Suomen kieli

Suomi
  Ruotsi
  Karjala
  Norja
  Inkeri
  Viro

| vir = Suomi, Euroopan unioni | määrä = 6 miljoonaa | sija = ei 100 suurimman joukossa | kunta = uralilaiset kielet | ryhmä = suomalais-ugrilaiset kielet
suomalais-permiläiset kielet
suomalais-volgalaiset kielet
suomalais-saamelaiset kielet
itämerensuomalaiset kielet | abc = latinalainen | huolto = Kotimaisten kielten tutkimuskeskus | iso1 = fi | iso2 = fin | sil = FIN }} Suomen kieli kuuluu uralilaiseen kielikuntaan ja sen suomalais-ugrilaisen haaran itämerensuomalaisiin kieliin. Suomen kieli on rakenteeltaan varsin agglutinoiva, ja kieliopillisia suhteita ilmaistaan taivutuksella. Sanajärjestys on toissijainen, ja lauseenjäsenten perusjärjestys on subjekti-predikaatti-objekti.

Suomen kielen puhujia on noin kuusi miljoonaa. Heistä suurin osa asuu Suomessa, mutta vanhoja suomenkielisiä väestöryhmiä on Pohjois-Ruotsissa (meänkielen puhujat), Norjassa (kveenit) sekä Inkerissä (missä suomen kieli on 1900-luvun mittaan suurimmaksi osaksi hävinnyt). Siirtolaisuuden myötä uudempia suomalaisryhmiä on syntynyt Pohjois-Amerikkaaninin (etenkin 1800-luvulla, näiden jälkeläisistä suurin osa jo kielellisesti sulautunut) sekä Eurooppaan. Suurin nykyinen ulkosuomalaisryhmä on syntynyt sodanjälkeisen muuttoliikkeen tuloksena Ruotsi.

Suomen kielen historiaa

Itämerensuomalaisten kielten, joihin suomikin kuuluu, yhteistä oletettua kantamuotoa, kantasuomea, puhuttiin Suomenlahden molemmin puolin jo ennen ajanlaskumme alkua. Kantasuomi ja saamelaiskielet puolestaan voidaan palauttaa yhteiseen kantamuotoon, jota nimitetään varhaiskantasuomeksi tai suomalais-saamelaiseksi kantakieleksi. Itämerensuomalaiset kielet (myöhäiskantasuomi) ja saamelaiset kielet alkoivat erota toisistaan noin 1000Äidinkieli ja kirjallisuus, Käsikirja; Anne-Maria Mikkola ja Lasse Koskela sekä muita; 2004; WSOY; s. 83 kaavio-1500 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Tämä eriytyminen oli vähittäistä ja tapahtui paljolti siten, että Etelä-Suomessa asuneet saamelaiset sulautuivat suomalaisten esivanhempiin.

Suomen kieli alkoi eriytyä myöhäiskantasuomesta omaksi kielekseen pian ajanlaskun alun jälkeen. Suomen kirjakieli perustui 1500-luvulta 1800-luvun alkuun saakka lähinnä Turun ympäristön lounaismurteisiin. Kansa puhui omia murteitaan, joiden väliset erot olivat nykyistä suurempia, eikä yhtenäistä yleiskieltä ollut.

Ennen 1500-lukua, ns. varhaissuomen kaudella, suomea ei juuri käytetty kirjakielenä. Tältä ajalta on säilynyt vain muutamia muutamia kirjoitettuja nimiä, sanoja ja lauseenkatkelmia. Suomen kirjakieli syntyi uskonpuhdistuksen myötä 1500-luvulla. Piispa Mikael Agricola julkaisi ensimmäiset painetut suomenkieliset kirjat (Abckiria 1543, Se Wsi Testamenti 1548 ym.). Agricolan oikeinkirjoitus perustui latinan, saksan ja ruotsin esikuviin, ja esimerkiksi äänteiden pituuden merkitseminen tai ä:n ja e:n erottaminen oli epäjohdonmukaista. Tästä lähtien, ns. vanhan suomen kaudella, jota kesti 1500-luvulta 1800-luvun alkupuolelle, suomen kirjakielen kirjoitustapa kehittyi ja johdonmukaistui, mutta käyttö ei juuri laajentunut alkeisopetuksen ja kirkon ulkopuolelle. Suomeksi kirjoitettiin lähinnä uskonnollista kirjallisuutta sekä tärkeimpiä hallintotekstejä (esimerkiksi kansalle tiedoksi annettavat asetukset), kansa osasi periaatteessa lukea mutta harvemmin kirjoittaa.

