Shoshonit

Shoshonit ovat Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaita. He ovat läheistä sukua muun muassa comancheille ja paiuteille. Shoshonit puhuvat shoshonikieliä, jotka ovat keskenään hyvin samankaltaisia.

Shoshonit jakaantuvat kolmeen suureen ryhmään: pohjoisiin, läntisiin ja itäisiin shoshoneihin. Pohjoisen shoshonit asuivat lähinnä itäisessä Idahossa, läntisessä Wyomingissaissa ja koillisessa Utah. Itäiset elivät Wyomingissa, pohjoisessa Coloradossa ja Montanassa. Konfliktit Mustajalkojen, siouxien, varis-intiaanien ja cheyennejen kanssa painoivat heitä etelään ja länteen 1700-luvun puolivälissä. Läntinen ryhmä keskittyi lähinnä Idahoon, luoteiseen Utahiin, Nevadaan ja Kaliforniaan.

Kulttuuri

Shoshonit kuuluivat esihistoriallisella aikakaudella suuren syvänteen intiaanikulttuurin piiriin, jossa ainoa sosiaalinen yksikkö oli suurperhe. Joskus saatettiin suuremmalla joukolla kokoontua samaan paikkaan toimittamaan riittejä ja laulamaan, mutta poliittinenen yhteys puuttui heidän väliltään ja kokoontuminen perustui vain yhteiseen kieleen. Talvi ajaksi asetuttiin suojaisiin laaksoihin pienehköinä kyläkuntina ja toisinaan saatettiin metsästää pienriistaa suuremmalla joukolla. Sotaisia eivät shoshonit alun perin olleet, mutta sukujen kesken saattoi esiintyä verikostoa. Myöhemmin heista kehittyi heimoja, jotka liikkuivat eri suuntiin ja levittäytyivät yhä laajemmille alueille. Hevosten hankkimisen myötä yhä useimmat shoshoneista siirtyivät Kalliovuorten rinteiltä alas tasangoille metsästämään biisoneita.

Idahon ja Wyomingin shoshonit harrastivat paljon kalastusta, sillä heidän maillaan riitti vesistöjä. Verkkojen ja koukkujen lisäksi he käyttivät harppuunoita ja keihäitä kalanpyyntiin. Laaksojen ja kallioiden antiloopit ajettiin aitauksiin ja suurriistaa ammuttiin nuoliynlla. Juuresten keräily oli naisten keskuudessa yleistä ja läntisimmät shoshonit harrastivat maanviljely verrattavaa ruohikon kulotusta ja erilaisten hyötykasvien hoitoa.

Sairauksia ja erilaisia onnettomuuksiatt torjuvat tietäjä olivat usein naisia. Heidän työnsä oli tärkeää. Parannustöissä epäonnistuminen tiesi pahemmassa tapauksessa kuolemaa. Aikuisen vainajan ruumis poltettiin hänen asuntonsa mukana.

Shoshonien Mytologiassa esiintyi eläimiksi ruumiillistuneita olentoja, jotka määräsivät ihmisten ja luonnon lait. Sutta kunnioitettiin eniten. Pahoja henkiä pelättiin, eritoten vesien haltijoita, jotka houkuttelivat ihmisiä hukkumaan. Henkien lepyttämiseksi järjestettiin tansseja, joissa taustalla soivat puiset huilut ja luusta tehdyt pillit. Rumpuja ei shoshonien esihistoria tuntenut. Aurinkotanssit levisi pohjoisten ja itäisten shoshonien kulttuuriin 1800-luvun taitteessa tasankojen intiaaneilta, samoin tiipii, koristetut nahkavaatteet ja päällikköjen näyttävät sulkapäähineet.

Shoshonien tarkkaa lukumäärää ei ole kyetty kovin tarkasti arvioimaan, mutta ennen eurooppalaisten tuloa on oletettu heitä olleen kymmeniä tuhansia. Nevadan, Utahin ja läntisen Coloradon jokilaaksoissa metsästäviä intiaaneja kutsuttiin aluksi shoshonien yleisnimellä, vaikka nimen taa sisältyi monia eri ryhmiä kuten bannockit, paviotsot, paiutet, snaket, goshutet, panamintit ja chemehuevit. Jopa utet laskettiin joskus shoshoneihin.

