Serbia

Historia

Serbit saapuivat nykyisille asuinsijoilleen 600-luvulla jakaantuen kuuteen heimoon: Rascia/Raška, Bosnia, Neretva/Pagania, Zachumlie/Zahumlje, Trebounia/Travunija ja Zeta.

Ensimmäinen serbien valtio muodostui Caslav Klonimirovicin johdolla 900-luvulla Raškassa. 1000-luvun puolessa välissä nousi valtaan Vojislavljevic-suku Zetassa ja 1100-luvulla Raškassa Nemanjic-suku. Nemanjic-suvun valtakunnan perusti 1170 Stefan Nemanja, jonka pojasta Savasta tuli ensimmäinen Serbian ortodoksisen kirkon arkkipiispa ja pyhä. Kuningas Milutin laajensi Serbiaa ja valloitti Makedonian Bysantilta. Hänen aikanaan rakennettiin merkittävimmät keskiaikaisen Serbian rakennukset. Hänen poikansa Stefan Dusanltain (1331–1355) aikana valtakunta saavutti huippunsa ja hallitsi aluetta Tonava Kreikkaan. Serbian valtakunta heikkeni Stefanin kuoleman jälkeen ja Kosovo Poljen taistelussa 1389 turkkilaiset löivät serbit. Vuoteen 1459 mennessä turkkilaiset ulottivat valtansa koko Serbiaan.

Kolmensadan vuoden ajan Serbian oli Osmanien valtakunnan alaisuudessa ja serbiasutus levisi myös Vojvodinaan ja Kroatiaan. Kun Habsburgien joukot työnsivät turkkilaiset Tonavan eteläpuolelle 1699, osa serbeistä vapautui turkkilaisten vallasta.

Serbian itsenäisyysliike alkoi 1800-luvun alussa Karađorđe Petrovićin (1804–1813) ja Miloš Obrenovićin (1815–1817) myötävaikutuksella. Serbia sai ruhtinaskuntana itsehallinnon ottomaanien alaisuudessa vuosien 1804 ja 1815 kansannousujen jälkeen 1817, vaikkakin turkkilaisten joukot pysyivät pääkaupungissa Belgradissa vuoteen 1867. Venäjä–Turkin vuosien 1828–1829 sodan jälkeen Serbia tunnustettiin ruhtinaskunnaksi osmanien vallan alla ja Venäjän keisarikunnan suojeluksessa. Bosnian vuoden 1875 kapinan jälkeen Serbia soti Venäjän ja Bosnian kapinallisten rinnalla Turkin sodan 1877–1878 heikentyvää Turkkia vastaan, mikä toi Serbialle suurvaltojen tunnustaman täyden itsenäisyyden ja suuria maa-alueita etelässä ja idässä. Bosnia asetettiin Itävallan vallan alle 1878. Serbia julistettiin kuningaskunnaksi 1882.

Vuonna 1908 Itävalta liitti Bosnian itseensä ja rohkaisi Serbiaa Montenegron, Bulgarian ja Kreikan rinnalla Osmanien valtakuntaa vastaan. Ensimmäisessä Balkanin sodassa Serbia sai Pohjois- ja Keski-Makedonian, mutta Itävalta painosti sitä luopumaan albaanien maista, jotka olisivat tuoneet sille pääsyn merelle. Serbian ja Itävallan suhteet huononivat nationalistien pyrkiessä liittämään Itävallan vallan alle jääneet maat Serbiaan. Ensimmäinen maailmansota alkoi 1914 Itävalta-Unkarin hyökkäyksellä Serbiaan serbinationalistisen Gavrilo Principinin tekemän arkkiherttua Frans Ferdinand salamurhan jälkeen. Itävallan ja Bulgarian joukot miehittivät ympärysvaltojen puolella taistelleen Serbian pian sodan alettua.

Kun Itävalta-Unkari hajosi sodan lopuksi 1918, Serbiaan liitettiin Vojvodina ja Montenegro ja entiset Habsburgien slaavialamaiset hakivat turvaa Serbialta. Muodostettiin Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunta, kun Serbian kuningaskuntaan liitettiin Montenegro ja Itävalta-Unkariin kuuluneet Vojvodina, Kroatia, Bosnia-Hertsegovina ja Slovenia. Kuningaskunnassa ilmeni kansallisuuksien välisiä erimielisyyksiä, joten kuningas Aleksanteri I hajotti perinteiset alueet ja muodosti yhdeksän hallinnollista maakuntaa. Vuonna 1929 maan nimi muuttui Jugoslaviaksi.

