen, ja piirrostyyli rönsyili yksityiskohtia.

Ranskalainen Métal Hurlant-lehti puolestaan toi 1970-luvulla sarjakuvaan vakavuutta, jopa 'taiteellisuutta'. Moebiukseninin scifi- ja fantasiasarjakuvat, Benoît Sokal historiallinen kovaksikeitetty dekkariparodia tarkastaja Ankardo ja Hugo Prattin historiaa ja myyttejä hyödyntänyt Corto Maltese veivät eurooppalaissarjakuvaa Hergé/Goscinny-linjalta aikuisempaan suuntaan muun muassa tuomalla seksin ja kovan väkivallan sarjakuviin.

Muuta palstantäytettä

Ennen sarjakuvien yleistymistä sanomalehdillä oli tapana julkaista kaunokirjallisuutta jatkokertomuksena ja palstantäytteenä. Suomessa tätä harrasti jopa Suomalainen Wirallinen Lehti. [1]

Sarjakuvan eri muotoja

Sarjakuva on laaja yleiskäsite, joka ei viittaa sisällöllisesti yhteismitalliseen alueeseen. Yhteisenä nimittäjänä on vain ilmaisumuoto ja väline. Sarjakuvalla on oma kielensä ja se ilmestyy painotuotteena, omana lehtenä, albumina, kirjana tai osana sanoma- tai aikakauslehteä. Puhtaaksi piirretty sivu on originaali, vasta painettuna se on sarjakuvaa.

Sanoma- ja aikakauslehdet julkaisevat lukijoilleen sopivaksi katsomiaan sarjakuvia. Sarjan täytyy kooltaan sopia yhdelle sivulle. Yleensä tämä tarkoittaa strippejä, koko sivun sarjakuvia tai jotakin siltä väliltä. Suurelle yleisölle sarjakuva on tuttu useimmiten sanoma- tai aikakauslehdistä.

Sivun mittaisia sarjakuvia alettiin julkaista sanomalehdissä noin sata vuotta sitten. Ne löysivät tiensä nopeasti myös muihin lehtiin. Sivun sarjat ovat tyypillisimmillään aikakauslehdissä ilmestyviä jatkojuttuja tai vitsisarjoja. Niistä on tapana myöhemmin koota albumeja.
Novellisarjakuva on yhtä sivua pitempi, mutta ei aivan kokonaisen albumin kokoinen. Novelleja julkaistaan yleensä sarjakuvalehdissä ja -kirjoissa. Novellisarjakuva syntyi 1930-luvulla. Pitkiä sarjakuvia alettiin tuolloin julkaista sanomalehtien sunnuntailiitteissä ja hieman aiemmin kehitetyissä sarjakuvalehdissä.
Sarjakuvalehti -käsite (engl. comic book) syntyi 1930-luvun lopulla Yhdysvalloissa. Karkeasti ottaen lehden erottaa sarjakuva-albumista tapa jolla sivut on liitetty toisiinsa: lehti on hakasidottu metallisilla niiteillä, albumi liimalla. Sarjakuvalehti voi koostua yhden tai useamman tekijän töistä, sisältää vain yhden novellisarjakuvan, sisältää jatkojuttuja, sisältää lyhyitä ja/tai pitkiä tarinoita ja sisältää mainoksia ja artikkeleita.
Sarjakuvakirjalle on keksitty erilaisia määritelmiä riippuen siitä millaista materiaalia se sisältää. Yhteistä kaikille sarjakuvakirjoille on kirjamainen olemus, joka syntyy (liimalla) sidotusta selkämyksestä. Albumeissa ei yleensä ole mainoksia.

Pitkiä sarjakuvia kutsutaan kirjana julkaistuna albumeiksi tai minialbumeiksi. Yhden tekijän tai tekijätiimin erillisiä tarinoita sisältävä kirja on kokooma-albumi. Jos sarjakuvakirja koostuu monen tekijän töistä, se on sarjakuva-antologia. Muita sarjakuvakirjatyyppejä ovat sarjakuvapokkarit eli taskukirjat (esimerkiksi Aku Ankan taskukirja) ja strippikokoelmat.

Lyhyen ja pitkän sarjakuvan ero on erittäin häilyvä. Tekijästä, tarinan pituudesta ja käsittelytavasta riippuu kutsutaanko teosta novellisarjakuvaksi, albumisarjakuvaksi vai sarjakuvaromaaniksi.