1800-luvun alkupuolella poliittiset muutokset (autonomian aika) ja kansallisromantiikan aatteet tekivät suomen kielen kehittämisen ajankohtaiseksi. Ns. murteiden taistelun myötä lounaissuomalaisten ainesten tilalle otettiin myös itäsuomalaisuuksia, ja kirjakielestä kehittyi kompromissiratkaisu, joka ei sellaisenaan edusta mitään murretta. Sanastoa kehitettiin voimakkaasti johtamalla uudissanoja tai ottamalla murresanoja hieman uudenlaiseen käyttöön (esim. juna alkuaan 'jono'). Vuoden 1863 kieliasetuksella määrättiin, että suomen kieli saisi ruotsin rinnalla virallisen kielen aseman 20 vuoden kuluessa. Tämä pakotti myös kehittämään suomenkielistä kansanopetusta. 1800-luvun mittaan vakiintuivat suomenkielinen lehdistö ja maallinen kaunokirjallisuus.

Ns. nykysuomen kauden lasketaan alkaneen vuoden 1870 tienoilla: tämän jälkeen suomen yleiskieli ei ole kokenut yhtä jyrkkiä muutoksia kuin 1800-luvun vakiintumiskaudella, vaikka sanasto tietenkin uudistuu jatkuvasti. Viime vuosikymmenten merkittävin muutos ei koske yleiskieltä itseään vaan sen käyttöä: yhä virallisemmissa yhteyksissä saatetaan käyttää ns. puhekieltä tai siihen kuuluvia muotoja. Tällaisia puhekielisyyksiä, joilla usein on vanha murretausta mutta joita normitetussa yleiskielessä ei ole hyväksytty, ovat esim. pronominien pikapuhemuodot mä, sä tai passiivi monikon 1. persoonan sijasta: me mennään. Runokielessä monet tällaiset lyhentyneet muodot ovat kuitenkin olleet jo vanhastaan yleisiä ja hyväksyttyjä (ei kuitenkaan mainittu passiivin käyttötapa).

Sanaston kehityksestä

Kantasuomalaisen vaiheen jälkeen, suomen kielen erilliskehityksen aikana, suomen kielen sanasto on uusiutunut osaksi omalta pohjalta – suomen kieleen syntyy jatkuvasti uusia johdoksia ja yhdyssanoja – ja osaksi vieraiden kielten vaikutuksesta. Vanhemmat lainasanat on äänteellisesti täysin mukautettu suomen kieleen, esim. sananalkuiset konsonanttiyhtymät on yksinkertaistettu (lukkari < ruots. klockare) ja vieraat konsonantit korvattu (sohva < ruots. soffa).

Voimakkaimmin suomen kieleen on vaikuttanut suomalaisten vuosisatainen sivistys- ja hallintokieli ruotsi, josta on lainattu tuhansittain sanoja. Myös yleiseurooppalaiset kulttuurisanat, aasista öylättiin, on usein saatu ruotsin kielen välityksellä. Venäjän kielestänn on lainasanoja saatu etenkin itäisimpiin murteisiin, ja jotkin näistä ovat – osaksi kansanrunojen ja Kalevala tuella, ja myös siksi, että useimmat suomalaiset eivät niitä vierasperäisiksi tunnistaneet – päässeet 1800-luvulla yleiskieleen (esim. leima, rotu, viesti).

