Suomen esihistorian perusjaksottelu
Kivikausi
- Paleoliittinen kausi? (löydöt kiisteltyjä)
- Mesoliittinen kausi (esikeraaminen kausi)
- Neoliittinen eli keraaminen kausi
- Varhaisneoliittinen kausi (5300 – 3200 eaa.)
- Keskineoliittinen kausi (3200 – 2500 eaa.)
- Myöhäisneoliittinen kausi (2500 – 1500 eaa)
Pronssikausi
Rautakausi
Varhaismetallikausi oli pronssikausi ja rautakauden alkuvaihe 1500 eaa. – 200 jaa., jolloin metallit olivat vielä suhteellisen harvinaisia.
Ennen jääkautta
Jääkautta edeltävältä ajalta on pohjoismaista löydetty vain yksi väitetty kiinteä muinaisjäännös,
Kristiinankaupungin ja
Karijoen rajalla sijaitseva
Susiluola. Löytöpaikka on noin 120 000 vuoden ikäiseksi arvioituna
pohjoismaiden vanhin tunnettu ihmisasutuksen paikka. Luolan sorakerroksista on tutkijoiden mukaan löytynyt kivityökaluja ja jälkiä nuotion pidosta. Kyseessä ovat todennäköisesti olleet
neandertalinihmiset. Kaikki arkeologit ja geologit eivät kuitenkaan usko, että Susiluolan löydöt olisivat varmuudella ihmisten aiheuttamia.
Ennen jääkauden maksimia (LGM) nykyihminen levisi Eurooppaan noin vuonna 35 000 eaa. mammutteja ja muuta suurriistaa metsästäen. Suomen alueelta on löydetty useita mammutinluulöytöjä ajalta 34 000 – 22 000 eaa.[http://www.fmnh.helsinki.fi/mammutit/tietoa/suomi.htm] 
Siksi voidaan olettaa, että lämpimän interstadiaalikauden aikana ennen jääkauden maksimia 22 000 eaa. olisi cromagnon-ihminen voinut metsästää myös Suomen alueen tundra-aroilla.
Mesoliittinen kivikausi
- Pääartikkeli: Suomen mesoliittinen kausi
Jääkausi päättyi Suomessa noin 11 000 vuotta sitten, minkä jälkeen ensimmäiset asukkaat saapuivat Kundan kulttuuriin piiristä nykyisen Viron alueelta.
Saattaa olla, että Pohjois-Suomi asutettiin Pohjois-Norjasta Ruijan varhaismesoliittisesta kulttuurista Komsan seuduilta.
Varhaisimpaan asutukseen liittyviä löytöpaikkoja sijaitsee
Lahden Ristolassa,
Orimattilassa ja
Suomussalmen Kalmosärkällä. Tämän vaiheen ehkä kuuluisin Suomen alueeseen liittyvä muinaisjäännös löydettiin
1914 Karjalankannakseltastasta Antrea. Kyseessä on pajun niinistä 8400–8100 eaa. valmistettu
erääseen aikaan maailman vanhimpana tunnettu kalastusväline '
Antrean verkko'.
Suomen mesoliittinen asutus, jota toisinaan kutsutaan Suomusjärven kulttuuriksi (noin 8300–5300 eaa.), tunsi koirann kotieläimenä. Elinkeinot ovat metsästys, hylkeenpyynti ja kalastus. Liuskekärkinen keihäs oli yleinen metsästysase. Suomusjärven kulttuuri on levinnyt koko maahan napapiirille asti, tosin tiheintä se on ollut silloisilla rannikoilla, jotka maannousun johdosta ovat nykyisin syvällä sisämaassa. Kulttuurilla on yhteyksiä Viro Kundan kulttuuriin ja Itä-Karjalaan. Tänä aikana ei osattu vielä valmistaa saviastioita, joten aikaa kutsutaan esikeraamiseksi. Kuuluisa kiviveistos, Huittisten hirvenpää, ajoittuu mesoliittiseen aikaan.
