Taustaa
Boris Wladimirski, Kaivostyöläinen, 1929
Venäjän vallankumouksen jälkeisinä vuosina taiteilijat osallistuivat innokkaasti uuden sosialistisen yhteiskunnan rakentamiseen. Bolševikkijohtajat eivät kuitenkaan arvostaneet 1900-luvun alusta Venäjällä kukoistanutta
modernismia ja
avantgarde-taidetta, johon kuuluivat muun muassa
abstrakti taide,
konstruktivismi, kubofuturismi ja
suprematismi. Erilaiset, usein toistensa kanssa kilpailleet taiteilijaryhmät lakkautettiin 1930-luvun alkuun mennessä. Kirjallisuudessa johtoon nousi Proletaaritaiteilijoiden yhdistys RAPP, joka kielsi klassisen kirjallisuuden ja entisten mestarien arvon. Hyökkäävä 'proletaarisuus' hallitsi kulttuurielämää vallankumouksen jälkeisten ensimmäisten vuosien ajan. Spontaanista kuohunnasta siirryttiin kuitenkin kurinalaisempaan ja sovinnaiseen ilmapiiriin. RAPP lopetettiin 1932 ja sen tilalle perustettiin 1932
Neuvostoliiton kirjailijaliitto, jonka perustamistilaisuudessa 1934 Maksim Gorki ja
Andrei Ždanov hahmottelivat uuden kirjallisuuden suunnan, sosialistisen realismin perusteet.
Sosialistiseen realismiin liittyi voimakkaasti henkilökultti ja kommunistinen propagandain Josif Stalin vainojen kiihkeimpinä kausina. Stalinia ylistettiin kirjoissa, näytelmissä, elokuvissa, maalauksissa ja veistoksissa. Leninin kuva oli läsnä kaikkialla. Esimerkiksi tunnettu toisinajattelijarunoilija Anna Ahmatova oli pakotettu ylistämään Stalinia runoissaan yrittäessään vapauttaa vangittuna olevan poikansa. Eräässä vuonna 1950 julkaistussa runossa Ahmatova julisti: Stalinia ihannoivat säkeet poistettiin myöhemmin runoilijan kuoleman jälkeen julkaistuista painoksista. Toinen esimerkki sosialistisen realismin henkilöpalvonnasta on vaikkapa Boris Vladimirskin maalaus:
Josif Stalin ja Maksim Gorki vuonna 1931
Stalinin pyöveli ja hänen käskyjensä innokas toimeenpanija oli neuvostojohtaja
Andrei Ždanov. Hän valvoi eri taiteenalojen toteuttamista sosialistisen realismin oppien mukaisesti. Hänen nimellään tunnettu suuntaus 'ždanovilaisuus' vaati koko kulttuurin tuotannon yhdistettäväksi kapea-alaiseen puolueuskollisuuteen myös toisen maailmansodan jälkeisenä aikana.
Neuvostoliiton sosialistinen realismi syntyi lähes samanaikaisesti Natsi-Saksan nousun kanssa 1930-luvun alussa. Jotkut tutkijat ovat löytäneet yhtäläisyyksiä natsien ja kommunistien taiteesta. Yhteistä niille on valtiojohtoinen ja puolueen ohjaama propaganda, henkilökultin korostaminen, työn ihannointi, kansanomaisuus, vanhan taiteen ”klassisten” ja ideaalisten, sankarillisten aiheiden, kuten historiamaalauksennn käyttö, sekä ennen kaikkea modernismi taidetta kohtaan osoitettu vastustus. Kommunistien iskusana modernismia vastaan oli 'formalismi' ja natsien vastaava 'rappiotaide'. Molempia käsitteitä saatettiin käyttää leimoina ja tuomiona taiteilijoille lähes missä tahansa yhteydessä.
Toisaalta sosialistisen realismin kausi, joka kesti lähes 60 vuotta, oli paljon pitempi ja vaikuttavampi kuin Saksan natsitaide. Sosialistiseen realismiin mahtui erilaisia suuntauksia, vaihdellen 1800-luvun romantiikasta, naturalismista ja realismista pelkistäviin ja impressionismia lähellä oleviin ilmaisuihin. Arkkitehtuurissa luovuttiin klassisminn ihanteista Josif Stalinin kuoleman jälkeen ja muotoilussakin omaksuttiin funktionalismi oppeja 1960-luvulta alkaen.
