Sointu

Sointu eli akordi on kolmen tai useamman eri korkuisen sävelen samanaikaisesti muodostama ääni.Linnala, s. 215Valpola et al, palsta 748 Kahta samaan aikaan soivaa eri korkuista ääntä kutsutaan yleensä intervalliksi. Soinnun laatu määritellään sen intervallien mukaan. Esimerkiksi perussävelen kanssa soiva suuri terssi ja siihen yhdistyvä puhdas kvintti muodostavat duurikolmisoinnun. Sointuja esiintyy laajasti myös muissa musiikkikulttuureissa, joskin esimerkiksi klassinen intialainen musiikki ei tunne sointuja länsimaisessa mielessä. Soinnun kuulohavaintoon vaikuttaa sävelten lisäksi myös instrumentaatio, eli se millä soittimella ja miten sointu soitetaan.

Merkintä

Kaikkia sointuja kattavaa nimeämisjärjestelmää ei ole. Esimerkiksi modernissa länsimaisessa taidemusiikissa käytetään ns. klustereita, joissa peräkkäiset kromaattiset äänet soivat yhtä aikaa, mikä tekee soinnun nimeämisen epämielekkääksi.

Astemerkintä

Klassisen musiikin teoriassa, varsinkin analyysissa, käytetään roomalaisia numeroita (I-VII) kuvaamaan sävellajin eri sointuasteita. Astemerkintä kuvaa pohjasävelen sijaintia sävellajin asteikolla. Esimerkiksi C-duuriasteikossa a-mollikolmisointu sijaitsee VI asteella. Soinnun intervallirakennetta voidaan tarvittaessa ilmaista arabialaisilla numeroilla. Astemerkit ilmaisevat myös soinnun tonaalisen tehon: I aste on toonikateho, IV subdominanttiteho ja V dominanttiteho. Muille asteille ei ole vakiintunut tällaisia nimityksiä.Salmenhaara, s. 31-34

Kirjainmerkintä

Kirjainmerkintää käytetään varsinkin Hugo Riemanin funktioteorian piirissä. Suomessa Ilmari Krohn on kehitellyt teoriaan sävelala -käsitteen; rinnakkaissävellajit merkitään yhdeksi sävelalaksi, esim. F-d. Soinnut merkintään niiden tonaalisen tehon mukaan kirjaimilla T, S ja D. T merkitsee toonikaa, S subdominanttia ja D dominanttia. Samaisten kirjainten pienillä kirjaimilla viitataan rinnakkaismollin vastaaviin tehoihin. Sointujen käännökset ilmaistaan kirjainten alle numeroilla.Salmenhaara, s. 136

Reaalisointumerkintä

Reaalisointumerkintää (pohjasävelmerkintää) käytetään erityisesti jazz- ja muussa viihdemusiikissa. Kirjaimella, joka sijoitetaan esimerkiksi nuottiviivaston yläpuolelle, kuvataan soinnun pohjasävelen lisäksi myös laatu. Duurikolmisoinnun ollessa kyseessä käytetään vain pohjasävelen nimeä, kun taas mollikolmisoinnun tapauksessa kirjaimen perään lisätään pieni m-kirjain (esim. Dm). Septimisointua (pieni septimi) kuvaa numero 7, noonisointua puolestaan 9. Maj -merkinnällä muutetaan intervalli suureksi; esimerkiksi Fmaj7 sisältää suuren septimin.Salmenhaara, s. 138-139 Sointujen käännökset merkitään vinoviivan jälkeen kääntävällä sävelellä, esimerkiksi G/D on G-sointu, jossa matalimpana bassosävelenä on D. Lisäksi käytetään muita merkintöjä eri sointurakenteiden kuvaamiseen.