Varhaisneoliittinen kausi
Noin vuonna 5300 eaa. Suomen leviää saviastioiden valmistustaito. Tätä aikaa nimitetään
neoliittiseksi eli nuorimmaksi kivikaudeksi. Suomi kuului tällöin laajaan koilliseurooppalaiseen kulttuuripiiriin, joka ulottui
Pohjanlahdeltainin Veiksel suulle ja
Uralille. Väestön on arveltu olleen
suomalais-ugrilaista, joskin eräät kielitieteilijät ovat viime aikoina alkaneet epäillä tätä.
Kampakeraamisia kulttuureja yhdistävät suuret saviastiat, joihin on painettu kamman muotoisella esineellä kuvioita. Kulttuuri levisi ympäri Suomen aluetta. Asutus oli ilmeisesti tiheimmillään noin vuosina 4 300–3 800 eaa., jolloin kaakosta ehkä saapui uutta väkeä. Suomen väkiluvuksi on arvioitu korkeintaan 10 000. Varhaiskampakeramiikan aikana (5 300–4 300eaa.) keskilämpötila on ollut noin kaksi astetta nykyistä korkeampi.
Kampakeraaminen kulttuuri jaetaan pyöreäpohjaisten saviastiatyylien perusteella edelleen varhaiskampakeramiikkaan (5300–4300 eaa.), tyypilliseen kampakeramiikkaan (4300–3800 eaa.) ja myöhäiskampakeramiikkaan (3800–3000 eaa.). Näistä jokainen on edelleen jaettu vanhempaan ja nuorempaan alaryhmään. Lisäksi tunnetaan alueellisia ryhmiä, kuten Jäkärlän ryhmä Lounais-Suomessa ja Säräisniemen keramiikka Pohjois-Suomessa.
Kampakeraaminen kulttuuri hautasi vainajansa punamultahautoihin. Vainajan mukaan annettiin käyttöesineitä ja koruja. Pohjois-Euroopan vanhin ihmistä esittävä figuuri on löydetty Vantaan Jokiniemestä.[http://www.nba.fi/fi/arkeologia]
Tyypillisen kampakeramiikan aikana Suomeen tuotiin etelästä ja kaakosta suuria määriä piikiveä, josta tehtiin teriä ja kärkiä.
Kampakeraamisen ajan ihmiset tunsivat jousen ja nuolet aseena.
Keskineoliittinen kausi
Noin 3200 eaa. etelästä, Baltiasta alkoi Lounais- ja Etelä-Suomeen levitä nuorakeraaminen kulttuuri (vasarakirveskulttuuri), joka syrjäytti tai sulautti aikaisemman kulttuurin. Kulttuuripiiri vaikutti Itämeren ympäristössä ja Venäjällä. On mahdollista, että kulttuuri levisi pääosin Baltiasta. Muuttajat saattoivat olla kantasuomen puhujia, jotka toivat tullessaan indoeurooppalaisia tai balttilaisia lainasanoja. Toisen tulkinnan mukaan maahanmuuttajat olivat indoeurooppalaisia. Tulokkaita oli ehkä vain jokunen sata tai tuhatkunta. Siten vasarakirveskulttuuri on ehkä levinnyt pikemminkin kulttuurilainana kuin väestön liikkumisen myötä.
Kulttuurin tärkeitä sota-aseita tai seremoniallista esineitä, vasarakirveitä, on löydetty Suomesta noin 900 kpl. Suomeen kehittyivät omat vasarakirvestyyppinsä. Keramiikka oli erilaista: astiat olivat pienempiä, tasapohjaisia ja vain yläosastaan koristeltuja. Koristeena on päällekkäisiä nuoranpainaumia. Haudoissa vainaja peitettiin joskus turkiksilla ja tuohilla, punamultaa ei käytetty.