Sarjakuva-albumi (yleensä pelkkä albumi) on yleensä pituudeltaan vähintään 40 sivua, klassisesti [2]+46 tai [2]+62 sivua (kolme tai neljä painoarkkia). Tätä lyhyempää sarjakuvaa saatetaan kutsua minialbumiksi mikäli teos on ulkoasultaan kirjamainen.

Sarjakuvaromaani -nimitystä (engl. graphic novel, ransk. roman de bande dessinee) alettiin käyttää 1990-luvulla. Sarjakuvaromaani ei välttämättä juuri eroa ulkoisesti albumista, uutta käsitettä tarvittiinkin kuvaamaan uudenlaista sisältöä. Keskeisin ero albumin ja sarjakuvaromaanin välillä on se, että albumissa tekijä sovittaa sanottavansa annettuun määrämittaan, romaanissa julkaisun koko ja sivumäärä taipuu tekijän ja tarinan vaatimusten mukaan.

Sarjakuvapiirtäminen

Sarjakuvaa piirretään

Sarjakuvan tekeminen joko alkaa käsikirjoituksesta tai sarjakuvaa aletaan vain piirtää kuva kuvalta.

Sarjakuva piirretään usein siveltimellä tai tussiterällä lyijykynäluonnoksen päälle tai eri paperille valopöydän avulla, mutta jotkut piirtävät julkaistavaksi tarkoitettua sarjakuvaa myös suoraan musteella.

Kuvan voi värittää. Piirroksen päälle voidaan myös kiinnittää rasteria eli kuvioitua tai värillistä muovikalvoa. Nykyään sarjakuva skannataan tietokoneelle, ja väritys, harmaasävyt ja kuviot tuotetaan grafiikkaohjelmilla. Piirtolevyllllä voi tietokoneelle piirtää suoraankin. Paineentunnistava kynä tuottaa perinteisiä piirtovälineitä muistuttavaa jälkeä.

Välineet

Sarjakuvan piirtämiseen voidaan käyttää tavallisten huopa- ja lyijykynän (jota usein käytetäänkin vain luonnosteluun) sijaan myös sivellintä ja tussiteriä. Jotkut sarjakuvataiteilijat käyttävät ainoastaan sivellintä. Siveltimellä saa aidompaa jälkeä, mutta sen käyttäminen vaatii enemmän taitoa. Tussiterällä saa aikaiseksi vaihtelevaa viivaa, joskin sitä pitää aika ajoin kastaa mustepulloon. Tällöin täytyy kuitenkin varautua tekemään korjauksia (käyttämällä korjausnestettä), sillä tussi saattaa levitä tai roiskua paperille. Paperin olisi hyvä olla kovapintaista, mieluiten layout paperia. Sarjakuvaa voi jälkeenpäin muokata erilaisilla laitteilla.

Kolmiulotteinen sarjakuva

Kolmiulotteisen vaikutelman synnyttävää sarjakuvaa voidaan tehdä kahdella tekniikalla: joko värillisten lasien avulla tai ns. vapaan tuijotuksen menetelmällä. Ensiksi mainitussa on silmälaseissa sininen ja punainen linssi eri silmille, ruudut piirretään hiukan erilaisina ko. väreillä. Vapaan tuijotuksen (free view) menetelmässä kuvat piirretään samoilla väreillä, mutta niistä tehdään kaksi hiukan erilaista ruutua vierekkäin ja katsotaan harittaen. Kolmiulotteista sarjakuvaa on tehty verraten vähän ja lähinnä kokeiluina. Amerikkalainen 'Spirit'-sarjakuva julkaistiin 1980-luvulla värillisten lasien menetelmällä yhden tarinan verran. Suomessa ensimmäinen kolmiulotteinen sarja (kuvat liittyivät juonellisesti toisiinsa)ilmestyi 'Elämäntapainsinöörien ihmeellinen maailma'-albumissa vuonna 2004 aiheena liito-orava (free view-menetelmä).

Katso myös

Aiheesta muualla

Lähteitä

Heikki Kaukoranta, Jukka Kemppinen: Sarjakuvat - Otava 1982. (Historiaosuus pääpiirteittäin lukuun ottamatta kappaletta 'Eurooppalainen sarjakuva')