Virallinen…
Neuvostojohtaja Andrei Ždanov vaati taiteilijoilta tiukkaa puolueuskollisuutta
Sosialistisen yhteiskunnan taiteilijoilla saattoi olla hyvät mahdollisuudet edetä urallaan. Taiteilijaliittoon hyväksytyille liitot myönsivät apurahoja ja muita etuja, järjestivät työtiloja, työvälineitä ja taidenäyttelyitä sekä välittivät taiteen ostoa ja tilauksia. Kirjailijoiden sopeutumista rohkaistiin ja he olivat Neuvostoliiton parhaimmin palkattujen henkilöiden joukossa.
[Spartacus: Union of Soviet Writers luettu 22.7.2007 ]
Tämä edellytti kuitenkin sitä, että eri alojen taiteilijat tekivät kompromissin sosialistisen realismin periaatteiden mukaisiksi.
Taiteilijan tuli noudattaa sellaisen taiteen esikuvia, joka kulloinkin vallassa olleita kommunistijohtajia miellytti. Jos taiteen ei katsottu täyttävän sosialistisen realismin mittoja, taiteilijalla oli kolme vaihtoehtoa: lopettaa taiteilijanuransa, muuttaa taidettaan tai jatkaa niin sanottuna epävirallisena taiteilijana. Josif Stalinin vallassaoloaikana taiteilijoita myös tapettiin ja lähetettiin vankileireille. Vielä 1980-luvulla niillä taiteilijoilla, jotka eivät halunneet myötäillä sosialistista realismia, ei ollut mahdollisuuksia edetä urallaan.
Säännöksiä, lakeja tai asetuksia siitä, minkälaista taiteen pitäisi olla, ei sosialistisissa yhteiskunnissa ollut. Totalitaristisissa yhteiskunnissa niin kansalaisten kuin taiteilijoidenkin oli vastattava siihen, mitä heiltä odotettiin. Sosialistinen realismi oli osa lopullista tavoitetta luoda Leninin kaavailema 'kokonaan uudenlainen ihmistyyppi' homo sovieticus. Stalin kuvasi sosialistisen realismin harjoittajia 'sielujen insinööreiksi'.
Mosaiikkimaalaus Kievin metroasemalla Moskovassa, 1930-luku
Taiteilijoita kannustettiin suosimaan positiivisia sävyjä taiteessaan.
Kritiikkiä sosialistista yhteiskuntaa kohtaan ei saanut esittää. Myös
taidekritiikin tuli suosia sosialistisen realismin aatteita. Jos esimerkiksi taiteilijan luomat hahmot todettiin kommunistien mielestä liian 'pessimistisiksi', seurauksena oli ojennuskuuri ja mahdollisesti ongelmia taiteilijan uran etenemisessä.
Sosialistisen realismin merkittävimpiä edustajia kirjallisuudessa olivat Gorkin lisäksi Mihail Šolohov ja Aleksei Tolstoi.
… ja epävirallinen kulttuuri
Boris Vladimirski, Mustat korpit, 1935
Neuvostoliitossa oli myös useita sosialistisen realismin ulkopuolella olevia niin sanottuja
toisinajattelevien taiteilijoiden suuntauksia, joita kutsuttiin yleisinimikkeellä “epävirallinen taide”. Niitä alkoi esiintyä 1950-luvun lopulta ja ne tulivat julkisuuteen
Mihail Gorbatšovin perestroika-kaudella 1980-luvun lopulla. Neuvostoajalta tunnetaan myös
Samizdat, joka oli maanalaista kirjojen kustannustoimintaa.
Neuvostoliiton epävirallisen taiteen esikuvat olivat usein kielletyssä länsimaisessa taiteessa ja siinä esiintyvät ekspressionismi, uskonnollisuus, abstrakti maalaustaide ja konstruktivismi, käsitetaide ja performanssit. Toisinajattelijat kehittivät Neuvostoliitossa myös omia suuntauksiaan. Mahtipontista neuvostotyyliä satirisoivaa suuntausta, jota kutsuttiin Sots-taiteeksi, on pidetty sosialismin pop-taiteena. Apt oli pienimuotoista ja usein käsitetaiteesta vaikutteita saanut suuntaus, jota esitettiin asuinhuoneistoissa. Neuvostoliitossa yksityisasunnoissa esitetty taide ei kuulunut valtiosääntelyn piiriin, joten toisinajattelijat alkoivat järjestää näyttelyitä kodeissaan. Toisinajattelijat kuitenkin arvelivat, että KGB tarkkaili myös yksityistiloissa pidettyjen näyttelyiden kävijöitä.