Nuorakeraaminen kulttuuri viljeli mahdollisesti viljaa kaskiviljelynä tai hoiti karjana. Suomessa vasarakirveskulttuurin koillisraja kulki noin Kokkola–Tampereen–Viipurinn linjaa seuraillen. Pohjoispuolella elivät ns. asbestikeramiikkaa käyttävät ihmisryhmät. Asbestikuitujen sekoittaminen keramiikan sideaineeksi lienee Saimaa alueella kehitetty tekniikka. Sisämaan asukkaat pitivät yhteyksiä rannikon myöhäiskampakeraamisen ja Pyheensillan kulttuurienen kanssa.
Sisämaan asbestikeramiikka koostuu Kierikin ja Pöljän keramiikasta. Ilmeisesti nämä ryhmät myös asuttivat Perämeren rannikon. Jokien suihin muodostui laajoja asuinpaikkavalleista koostuvia asuinpaikkoja. Nämä kylämäiset asuinpaikat saattoivat olla ympärivuotisia. Saariston kivikkoihin ilmestyivät ns. jätinkirkot, nämä ovat suuria vallimaisia rakenteita. Jätinkirkot saattoivat toimia hylkeenpyytäjien leireinä. Läpimitaltaan 60-metrinen Pattijoen Kastelli on maan suurin jätinkirkko.
Lounaissuomalaista Pyheensillan ryhmää (2900–2400 eaa.) pidetään usein kampakeramiikan tradition viimeisenä vaiheena. Löytöjä on mm. tehty Mynämäen Pyheensillasta.
Myöhäisneoliittinen kausi
Kiukaisten kulttuuri (2400–1500/1300 eaa.) syntyi yleisen käsityksen mukaan neoliittisen kivikauden viimeisessä vaiheessa nuorakeraamisen väestön sekoittuessa Pyheensillan kulttuurin väestöön. Pyyntitalous oli yhä vallalla, mutta kaskiviljely alkoi levitä Länsi- ja Etelä-Suomeen. Kiukaisten kulttuurin asuinpaikkoja on tavattu rannikoilla
Satakunnastaltalta ja
Etelä-Pohjanmaa Viipuriin.
Porin Tuorsniemestä on löydetty 1900 eaa. aikainen lehmuksen niinestä sidottu verkko, jossa on yli 800 männynkaarnakohoa. Verkkoja on mahdollisesti käytetty hylkeiden pyyntiin luisten harppuunoiden ohella. Skandinaviasta tuodut piisirpit, jauhin ja survinkivet todistavat maataloudesta ja asuinpaikoilta on löydetty ohranjyviä. Varmat merkit maataloudesta ovat kivi- ja pronssikauden vaihteesta 2000–1500 eaa. jopa Pellon korkeudelta asti. Naudan ja lampaan luut viittaavat karjanhoitoon. Itämeren grönlanninhylje pyydystettiin sukupuuttoon näihin aikoihin.
Ahvenanmaalla ovat edustettuina kaikki kampakeramiikan vaiheet ja vasarakirveskulttuuri. Lännestä saapui uusia asukkaita, joka kuuluvat skandinaaviseen kuoppakeraamiseen kulttuuriin, joka tunsi myös maanviljelyn. Merkittävin kuoppakeraaminen asuinpaikka on Jomalan Jettböle, josta on löydetty Suomen ainoa kivikautinen luuranko, 160 cm mies ja runsaasti savi-idoleita.
Pohjois- ja Itä-Suomessa tapahtuu suuria muutoksia. Asutus muuttuu vähitellen vaikeammin arkeologisesti todettavaksi. Jätinkirkot näyttävät häviävän käytösta noin 2500 eaa. Pöljän-Jysmän keramiikka häviää viimeistään noin 2000 eaa. Samanaikaisesti autioituvat Perämämeren alueen suuret kylämäiset asuinpainannekeskittymät. Asutusyhteisöt saattoivat hajota pienemmiksi yksiköiksi.
