Historiaa
Alkuperäisen käsityksen mukaan sielu oli elämänvoiman antajana ilmann tai höyry tapainen, hienoaineinen olento. Raamatun mukaan sielu on ruumiista ja hengestä muodostuva kokonaisuus.[1. Moos. 2:7.] Sielu on siinä synonyymi elävälle olennolle. Muun muassa Platon, monet keskiajan kristilliset teologit sekä René Descartes katsoivat, että sielu oli väliaikaisesti ruumiiseen yhdistynyt aineeton, oleellinen osa ihmisyksilöä. Descartes tunnetaan juuri dualismistaan, joka oletti, että sielu ja ruumis ovat erillisiä mutta keskinäisessä vuorovaikutuksessa, sekä itsenäisen, ajattelevan mielen eli sielun olemassaolon todistuksistaan (cogito ergo sum). Muun muassa Gottfried Leibniz katsoi, että sielu on ihmisten varsinainen olemus ja ruumis vain sen ilmiö.
Aristoteleelle sielu oli yksinkertaisesti ruumiin eläväksitekevä muoto, jolla ei ollut ruumiista itsenäistä olemassaoloa. Hänen mukaansa ihmisten lisäksi myös kasveilla ja eläimillä oli alempitasoiset sielunsa. Jo stoalaisille ja epikurolaisille sielu oli täysin aineellinen, mutta päinvastoin kuin Aristoteles, he katsoivat sen olevan silti ruumiista erillinen.[Sihvola 1999, s. 92.] Suurin osa nykyfilosofeista kieltää aineettoman sielun olemassaolon kokonaan.[Swinburne 2005, s. 886.] Nykyaikaista materialismia, joka katsoo sielun olevan vain aivojen ja muiden elinten toiminnan tuote, kehittivät muun muassa Thomas Hobbes, Paroni d'Holbach ja Ludwig Büchner. Sieluun aiemmin liitettyjä ilmiöitä tutkitaan nykyisin mielenfilosofiassa (mieli-ruumis -ongelma).
Kirjallisuutta
Katso myös
Lähteet
- Sihvola, Juha (1999): ”Hellenistinen filosofia: epikurolaisuus, stoalaisuus ja skeptisismi”, teoksessa
- Swinburne, R. G. (2005): ”Soul”, teoksessa
Viitteet
Aiheesta muualla