Varhaishistoriaa

Uudesta-Meksikosta alkoi siirtyä hevosia intiaanien haltuun 1600-luvun loppupuolella. Ne olivat kulkeutuneet espanjalaisilta aluksi pueblo-intiaaneille. Ryöstöretkiä tekevät apassit ja navajot anastivat suuret määrät pueblojen hevosia ja toivat näitä mukanaan Utahiin ja Nevadaan. Näillä alueilla maaperä oli kuitenkin kuivaa ja karua. Tämän takia paikalliset ute-intiaanit joutuivat ajamaan suuria hevoslaumoja aina Wyomingiin asti, jossa pohjoiset shoshonet ottivat ne haltuunsa. Nevadasta ja Utahista siirtyi Wyomingin vuoristoihin hevosten mukana eräs shoshonien haara, jota alettiin kutsua itäisiksi shoshoneiksi (Wind-joen shoshonit). Suurin osa heistä jatkoi matkaansa koillista kohden muotoutuen nimekkääksi comanchien kansaksi.Eastern Shoshone tribe

Vuodesta 1690 eteenpäin alkoi myös pohjoisten shoshonien elämä muuttua voimakkaasti. Ratsain he alkoivat tehdä yhä laajempia matkoja pois vuoristosta, läpi tasankojen, jotka yltivät Kalliovuorilta aina Mississipin jokilaaksoon asti. He ajoivat ratsain takaa niin antilooppeja kuin biisoneitakin. Lännessä asuvien shoshonien elämä säilyi entisellään, mutta pohjoisesta kansasta, joita kutsuttiin myös käärmeintiaaneiksi (snaket), alkoi yhä enemmän muotoutua tasankojen ratsastajia.

Vuonna 1730 tasankoja vielä kävellen tallaavat mustajalat joutuivat lähes täydellisen pakokauhun valtaan, kun joukko heidän perivihollisiaan, shoshoneita, syöksyi ujeltavan tuulen nopeudella heitä kohti outojen ja pelottavien eläinten selässä. Mustajaloilla ei ollut paljonkaan mahdollisuuksia puolustautumiseen ratsain liikkuvia shoshoneita vastaan. Kohtaaminen tasangolla oli hetkessä ohi. Mutta mustajalat päättivät maksaa kokemansa tappion. He pyysivät apua assiniboine- ja cree-intiaaneilta. Nämä olivat valmiita auttamaan.

Seuraava taistelukohtaus oli tasangoilla tuona ajankohtana ainutlaatuinen. Toisensa kohtasi kaksi täysin erilaista taistelumuuria. Hevosilla nopeasti liikkuva shoshoniraja eteni etelästä ja lännestä. Jalkaisin hitaasti kulkeva,mutta tuliasein varustautunut assiniboine-cree-armeija taas tuli idästä käsin. Juuri näiltä ajoilta lienee peräisin kuva hurjasti taistelevasta sulkapäisestä ja pelottomasta tasankointiaanista, joka on syöpynyt voimakkaana ihmisten mieliin. Tuliaseiden voima osoittautui voitokkaaksi, sillä kun shoshoneilta ammuttiin hevoset alta, he muuttuivat hyvinkin haavoittuviksi ja hävisivät yhteenoton. Myöhempinä aikoina shoshonit hankkivat valkoisen miehen kivääreitä, mutta myös creet ja assiniboinet tekivät hankintoja. He ostivat hevosia. Preerioilla oli 1700-luvulla vielä paljon tilaa,mutta uusia heimoja alkoi ilmestyä varsinkin idästä, kun siellä hallitsevat ojibwayt ajoivat Wisconsinstaista ja Minnesota metsäalueitten intiaaneja kohti länttä.

