Selittäminen

Selittäminen on instrumentalistisen tieteenfilosofiaan mukaan tieteellisten teorioiden ja hypoteesien tarkoitus. Hypoteesin tulee selittää oma tutkimuskohteensa, sen tulee tuottaa ennustuksia siitä, jotka voi testata. Täten tieteellinen teoria on toista parempi, jos se selittää kausaliteetti vanhempaa paremmin.

Selitys voi olla joko proksimaalinen tai ultimaattinenteoriateoria. Esimerkiksi ihmisten tapauksessa proksimaalinen selittäminen viittaa siihen, miten ihminen käyttäytyy. Nälkä saattaa ajaa ihmisen etsimään ruokaa. Ultimaattinen selitys puolestaan kertoo siitä, miksi ihminen käyttäytyy siten kuin käyttäytyy. Esimerkiksi evoluutio on ultimaattinen selitys siitä, miksi eläimelle on kehittynyt näläntunne.

Proksimaalinen ja ultimaattinen selitys ovat teoreettista selittämistä, joka on vallitseva tieteellinen tapa, jolla asioita selitetään. Se on kausaalinen selitys, joka kuvaa tapahtuvaa asiantilaa, kun lähdetään tietyistä alkuehdoista. Yleisin teoreettisen selittämisen malli on Hempel-Oppenheimin malli eli peittävän lain malli.

Historiallinen selittäminen eli geneettinen selittäminen puolestaan on teleologista, eli lopputuloksellista. Usein historiallinen selittäminen erotetaan ultimaattisesta siten, että historiallinen on vaikeampaa taivuttaa kausaaliseksi selittämiseksi.

Selittäminen on deskriptiivistä, eli se kertoo miten asiat ovat. Humen giljotiinija huomauttaa, että johdonmukaisesti mistään tieteestä ei voida sinällään johtaa mitään arvo, tai toivottavia asiantiloja. Preskriptiiviset lauseet puolestaan ovat niitä, joiden mukaan pitäisi tehdä jotain. Tieteen arvovapaus (todellinen tai kuvitteellinen) ei tähän liity; se, että tiedemiehet tekevät tai eivät tee hataria johtopäätöksiä ideologioidensa pohjalta, ei tarkoita ettäkö he ehdottaisivat joidenkin asioiden tekemistä.