Saksa ja Italia miehittivät Jugoslavian 1941. Vastarintaliikkeen muodostivat aluksi kuninkaallisen armeijan sotilaat, četnikit, mutta kommunistipartisaanit Neuvostoliiton, brittien ja Yhdysvaltain tuella vapauttivat koko maan 1944. Toisen maailmansodan jälkeen muodostettiin Jugoslavian sosialistinen liittotasavalta. Välttääkseen serbien hallitsevan aseman valtiossa, Bosnia ja Hertsegovina, Makedonia ja Montenegro saivat yhtäläisen tasavallan aseman uudessa Jugoslavian sosialistisessa liittovaltiossa. Kosovosta ja Vojvodinasta tuli sen autonomisia maakuntia. Serbian kommunisteilla oli kuitenkin johtava asema maassa neljä vuosikymmentä. Entinen partisaanijohtaja Josip Broz Tito hallitsi maata aina vuoteen 1980. Tito katkaisi välinsä Staliniin ja Jugoslavia pysyi Neuvostoliiton valtapiirin ulkopuolella. Kommunistivallassa Jugoslavia kehittyi maatalousyhteiskunnasta teollisuusvaltioksi. Titon kuollessa 1980 Jugoslaviassa nationalistiset ja separatistiset mielialat voimistuivat.

Vuonna 1989 Serbian presidentiksi valittu Slobodan Milošević otti autonomiset Kosovon ja Vojvodinan suoraan hallintoon, mikä sai albaanit ryhtymään vaatimaan eroa Serbiasta. Vuosina 1991–1992 Slovenia, Kroatia, Bosnia ja Hertsegovina ja Makedonia erosivat Jugoslaviasta. 11. huhtikuuta 1992 jäljelle jääneet Jugoslavian osavaltiot Serbia ja Montenegro julistautuivat Jugoslavian sosialistisen liittovaltion seuraajavaltioksi nimellä Jugoslavian liittotasavalta. Bosnian sota päättyi 1995 Daytonan sopimukseen. Miloševićista tuli 1997 Jugoslavian presidentti, ja hän pysyi vallassa huolimatta siitä että hänen Serbian sosialistisella puolueellaan ei ollut enemmistöä liittovaltion- tai Serbian parlamenteissa, mutta se piti silti hallussaan kaikki merkittävät tehtävät.

Vuonna 1997 syntyi separatistinen Kosovon vapautusarmeija (KLA), joka pyrki Kosovon itsenäisyyteen. Milošević aloitti loppuvuodesta 1998 poliisi- ja sotilaskampanjan KLA:ta vastaan, johon liittyi myös siviiliväestöön kohdistuneita julmuuksia. NATO pommitti Serbiaa maaliskuusta kesäkuuhun 1999. 79 päivän kampanjan jälkeen Milošević luovutti ja NATO:n johtamat joukot ottivat Kosovon haltuunsa, vaikka se jäi virallisesti Serbian osaksi. Pommituksissa arvioidaan kuolleen n. 1500 siviiliä. Pommitukset toivat mukanaan myös pakolaisia, lisää etnistä väkivaltaa sekä laajojen alueiden saastumisen köyhdytetyllä uraanilla. Sen sijaan pommitusten vaikutus Jugoslavian liittotasavallan asevoimiin oli lähes olematon.