Turkiskauppiaita ja löytöretkeilijöitä

1700-luvun loppupuolella tunkeutui valkoinen mies tiettävästi ensimmäisen kerran suurten syvänteen alueille Nevadaan ja Utahiin. Kaksi espanjalaista Franciskaanimunkkia tutustui shoshonien kotimaahan vuoden 1776 aikana. Tämän jälkeen alueella liikkui muutamia kertoja muitakin espanjalaisia, myöhemmin myös meksikolaisia. Vaikka he olivat julistaneet alueet itselleen kuuluviksi, niin seudun intiaanit saivat olla rauhassa, eikä meksikolaisten asutukset alkaneet levitä alueelle.

Sen sijaan toiselta suunnalta alkoi kulkeutua väkeä läntisimmille kolkille. Itärannikon intiaanien siirtyessä kohti sisämaata seurasivat heidän vanavedessään hyvin nopeasti Anglo-amerikkalaiset turkismetsästäjät ja kauppiaat. Turkiskauppa oli monille pääelinkeino ja uusien metsästysalueitten löytäminen tärkeää. Vaikka kahakoita esiintyi, tulivat intiaanit ja valkoiset aluksi hyvin toimeen keskenään. Tosin valkoiset metsien ja vuoristojen miehet olivat kehittyneet varsinaisiksi kovanaamoiksi, jotka eivät pelänneet mitään. 1800-luvun alussa Yhdysvaltain kongressi varusti 45-miehisen tutkimusmatkakunnan,jonka tarkoituksena oli kartoittaa Amerikan länsirannikkoa. Retkikunta läksi St. Louisata etenemään jokilaivalla ylös Missouri. Tavoitteena oli Tyyni valtameri. Matkaa johtivat monista tutkimusmatkoista tuttu kaksikko Lewis ja Clark. He palkkasivat oppaakseen shoshoni-intiaanin nimeltään Sacagawea. Erikoisen asiasta teki se, että kyseinen Sacagawea oli nainen. Hidatsa-intiaanitnsansa olivat aikoinaan ryöstäneet hänet, mutta myyneet myöhemmin ranskalaiselle turkiskauppiaalle. Sacagaweasta tuli hänen vaimo. Lewisin ja Clarkin retkikunta palkkasi heidät oppaikseen pitkälle matkalleen Missourin rannoilta kohti Kalliovuoria. Sacagawean apu osoittautuikin korvaamattomaksi. Hän osasi paikallisien intiaanien kieliä, toimien loistavana tulkkina. Lisäksi hän tunsi hämmästyttävän hyvin seudut. Hänen johdollaan he tulivat shoshonikylään,jonka päällikkö osoittautui hänen omaksi veljekseen.

Saatuaan ystävällisiltä shoshoneilta hevosia pystyi retkikunta liikkumaan paljon entistä nopeammin. He pääsivät ratsujen avulla helposti Kalliovuorten yli. Matkallaan he poikkesivat tervehtimässä paikallisia heimoja, jotka ottivat heidät vastaan ystävällisin elein. Kiitos lankesi suurimmaksi osaksi Sacagawealle, joka kykeni vakuuttamaan intiaanit vieraiden rauhanomaisista aikeista. Kun he viimein pääsivät Tyynenmeren rannoille oli talvi tulossa. He viipyivät talven yli erään rannikon kansan luona, jatkaen kevään koittaessa matkaansa. Tämän tutkimusmatkan aikana kartoitettiin paljon ennestään tuntemattomia heimoja. Oli jo syksy, kun he viimein uupuneina palasivat takaisin St. Louisiin.

Tämän tutkimusmatkan jälkeen Sacagawea katosi julkisuudesta. Eräiden lähteiden mukaan hän kuoli vuonna 1812 saatuaan toisen lapsensa,mutta shoshonien legendan mukaan Sacagawea eli kymmeniä vuosia heidän eräässä kylässään Idahossa.

Sacagawean ansiolistaan on luettava se, että hän alkuunpani vahvan ystävyyssuhteen, joka tuli jatkumaan Yhdysvaltain hallituksen ja itäisten shoshonien välillä koko 1800-luvun ajan.