Suomen kirjakieltä luotaessa suosittiin muista kielistä otettujen lainasanojen (ns. sivistyssanojen) sijasta suomenkielisistä sanavartaloista johdettuja uudissanoja: kirja > kirjasto (eikä biblioteekki), puhe > puhelin (eikä telefooni), oppi > yliopisto (eikä universiteetti), muovata > muovi (eikä plastiikki).

Monet uudissanat eivät kuitenkaan menestyneet: sätiö (radio), kärkky (bakteeri), äänikkö (magnetofoni), paukkumaissi (popcorn) ja joukkoistuin (sohva) ovat vaipuneet unholaan. Jotkin hilpeimmistä ehdotuksista, kuten kimppameniö (bussi), haarasoipio (sello) ja jättisahio (kontrabasso), eivät kuitenkaan ole Kielitoimiston vaan pilapiirtäjä Kari Suomalaisen käsialaa.

Uusien sanojen keksiminen on kuitenkin ollut hiipumaan päin ja kansainvälistymisen myötä myös suomen kieleen syntyy nykyisin yhä enemmän lainasanoja. Suomi lainaa sanoja yleensä joko muuntamalla ne kieliasuun sopiviksi (tape > teippi) tai käännöslainoina (motherboard > emolevy). Osa käytetyistä sanoista on yleiskäyttöön otettuja tuotemerkkejä, kuten heteka (Helsingin Teräskaluste) tai mono. Eräs tunnetuimmista nykyisistä keksityistä sanoista on matkapuhelinta tarkoittava nimi kännykkä (eng. mobile phone).Kieli-ikkuna: Donjuanin heteka . Kotimaisten kielten tutkimuskeskus KOTUS, Heikki Hurtta. Julkaistu Helsingin Sanomissa 22.6.2004

Suomen kieltä hoitava julkisin varoin ylläpidetty kielitoimisto ei puutu aktiivisesti kielen kehitykseen, eikä sillä ole valtaa kuin suositusten antajana. Esimerkiksi kielitoimiston vastine Islannissa muodostaa jokaiselle ei-skandinaaviselle lainasanalle skandinaavisen vastineen, joka siitä lähtien otetaan käyttöön lain voimalla. Islantilaiset ovatkin erityisen ylpeitä sanastoltaan omaleimaisena säilyneestä kielestään. Myös kielitoimiston vastine Ranskassa muodostaa samoin lainasanoille omaperäiset vastineet, joita on käytettävä kaikessa virallisessa kielenkäytössä ja mainonnassa.

Suomen kielen sanakirjat ja kielioppiteokset

Aeschillus Petraeus julkaisi ensimmäisen suomen kielen kieliopin Linguae Finnicae brevis institutio vuonna 1649. Ensimmäinen laajempi suomen kielen sanakirja on Daniel Jusleniuksen Suomalaisen Sana-Lugun Coetus vuodelta 1745. Se sisältää 16 000 hakusanaa sekä lopussa ruotsinkielisten sanojen luettelon. Vuonna 1917n siitä julkaistiin täydennetty painos. Aarni Penttilä Suomen kielioppi (1957) oli ensimmäinen nykyaikainen yleisesitys suomen kielestä. Vuonna 2004 julkaistu Iso suomen kielioppi on ensimmäinen yksinomaan deskriptiivinen (kuvaileva) kielioppi. Suosittuja kielenkäytön oppaita ovat mm. Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja ja Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas (huhtikuu 2007).