Pronssikausi
Suomen pronssikausi alkoi 1500 eaa. Pronssiesineiden löydöt sijoittuvat lähinnä rannikkoalueelle, jonne ainakin osan oletetaan saapuneen läntisten siirtolaisten mukana. Pronssiesineet olivat kauppatavaraa, vaikka Pohjois-Suomessa on ollut omaakin pronssintuotantoa. Maanviljely muuttui yhä tärkeämmäksi ja taloja alettiin rakentaa. Tärkeä esimerkki tästä on Nakkilaan Rieskaronmäen asuinpaikka. Rannikon yleisin asutusmuoto oli todennäköisesti yksittäistalo tai mahdollisesti pieni taloryhmä. Viljoista viljeltiin ohra ja vehnää, kotieläiminä olivat naudat, lampaat, vuohet ja siat. Pronssikaudella tapahtui oletettavasti tärkeä uskonnollinen murros. Omaksuttiin uskomuksia joiden alkuperä oli eurooppalaisissa maanviljelijäyhteisöissä. Hautausta alettiin tehdä monumentaalisiin kiviröykkiöihin, ns. hiidenkiukaisiin mikä on korostanut esi-isien merkitystä. Toinen tärkeä muutos oli polttohautauksen omaksuminen mikä voi liittyä sielukäsityksen muuttumiseen. Tämä hautausperinne ilmeni vahvimmillan pitkin rannikkoa Viipurin seudulta aina Pyhäjoelle asti. Hautoihin pantiin harvoin esineitä. Läntisen pronssikulttuurin alueella Satakunta ja Kokemäenjoen suisto näyttäytyy eräänlaisena keskusalueena. Alueella esiintyy huomattavan monumentaalisia röykkiöitä ja Suomen oloissa myös merkittävä pronssiesineiden löytökeskittymä. Lapin kunnan Sammallahdenmäki on Suomen ensimmäinen esihistoriallinen UNESCO:n maailmanperintökohde. Sammallahdenmäki edustaa läntisen pronssikauden röykkiöperinnettä.
Itä- ja Pohjois-Suomeen pronssiesineet tulivat idästä. Itäiset valumuotit kuitenkin todistavat myös paikallista pronssinvalantaa esiintyneen. Huomattava keskittymä esiintyy Suomussalmella. Saven valamiseen alettiin käyttää kangasmuottia, josta tavasta juontuu nimi tekstiilikeramiikka. Tekstiilikeramiikka on lähtöisin idästä, Volga– ja Okajokien suomalais-ugrilaiselta alueelta. Siitä syntyi paikallisia muunnoksia, joita tehtiin vielä rautakauden alussa.
Metallikauppa lisäsi rannikon ja sisämaan välisiä yhteyksiä. Polttohautaus ja röykkiöhaudat levisivät itäisenkin kulttuurin alueelle. Näitä hautoja on ryhdytty myöhemmin kutsumaan lapinraunioiksi. Saamelaisiin niillä ei silti ole välttämättä yhteyttä.
Rautakausi
Varhaisrautakausi
Rautakausi alkoi Suomessa 500 eaa. Rautaa saattoi valmistaa
järvi- ja suomalmista, joten metalliesineiden saatavuus parantui selvästi ja raudan käyttö levisi nopeasti eri puolille maata. Aikaa noin vuosina 500–0 eaa. kutsutaan
esiroomalaiseksi ajaksi. Tälle ajalle kuuluvien löytöjen määrä on pieni, mutta riittää todistamaan Suomen alueen olleen jatkuvasti asuttu. Rannikon väestö elätti itsensä sekataloudella, johon kuuluivat vaihtelevissa määrin viljanviljely, karjanhoito, kalastus, hylkenpyynti ja metsästys. Arkeologisessa aineistossa Morbyn keramiikka on tärkeä ajanjakson tunnusmerkki rannikolla. Sisämaassa on käytössä asbestisekoitteinen Luukonsaaren keramiikka.