Intiaaneja ja yhdysvaltalaisia vastaan

Shoshonien eri heimoja oli sijoittunut asumaan laajoille alueille ja heidän joukossaan esiintyi sekä äärettömän köyhiä, että rikkaita heimoja. Ensiksi mainittua ryhmää edustivat Suuren Suolajärven alueella asuvat goshutet. Jo heidän maansa oli äärimmäisen karua ja hedelmätöntä ja he muistuttivat ryysyisiä kulkureita. Toista äärilaitaa edustivat Kalliovuorten seuduilla elävät itäiset shoshonit. He pukeutuivat näyttävästi ja asuinalueet olivat rehevää maaseutua kuten Wind river ja Grand Tetons. Oregonissa ja myöhemmin Idahossa asustelevat bannockit olivat shoshoniheimoista sotaisimpia. He olivat jonkin verran tavallista pitkäkasvuisempia jo jokuset heistä hyvin komeita. He määräsivät paljon shoshonien politiikasta ja sodista.

Tiukan paikan tullen suurin osa shoshoniheimoista piti yhtä. Pohjoiset shoshonit olivat hyvissä väleissä bannockien kanssa ja myös itäinen haara yhtyi heidän sotiinsa, kun kysymys oli yhteisestä vihollisesta, mustajaloista, joista ratsujen ja tuliaseiden myötä oli tullut entistä aggressiivisempia. Taisteluja käytiin usein ja yhä enemmän alkoi sotien syynä olla pyyntimaiden pieneneminen. Jakajia oli muitakin. Lännestä hyökkäilivät flatheadit ja pend d'oreillet, jotka tekivät pitkiä matkoja kalliovuorten idänpuoleisille tasangoille. Myös hieman pohjoisempaa tuli tasangoille nez perces -heimon sotureita, jotka olivat liittyneet ratsastavien heimojen kasvavaan joukkoon. Kaikki edellä mainitut unohtivat kuitenkin keskinäiset sotansa, kun oli kysymys mustajaloista. Silloin liityttiin yhteen torjumaan yhteistä vihollista.

Vuonna 1813 bannockit surmasivat useita Kanadan rajan yli tulleita turkismetsästäjiä. Myös pohjoiset shoshonit alkoivat ahdistella valkoisia tunkeutujia. Paikallinen intiaaniprofeetta Pasheco saarnasi valkoisen miehen tuloa vastaan ja sai monet intiaanit uskomaan,että Yhdysvallat oli lyötävissä. Itäiset shoshonit eivät antaneet kansankiihotuksen vaikuttaa rauhalliseen rinnakkaiseloon Yhdysvaltain kanssa, mutta useat muut shoshonien heimoista olivat saaneet valkoisten riistopolitiikasta enemmän kuin tarpeekseen.

Pohjoisten shoshonien suureksi päälliköksi kohosi Pocatello. Hänestä ja hänen ratsastavista sotureistaan tehtiin useita havaintoja Wyomingin biisonialueilla, mutta hän jahtasi myös valkoista riistaa. Kohteena olivat Oregoniin ja Kaliforniaan matkaavat siirtolaiset. Pocatello johti monia ryöstöretkiä näitä vastaan ja joutui amerikkalaisten silmissä huonoon maineeseen hurjuutensa ja pelottomuutensa vuoksi.Shoshoni indians Kultarynnäkön aiheuttama massahysteria vuonna 1849 lisäsi intiaanien levottomuutta ja valkoisen asutuksen leviäminen shoshonien maille aikaansai yhä kasvavaa vihaa maiden alkuperäisissä omistajissa. Shoshoneille elintärkeä ravinto, joka tuli hedelmällisten laaksojen maaperästä, joutui valkoisen miehen karjan ja lampaiden syötäviksi. Monet alueen shoshoniheimoista näkivät huutavaa nälkää jä kärsivät nöyryyttävää häpeää. Valkoiset kutsuivat heitä pilkallisesti diggereiksi (kaivajiksi), koska nälänhätä pakotti intiaanit kaivamaan ravintoa maasta. Vaikka tilanne oli shoshonien kannalta jo ennestään huono, muuttui se vielä ankeampaan suuntaan mormonien levittäytyessä Suuren Suolajärven ymräristöön. Lisäksi shoshonien ruokavarastot oli tuhottu Kalifornian raja-alueilla liikkuvien kultaa etsivien siirtolaisten toimesta. Pohjoisten shoshonien päällikkö Bear Hunterssa ei hyväksynyt maittensa valtaamista, vaan johti joukkonsa sotaan bannockien avustamina. Vuonna 1862 alkanut sotatila jäi lyhyeksi, kun seuraavan vuoden tammikuu eversti Patrick Edward Connor johti 200 miestä käsittävän vapaa-ehtoisista kootun armeijan Bear Hunterin talvileiriin. Yli 200 shoshonia surmattiin, joukossa useita naisia ja lapsia. Tapahtuma tunnetaan historiassa Bear-joen massamurhana.

