Skaldi

Skaldi oli viikinkiajan skandinaavinen runoilija, joka sepitti ja esitti varsinkin hallitsijoiden ylistysrunoja näiden hoveissa. Meidän päiviimme skaldirunoudesta on säilynyt joitakin näytteitä kokonaisten runojen tai runonkatkelmien muodossa. Nämä runot kirjoitettiin muistiin Islannissa vasta 1100- ja 1200-luvuilla, mutta niiden uskotaan tätä ennen säilyneen suullisena perinteenä varsin muuttumattomassa muodossa: otaksuttavasti skaldirunojen monimutkaiset runomitat vaikeuttivat niiden muuntumista tai muuttamista. Skaldirunoudessa käytettiin paljon monimutkaisia vertauskuvia (kenningar), jotka tekevät runoista nykylukijan kannalta hetkittäin varsin vaikeatajuisia.

Koska skaldirunot ovat aikalaislähteitä, niillä on vähäisestä määrästään huolimatta ollut suuri merkitys viikinkiajan historian ja uskonnon tutkijoille. Tutkimuksessa skaldirunoille annetaan suurempi todistusarvo kuin saagojen kaltaisille proosateksteille, jotka ovat syntyneet vasta kauan viikinkiajan jälkeen. Snorri Sturlusonin noin vuonna 1220 kirjoittamaan Heimskringla-tekstiin, joka on laaja Norjan kuninkaiden historia, sisältyy erityisen paljon skaldirunolainauksia. Teoksen suomennoksessa nämä runot on kääntänyt Aale Tynni, joka myös on Edda-eeposrunojen suomentaja.

Joidenkin skaldien nimi on säilynyt heidän runojensa muistiin kirjoittamisen yhteydessä. Tunnetuin skaldeista lienee islantilainen Egill Kalju-Grímrinpoika, joka eli noin vuosina 910 - 995. Egillin väkivaltaista ja seikkailukasta elämää koskevien perimätietojen pohjalta kirjoitettiin 1200-luvulla Egillin, Kalju-Grímrin pojan, saaga. Tästä saagasta on olemassa Antti Tuurin laatima suomennos. Saagaan sisältyy näytteitä Egillin runoudesta: tunnetuimpia ovat Englannin kuninkaan Athelstanin ylistysruno sekä Sonatorrek-niminen valituslaulu, jossa Egill suree poikiensa kuolemaa.