Vuosina 0–200 jaa. muutamat Rooman valtakunnassa valmistetut esineet löysivät tiensä Suomeen asti. Aikaa nimitetään vanhemmaksi roomalaisajaksi. Esineiden laittaminen rannikkoalueiden hautoihin yleistyy nyt ja siten arkeologinen löytöaineisto kasvaa ja monipuolistuu. Suomeen ilmestyy samalla myös asehautaustapa. Kalmistoja eli hautapaikkoja tunnetaan lähinnä Uudenmaan ja Varsinais-Suomen rannikoilta, Kokemäenjoen suulta, Etelä-Pohjanmaalta sekä joitakin Oulun seuduilta. Asutusta oli kuitenkin epäilemättä muuallakin.
Korut ovat usein Baltiasta ja aseet germaanisia. Rannikoille on ehkä tullut siirtolaisia Baltiasta ja Skandinaviasta. Vaatteissa käytetään viimeistään nyt villaa. Etelärannikolla hautaukset alettiin tehdä ilmeisesti Virosta omaksuttuihin kivikehiin eli tarhoihin, joihin vainajat haudattiin poltettuina tai polttamattomina. Sisämaassa elintapa säilyi vanhakantaisena. Nuorempana roomalaisaikana noin vuosina 200–400 jaa. kalmistoja alkoi ilmaantua myös sisämaahan, varsinkin Kokemäenjoen latvoille.
Keskirautakausi
Kansainvaellusaikana (vuodet 400–550) maanviljely laajeni etenkin sisämaassa ja metallien käyttö lisääntyi. Löytöihin sisältyy pieni määrä kultaesineitä. Aseistus on
germaanistann. Hautaus tehtiin usein suuren keskuskiven ympärille koottuun kiviröykkiöön polttohautauksena. Etelä-Pohjanmaalta on varsin rikkaita löytöjä jotka viittaavat sosiaaliseen eriytymiseen. Tärkeä löytöpaikka on esimerkiiksi
Vöyri Gulldynt, josta on löydetty huomattavan suuri määrä eläinornamentein koristeltuja tuontiesineitä. Löytöihin kuuluu myös kultarahoja ja -renkaita. Sikäläinen asutus rikastui ehkä turkiskaupalla. Erämaiden tuotteita hankittiin sisämaasta ja Lapista ja välitettiin edelleen rannikkoseutujen kautta.
Ahvenanmaalla saapui vuoden 500 tienoilla uusi hautausmuoto, hautakummut, mahdollisesti uudisasutuksen mukana.
Merovingiaikana (vuodet 550–800) Lounais-Suomeen muodostui oma esineellinen kulttuuri, joka laajeni myös Savoanon ja Karjala. Haudoissa on paljon kalliita aseita. Koruissa alkaa tulla esiin oma tyyli. Hautaus tehtiin edelleen useimmiten röykkiöön tai ns. polttokenttäkalmistoon. Ala-Satakunnassa, Euran ja Köyliön alueilla, alettiin 500-luvulla haudata ihmisiä maakuoppiin, mahdollisesti kristinuskon vaikutuksesta. Aikakauden erikoispiirre ovat rikkaasti varustellut asehaudat, jotka viittaavat jonkinlaisen 'yläluokan' olemassaoloon. Eräiden tutkijoiden mukaan Suomen alueen sosiaalisen johtokerroksen jäsenillä oli merovingiajalla tiiviit yhteydet Keski-Ruotsissa ja Etelä-Skandinaviassa kehittyvien valtiomuodostumien johtajiin.
Muun muassa Maalahden Kalaschabrännanissa on tutkittu hyvin säilyneet merovingiaikaiset talonjäännökset. Talot ovat olleet pystypaalurakenteisia ja seinät on tiivistetty savella.
Isonkyrön Orismalan kylän Leväluhdasta on löydetty noin vuosina 600–650 suohon haudatut sadan vainajan jäännökset, pronssikattila ja koruja.