Jos Pocatello ja Bear Hunter olivat pitäneet Yhdysvaltojaan vihollisenaan, niin itäisten shoshonien maineikas johtaja Washakie oli päinvastaisella linjalla. Hänestä tuli heimonsa ylin päällikkö vuonna 1840 ja hän kykeni säilyttämään koko uransa ajan hyvät välit amerikkalaisiin. 1863 kirjoitetussa Fort Bridgerin rauhansopimuksessa, joka tunnettiin myös viiden osavaltion sopimuksena, hän edusti shoshoneja. Yhdysvaltain hallitus luovutti itäisille shoshoneille palan maata Montanasta, Idahosta, Wyomingista, Utahista ja Coloradosta. Joitakin vuosia myöhemmin sopimus meni uusiksi ja asuinalueet pienenivät. Keskelle Wyomingia perustettiin Wind riverin reservaatio, joka on samalla paikalla edelleen.

Vuonna 1868 pohjoiset shoshonit asettuivat reservaattiin Idahon kaakkoisosiin. Myöhemmin myös bannockit siirtyivät samaan paikkaan. Läntiset shoshonit saivat useita reservaatteja Nevadasta. Sodat eivät kuitenkaan vielä lopullisesti olleet ohi. Päällikkönsä Washakien johtamina itäiset shoshonit auttoivat vuonna 1876 Yhdysvaltain armeijaa sodissa siouxeja, cheyennejä ja arapahoja vastaan. Kiitokseksi saamastaan avusta Amerikan hallitus loukkasi shoshoneja ikävällä tavalla luovuttaen näiden hyvinviljeltyjä maita reservaatiksi arapahoille., Mentiin 60 vuotta ajassa eteenpäin ennen kuin shoshonit saivat maansa takaisin. Oikeus kuitenkin tapahtui, sillä liittovaltio oli riistänyt maa-alueet aikoinaan rikkomalla jo tehdyn sopimuksen. Yhdysvallat joutui myös maksamaan shoshoneille suuren rahallisen korvauksen.

Washakie sai 1900-luvun alussa Yhdysvaltain Armeijan järjestämän täydellisen sotilashautauksen niin amerikkalaisten kuin shoshonienkin kunnioitettuna joukkueenjohtajana. Jo aiemmin hänen mukaansa oli ristitty entinen Camp Brownin linnake, josta tuli Fort Washakie.

Useissa reservaateissaan ovat shoshonit onnistuneet vaalimaan kieltään ja perinteitään. Pelkästään Nevadassa on 7 reservaattia, Utahissa myös useita, samoin Kaliforniassa, josta Duck Valley Colony eli Sorsalaakson siirtokunta ulottuu Idahoon asti. Vuoden 1970 tapahtuneen suuren väestönlaskennan mukaan Yhdysvalloissa asui sinä vuonna vajaat 15 000 shoshonia. Nyt 2000-luvulla todennäköisesti paljon enemmän.

Lähteet