Syyskuussa 2000 pidettiin vaalit, joissa virallisten tulosten mukaan Miloševićin hallituskoalitio sai niukan voiton. Välittömästi sen jälkeen kaupungit täyttyivät mielenosoittajista, jotka tukivat demokraattisen opposition Vojislav Koštunicaa. Milošević luopui vallasta 5. lokakuuta 2000, jonka jälkeen hallitusvaltaa piti kahdeksantoista puolueen demokraattinen oppositio (ДОС; DOS), joka edustaja Koštunica nimitettiin presidentiksi. Koalitio voitti parlamenttivaalit joulukuussa 2000 ja pääministeriksi tuli Demokraattisen puolueen Zoran Đinđić. Milošević pidätettiin huhtikuussa 2001 ja Đinđić luovutti hänet tuomittavaksi Haagiin sotarikostuomioistuimeen. DOSin hallitus oli vallassa joulukuuhun 2003. Koalition välit huononivat mm. Miloševićin luovutuksesta johtuen ja Koštunican Serbian demokraattinen puolue lähti hallituksesta loppuvuodesta 2001, jonka jälkeen hallitusvastuussa olivat Demokraattinen puolue (DS) ja G17+. Đinđić salamurhattiin 12. maaliskuuta 2003.

4. helmikuuta 2003 liittovaltion parlamentti hyväksyi uuden perustuslain, joka muodosti Serbian ja Montenegron valtioliiton. Marraskuun 16. 2003 pidettiin parlamenttivaalit, jotka uusittiin 28. joulukuuta liian matalan (< 50 %) äänestysaktiivisuuden vuoksi.

puolue paikkoja
Serbian radikaalipuolue 82
Serbian demokraattinen puolue 53
Demokraattinen puolue 37
G-17+ 34
Serbian uudistuminen/Uusi Serbia (monarkistinen) 22
Serbian sosialistinen puolue 22

Maaliskuussa 2004 Demokraattinen puolue sai tarpeeksi kannatusta uuden hallituksen muodostamiseen G17+:n, monarkistien ja Nova Serbijan kanssa sosialistien tuella. Vojislav Koštunicasta tuli pääministeri. Demokraattisen puolueen Boris Tadić valittiin presidentiksi 27. kesäkuuta 2004 kahden vuoden 2002 epäonnistuneen äänestyksen jälkeen äänestysprosentin jäätyä liian alhaiseksi.

21. toukokuuta 2006 Montenegron piti kansanäänestyksen itsenäisyydestä, joka sai 55,5 % kannatuksen, 0,5 %-yksikköä yli vaaditun, ja maa julistautui 3. kesäkuuta itsenäiseksi. Serbia julistautui Serbia ja Montenegron seuraajavaltioksi.

Euroopan unioni keskeytti lähentymisneuvottelut Serbian kanssa 2006 ja ilmoitti että niitä jatketaan vasta kun kansanmurhasta Bosniassa syytetty kenraali Ratko Mladić luovutetaan sotarikosoikeudenkäyntiin Haagiin. NATO sen sijaan hyväksyi Serbian joulukuussa 2006 rauhankumppanuusohjelmansa esijäseneksi.

28. ja 29. lokakuuta 2006 pidettiin kansanäänestys, jossa hyväksyttiin uusi perustuslaki, joka korvasi Miloševićin aikaisen. Perustuslaissa mm. määriteltiin Kosovo kiinteäksi osaksi Serbiaa. Perustuslain astuessa voimaan järjestettiin 21. tammikuuta 2007 uudet vaalit, joiden voittajaksi julistautui Serbian radikaalipuolue, joka sai 29 % äänistä.

puolue ääniä (alustavat tiedot[1] )
Serbian radikaalipuolue 28,7 %
Demokraattinen puolue 22,9 %
Serbian demokraattinen puolue 16,8 %
G-17+ 6,8 %
Serbian sosialistinen puolue 5,9 %
liberaalidemokraatit 5,3 %

Hallitussovun viipyessä 8. toukokuuta Koštunican Serbian demokraattisen puolueen tuella parlamentin puhemieheksi valittiin Radikaalipuolueen Tomislav Nikolić. Nikolić ehdotti 48 tunnin kuluessa valitsemisestaan maan julistamista hätätilaan 'Kosovon epävakaan tilanteen vuoksi.' Nikolić joutui eroamaan viiden päivän kuluttua nimittämisestään 13. toukokuuta DSS:n vedettyä häneltä tukensa.

Demokraattinen puolue, Serbian demokraattinen puolue, G-17+ ja pieni konservatiivinen DSS:n kanssa liittoutunut Uusi Serbia (Нова Србија) muodostivat hallituksen 11. toukokuuta neljä päivää ennen kuin vaalit olisi jouduttu uusimaan. Parlamentti hyväksyi hallituksen puolisen tuntien ennen aikarajan menoa umpeen. Koštunica jatkoi pääministerinä.