Toisinajattelijataiteilijoista tulivat maailmanlaajuisesti tunnetuiksi 1980-luvulta muun muassa Erik Bulatov, Ilja Kabakov ja taiteilijakaksikko Komar&Melamid;. Kirjailijoista kuuluisia ovat muun muassa Aleksandr Solženitsyn, Joseph Brodsky, Vladimir Bukovski, Jiří Kolář, Václav Havel ja Milan Kundera.
Jos tsaarinajan Venäjällä oli eräs kulttuurinen muotisuuntaus orientalismi eli itämaisuuden ihailu, Neuvostoliitossa kehittyi sosialistisen realismin virallisuuden ohella länsimaisuuden innokas ihailu, oksidentalismi. Tämä näkyi paitsi länsimaisten kulutustavaroiden hankintana, myös länsimaisten taidesuuntien seuraamisena. Vaikka länsimaiden taidelehdet ja lähes kaikki nykytaidetta koskeva kirjallisuus oli kiellettyjä Neuvostoliitossa, tieto länsimaisesta taiteesta välittyi jollakin tavalla taiteilijoille.
Suhtautuminen lännessä
Sosialistiseen realismiin suhtauduttiin länsimaissa ristiriitaisin tuntein. Neuvostoliiton ja sosialististen maiden taidetta esiteltiin innokkaasti lännessä varsinkin toisen maailmansodan jälkeen. Kylmän sodan ilmapiirissä taidetta käytettiin yleisesti valtiollisiin edustustarkoituksiin ja se nähtiin usein joko sosialistisen tai länsimaiden kapitalistisen elämäntavan ja yhteiskunnan ylivoimaisuuden osoittamisena. Abstraktin ekspressionismin on väitetty olleen Yhdysvaltain taidease kylmässä sodassa.
Kommunistisen aatemaailman omaksuneet taiteilijat länsimaissa eivät juurikaan ottaneet omakseen sosialistista realismia. Esimerkiksi kittiläläinen Reidar Särestöniemi opiskeli 1950-luvulla Leningradissa Repin-instituutissa SKDL:n myöntämän stipendin turvin, mutta hänen kirjeistään kotimaahan käy ilmi pettymys ja kuiva sarkasmi ajan neuvostotaiteilijoiden harjoittamaa sosialistista realismia kohtaan.
Agit-prop –tyyli lainasi piirteitä sosialistisen realismin propagandailmaisusta musiikissa ja maalaustaiteessa saatettiin käyttää neuvostotaiteen piirteitä 1970–luvulla. Vasemmistolaiset taiteilijat Suomessa ajattelivat kuitenkin tavallisesti, että sosialistinen realismi kuuluu sosialistiseen yhteiskuntaan ja että länsimaiden kapitalismissa ongelmat ovat toisenlaisia ja taidekin erilaista. Niinpä vasemmistolaiset ihailivat tavallisesti enemmän Venäjän ja Neuvostoliiton 1900–luvun alun avantgarde-kauden modernismia, kuin sitä seurannutta sosialistista realismia.
Suomessa verrattiin Neuvostoliiton sosialistisen realismin ja länsimaisen realismin vaihtoehtoja keväällä 1974. Ars 74 -näyttelyssä Ateneumissa oli esillä länsimaista hyper- ja superrealismia ja samanaikaisesti esitettiin Helsingin taidehallissa virallista neuvostotaidetta. Uuden Suomen taidekriitikko A.I. Routio totesi, että molemmissa tapauksissa julistava ilmaisu on vasemmistoväritteinen: 'Neuvostoliittolaiset taiteilijat kertovat, kuinka hyvin on kaikki neuvostovaltiossa, länsimaiset taiteilijat valittavat, kuinka pahoin kaikki on täällä lännessä.' [A.I.Routio Ateneumin ja Taidehallin julistajat: Tarzanhuutoja, kylmää mieltä, 10.3.1974 Uusi Suomi]
Henkilökultista ympäristöongelmaksi
Lev Rudnev, Kulttuuri- ja tiedepalatsi, 1955, Varsova
Henkilökultti ja propaganda oli esillä myös muiden sosialististen maiden taiteessa. Sitä sovellettiin muun muassa Kiinan kansantasavallassa Mao Zedongin ja Albaniassa
Enver Hoxhan hallintokausilla. Tänään
Pohjois-Koreassa toteutetaan henkilöpalvontaa ja propagandaa taiteen nimissä.