Myöhäisrautakausi
Viikinkiaikana (noin vuodet 800–1025) kauppa ja yhteydet vilkastuivat ja kaupunkimaisia asutuksia alkoi syntyä Itämeren piirissä. Aina 900–luvun lopulle saakka liikenne viikinkien idäntiellä oli merkittävää. Skandinaviassa viikinkiaika on esihistoriallisen kauden viimeinen jakso. Itämerellä tärkeimmät kauppakaupungit olivat Mälar-järven
Birka Keski-Ruotsissa,
Etelä-Jyllannin Hedeby Tanskassa ja Oslovuonon Kaupang Norjassa. Aikakauden vilkkailla kauppareiteillä liikkui luultavasti pieniä määriä Suomenkin alueen asukkaita.
Suomessa asutus tihentyi varsinkin Savossa ja Karjalassa, mutta kalmistot katosivat Uudeltamaalta ja Etelä-Pohjanmaalta. Se, tarkoittaako kalmistojen häviäminen asutuksen katoamista, on vilkkaan keskustelun aihe. Viikinkiajan lopulla polttohautauksesta siirryttiin yleisesti ruumishautaukseen, mikä lienee merkki kristillisten tapojen vähittäisestä omaksumisesta. Pysyvän asutuksen alueella vallitsi suhteellisen yhtenäinen kulttuuri.
Hämeenlinnan Varikonniemessä, Vanajaveden rannalla, on tutkittu suurta huomiota herättänyttä rautakautista asuinpaikkaa. Kaivauksen suorittaneiden arkeologien mukaan paikalla oli jäänteitä jonkinlaisesta puolustusvallista ja laiturista, joskin näitä tulkintoja on epäilty. Paikka oli tärkeiden vesireittien risteyksessä. Alueella oli usean toistensa kanssa näköyhteydessä olevan muinaislinnan ketju. Varikonniemeä on luonnehdittu muinaiskaupungiksi ja siitä on käytetty venäläisestä kronikasta lainattua nimeä 'Vanain kaupunki'. Toisten tutkijoiden mielestä kyseessä on kuitenkin ollut melko tavanomainen rautakautinen asuinpaikka, jonka yhteydessä epämääräisen 'kaupunki'-termin käyttöön ei ole aihetta.
Viimeinen rautakauden jakso Suomessa on ristiretkiaika (n. 1025/1050–1150/1300). Muualla pohjoismaissa tämä jakso luetaan jo keskiajaksi. Ristiretkiajan päättyessä Suomi on kasvanut osaksi katolista kristikuntaa ja Ruotsin valtakuntaa.
Muinaislinnoja rakennettiin viimeistään myöhäiseltä rautakaudelta alkaen. Ne yhdistetään ristiretkiajan ja keskiajan sotilaalliseen rauhattomuuteen. Muinaislinnoja tunnetaan Suomessa noin 90. Ne rakennettiin vaikeapääsyisille paikoille kallioiden tai kukkuloiden päälle tai veden ympäröimille kukkuloille. Linnoihin rakennettiin valleja kivestä ilman laastia, maasta ja hirsistä. Varsinkin varhaisempi tutkimus näki muinaislinnoissa merkkejä myös yhteiskunnan järjestäytymisestä jonkinlaisen maakunnallisen hallinnon tasolle. Monet nykytutkijat suhtautuvat tähän kuitenkin skeptisemmin. Muinaispitäjiä Suomessa lienee kuitenkin ollut.
Rautakauden väkiluvusta on mahdoton esittää tarkkaa arviota, mutta luultavasti se laskettiin kymmenissä tuhansissa.
Kirjallisuutta
- Torsten Edgren: Den förhistoriska tiden. Kirjassa Finlands historia 1, Espoo 1993.
- Matti Huurre: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa. Helsinki 1979, uudistettu laitos 1995.
Katso myös
Lähteet
Aiheesta muualla
Finlands förhistoria