Osat

Serbia koostuu 29 piirikunnasta (joista viisi on Kosovossa, tällä hetkellä YK:n hallinnassa) ja Belgradin kaupungista. Piirikunnat taas jakautuvat 108 kuntaan. Serbiassa on kaksi autonomista maakuntaa: Kosovo etelässä ja Vojvodina pohjoisessa.

Sitä osaa Serbiasta, joka ei kuulu Kosovoon eikä Vojvodinaan, kutsutaan Keski-Serbiaksi. Keski-Serbia ei ole hallinnollinen alue, eikä sillä ole myöskään alueellista hallintoa.

Vuoristot halkovat Serbian eteläosaa

Politiikka

Kun Slobodan Milošević lähti pois vallasta 5. lokakuuta 2000, oppositio nousi valtaan. Jännitteet lisääntyivät vähitellen hallinnossa, kunnes Serbian demokraattinen puolue (DSS) jätti hallituksen jättäen Demokraattisen puolueen (DS) yksin valtaan. Serbian pääministeri on Vojislav Koštunica, Serbian demokraattisen puolueen johtaja. Serbian nykyinen presidentti on Boris Tadić, Demokraattisen puolueen johtaja. Hänet valittiin 53 prosentilla äänistä heinäkuun 2004 presidentinvaalissa.

Suurin yksittäinen puolue on äärinationalistinen Radikaalipuolue, joka ei ole kelvannut muiden yhteistyökumppaniksi. Toiset suuret puolueet ovat euromyönteiset sosiaalidemokraattinen Demokraattinen puolue ja konservatiivinen Serbian demokraattinen puolue, jotka ovat vuodesta 2000 asti hallinneet keskenään apupuolueidensa kanssa ja jättäneet Radikaalipuolueen ulos.

Talous

Serbian bruttokansantuote on puolittunut 1990-luvun alun jälkeen talouspakotteista ja vuoden 1999 NATO-pommituksista johtuen.

Keskimääräinen nettopalkka on Serbiassa n. 275 euroa (tilanne syyskuussa 2006) ja Kosovoa lukuun ottamatta työttömyysaste on noin 20 prosenttia. Serbia kuuluu niihin maihin, jotka ovat ottaneet käyttöön tasaveron.

Väestö

Serbiaa asuttavat pääosin serbit (83 %). Merkittäviin vähemmistöihin lukeutuvat bosniakit (2 %), unkarilaiset (4 %), albaanit (1 %), montenegrolaiset (1 %), ja muut 9 % (romanit, kroaatit, slovakit, bulgarialaiset ja romanialaiset). (Väestönlaskenta 2002, ilman Kosovoa)

Pääuskonnot ovat ortodoksisuus 85 %, katolilaisuus 5,5 %, islam 3 %, protestantit 1 %, muut 5,5 % (Väestönlaskenta 2002, ilman Kosovoa).

Kielet: serbia 88 %, unkari 3,8 %, bosnia 2 %, albaani 1 % muut 5 %.

Kulttuuri

Serbia on yksi Euroopan kulttuurillisesti monimuotoisimmista maista. Suurien valtakuntien väliset rajat kulkivat nykypäivän Serbian kautta pitkiä aikoja historiassa: ne erottivat aluksi Rooman valtakunnan itä- ja länsiosat ja myöhemmin Osmanien valtakunnannn ja Itävalta-Unkari. Tuloksena on se, että pohjoisosa on kulttuurillisesti keskieurooppalaisempi ja etelä taas itämaisempi. Jossain määrin tämä rajoittelu on kuitenkin keinotekoista, sillä molemmat alueet ovat vaikuttaneet toisiinsa jossain määrin.

Serbia voitti ensimmäisellä yrityksellään itsenäisenä valtiona Eurovision laulukilpailut vuonna 2007, edustajanaan Marija Šerifović kappaleella Molitva.

Bysantin vaikutus Serbiaan oli ehkä kaikkein suurinta. Serbit ovat pääosin ortodokseja. He käyttävät sekä kyrillisiä että latinalaisia merkistöjä tuloksena itäisistä ja läntisistä vaikutuksista.