Kenraalibassomerkintä

Kenraalibassomerkinnässä ilmaistaan nuotinnetusta bassosävelestä rakentuvat intervallit numeroilla.Korhonen, s. 246

Sointutyypit

Kolmisointu

Länsimaisessa tonaalisessa musiikissa kolmisointu on soinnullisen ajattelun perusta Encyclopaedia Britannica, 'Triad'. Vierailtu 26.12.2006.. Se rakentuu pohjasävelestä, terssistä ja kvintistä. Kolmisoinnun perusmuoto rakentuu siis kahdesta päällekkäisestä terssistä. Jos alempi näistä tersseistä on suuri, ja ylempi pieni, kyseessä on duurikolmisointu. Esimerkiksi C-duurisointu rakentuu sävelistä c-e-g. Jos taas alempi terssi on pieni, ja ylempi suuri, kyseessä on mollikolmisointu. Kummassakin näistä, duuri- ja mollisoinnuissa, kvintti on puhdas. Vähennetyssä kolmisoinnussa molemmat terssit ovat pienet, ja kvintti vähennetty. Ylinousevassa kolmisoinnussa kumpikin tersseistä on suuri, ja kvintti ylinouseva.Salmenhaara, s. 29-31Linnala, s. 216-218

Laajemmat sointumuodot

Jo barokkimusiikissa esiintyi nelisointuja eli neljän sävelen muodostamia sointuja. Yleisin niistä on sävellajin V asteen septimisointu eli dominanttiseptimisointu, jossa kolmisointuun on lisätty septimi; esimerkiksi C-duurissa sen muodostavat sävelet g-h-d-f. Se esiintyy vanhastaan ennen kaikkea lopukkeissa eli kadensseissa yleensä niiden toiseksi viimeisenä sointuna, jota seuraa I asteen eli peruskolmisointu. Nykyään sitä ja muitakin nelisointuja käytetään runsaasti myös populaari- ja viihdemusiikissa. Sointuja voidaan laajentaa tonaalisessa ympäristössä aina 6- tai jopa 7-sävelisiksi. Atonaalisessa musiikissa voidaan käyttää huoletta suurempiakin määriä säveliä luomaan sointikudosta. Tavallisen kuulijan korvalle tutuimpia ovat kuitenkin 3- ja 4-soinnut.

Käännös ja asemointi

Kolmisoinnut, kuten muutkin soinnut, voidaan kääntää, so. asettaa alimmaksi säveleksi jokin muu kuin soinnun pohjasävel. Jos kolmisoinnun terssi on alin sävel, sointua voidaan kutsua (terssi)sekstisoinnuksi. Jos puolestaan kvintti on bassossa, nimeksi tulee kvarttisekstisointu. Perusmuodossaan olevaa kolmisointua voidaan kutsua hieman pidemmästi myös terssikvinttisoinnuksi. Nimitykset tulevat soinnun intervallien mukaan. Nelisointua (tässä septimisointu) puolestaan voidaan eri käännöksien mukaan kutsua seuraavasti: septimisointu, (terssi-)kvintti-sekstisointu, terssi-kvartti-(seksti)sointu, sekunti-(kvartti-seksti)sointu.Wegelius, s. 49-52

Soinnun asemoinnilla tarkoitetaan sävelten sijaintia toisiinsa nähden, ja erityisesti sitä, mikä sävel on ylä-äänessä. Soinnun ylimmän sävelen ollessa oktaavi, sanotaan asemointia oktaaviasemaksi. Samoin käytetään nimityksiä terssiasema ja kvinttiasema, asianmukaisten sävelten ollessa ylä-äänessä.Linnala, s. 222

Viitteet

Lähteet

• Encyclopædia Britannica. 2006. Encyclopædia Britannica Online. http://search.eb.com
• Salmenhaara, Erkki. 1997. Sointuanalyysi. Keuruu: Otava.
• Korhonen, Kimmo. 2002. Andante - Klassisen musiikin tietosanakirja. Porvoo: WSOY.
• Linnala, Eino. 1968. Yleinen musiikkioppi 1. Jyväskylä: Gummerus.
• Valpola et al. 1970. Facta, 10-osainen tietosanakirja. Osa 8. Helsinki: Tietosanakirja Oy.
• Wegelius, M. 1922. Yleinen musiikkioppi ja analyysi, osa 1. Jyväskylä: WSOY.