Paatoksellinen sosialistinen realismi saattoi tuottaa joskus huvittavia piirteitä. Ensimmäinen traktori oli aiheena useilla maalauksilla, jotka kuvasivat maatalouden kollektivisointiaa Neuvostoliitossa. Kuvauksen kohteena oli tavallisesti Fordson-traktori, jota aluksi tuotiin maahan ja myöhemmin valmistettiin Neuvostoliitossa. Traktori oli tehokasta propagandaa maatalouden koneellistamisen ja kollektivisoinnin puolesta, ja se nähdään lukuisissa ajan julisteissa ja maalauksissa.
Toisen maailmansodan jälkeen Itä-Euroopan sosialistimaissa noudatettiin sosialistisen realismin periatteita väljemmin kuin Neuvostoliitossa. Taide-elämä oli vahvasti kommunistien kontrolloimaa vuosina 1945-1953, mutta sen jälkeen esimerkiksi Viron taiteilijoilla oli paljon yhteyksiä Moskovaan, koska Tallinnaa pidettiin länsimaisempana ja 'vapaampana' taidekeskuksena. Neuvostovenäjältä Ukrainaan muuttaneista taiteilijoista muodostui
Odessa-ryhmä, jotka yhdistyi 1970-luvulla tunnuksella 'Valo, kirkkaus ja vapaus'. Vaikka taiteilijoille myönnettiin joitakin vapauksia 1950-luvun lopulla ja 1980-luvulla, kommunistipuolueen ja taiteilijaliittojen ylhäältä käsin ohjaama taide-elämä jatkui sosialismin romahdukseen asti.
Sen jälkeen sosialistisesta realismista tuli ympäristöongelma. Kortinkeräilijä Aira Heinänen, joka on erikoistunut
patsaita esittävien postikorttien keräilyyn, kertoo Tampereen Lenin-museossa järjestettävän näyttelyn tiedotteessa tarkkailleensa Lenin -patsaiden kohtaloa vallankumousten jälkeen 1990-luvulla.
- 'Saatoin todeta, että sitä mukaa kuin aika eteni, tiedot kaadetuista tai ”varastoiduista” Lenin-patsaista lisääntyivät. Lenin-patsaiden suosio laski, niihin purettiin estoitta vapautuvaa kaunaisuutta.'
Mitä oli tehtävä? Jos kommunistivallan symbolit jätettäisiin paikoilleen entisissä sosialistimaissa, ne saattaisivat herättää kansanjoukkojen spontaania vihaa ja vähitellen joutua kasvavan pilkan ja vandalismin kohteiksi. Arveltiin myös, että ne saattaisivat toteuttaa entistä rooliaan, toimia vanhan vallan propagandan ja henkilökultin kiihottajina. Patsaita alettiin poistaa monista paikoista, mutta kaatopaikka olisi niille varsin kova tuomio.
Eräs ratkaisu oli niin sanotut veistospuistot. Sosialistisen ajan julkisia patsaita on koottu yhtenäiselle alueelle muun muassa Unkarissa Budapestanin lähellä olevaan veistospuistoon ja Grutakseen Etelä-Liettua. Näistä on tullut suosittuja käyntikohteita, joissa myös nuoret kävijät voivat tutustua sosialistisen yhteiskunnan taideperintöön. Viron Neuvostoliiton miehitysvallan (1941 - 1991) aikaista taidetta on esillä myös Viron taiteen museossa KUMUssa, Tallinnassa.
Viitteet
Lähteitä
Osia puretuista Stalinin ja Leninin monumentista
- (toim.) Simula, Jaana: Agitaatio onneen, Stalinin ajan Neuvostotaidetta, Wäinö Aaltosen museo, 1995, ISBN 952-9565-15-1.
- (toim.) Karttunen, Ilkka, Sosialistinen realismi - Suuri utopia Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskus, 2002, ISBN 951-97684-4-0.
- (toim.) Kirkinen, Heikki: Venäjän historia, 2002, ISBN 951-1-15799-X, sivut 398--408.
Aiheesta muualla
Sozialistischer Realismus
Réalisme socialiste soviétique
Sosialistisk realisme
Socialistisk realism
)
)
)
)
)
)
)
)
)
)