Ensimmäinen täysin yksikielinen suomen kielen sanakirja on Nykysuomen sanakirja. Sen ensimmäinen osa ilmestyi 1951, vaikka toimitustyö alkoi jo 1920-luvun lopussa. Sen jälkeen osia ilmestyi tasaiseen tahtiin vuoteen 1961 asti, jolloin julkaistiin kuudes ja viimeinen osa. Professorit Matti Airila ja Matti Sadeniemi olivat kirjan päätoimittajia. Nykysuomen sanakirja on sekä kieltä kuvaava, deskriptiivinen teos että normatiivinen opas, sillä se antaa suosituksia sanojen käytöstä. Nykysuomen sanakirja on edelleen laajin suomen kielen sanakirja, ja se sisältää yli 200 000 hakusanaa. Vuonna 2002 WSOY julkaisi sanakirjan 15. painoksen, joka on kaikkien uusintapainosten lailla identtinen ensipainoksen kanssa.

Vuosina 1990–1995 valmistui Suomen kielen perussanakirja Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksennn julkaisemana ja Edita kustantamana. Perussanakirja on kolmiosainen, ja se sisältää lähes 100 000 hakusanaa. Se kuvaa nykyisen yleiskielen sanastoa ja antaa ohjeita sanojen käytöstä. Perussanakirjan CD-ROM-versio ilmestyi vuonna 1997. Kielitoimiston sanakirja on vuonna 2005 julkistettu Perussanakirjaan pohjautuva sähköinen sanakirja, joka julkaistiin painettuna laitoksena 2006.

Muoto-oppia

Suomen kielen sanaluokat ovat substantiivitt, adjektiivi, pronominit, numeraalitt, verbi ja partikkelit. Näistä neljää ensimmäistä kutsutaan nomineiksi ja ne taipuvat samoissa sijamuodoissa.

Nominit

Sijamuodot

Nominit taipuvat sijoissa eli sijamuodoissa yleensä sekä yksikössä että monikossa. Sijamuotoja katsotaan perinteisesti olevan 15. Niiden latinalaisperäiset nimet ja harvoin käytetyt suomenkieliset rinnakkaisnimet ovat:

Sijamuodot
Nimi	Päätteet	Yksikkö	Monikko	Rinnakkaisnimi
nominatiivi	-t (monikon tunnus)	talo	talot	nimentö
genetiivi	-n, -en, -in, -den, -ten, ten	talon	talojen	omanto
akkusatiivi	yksikkö -n, monikko -en, -den/-tten tai -ten, -en, -in	talo tai talon	talot	kohdanto
partitiivi	-a, -ä, -ta, -tä	taloa	taloja	osanto
essiivi	-na, -nä	talona	taloina	olento
translatiivi	-ksi, (-kse)	taloksi	taloiksi	tulento
Sisäpaikallissijat
inessiivi	-ssa, -ssä	talossa	taloissa	sisäolento
elatiivi	-sta, -stä	talosta	taloista	sisäeronto
illatiivi	loppuvokaalin pidentymä + n, h + sanavartalon loppuvokaali + n, -seen, -siin	taloon	taloihin	sisätulento
Ulkopaikallissijat
adessiivi	-lla, -llä	talolla	taloilla	ulko-olento
ablatiivi	-lta, -ltä	talolta	taloilta	ulkoeronto
allatiivi	-lle	talolle	taloille	ulkotulento
Muut
abessiivi	-tta	talotta	taloitta	vajanto
komitatiivi	-ne-	taloneen	taloineen	keinonto
instruktiivi	-n	taloin	taloin	seuranto

Abessiivi, instruktiivi ja komitatiivi ovat harvinaisia ja esiintyvät lähinnä adverbeiksi kiteytyneissä ilmauksissa (jalan). Raja sijapäätteen ja adverbinjohtimen välillä ei ole siis ehdoton. Vielä epämääräisempi asemaltaan on -tse-päätteinen prolatiivi (maitse, meritse, sähköpostitse), joka joskus lasketaan marginaaliseksi sijamuodoksi. Uudempi kielioppi ei aina mainitse myöskään akkusatiivia omana sijanaan, koska se on muutamia persoonapronominien taivutusmuotoja lukuun ottamatta (minut, hänet) yksikössä täysin genetiivin ja monikossa nominatiivin kaltainen. Eräissä murteellisissa ilmauksissa t-päätteistä akkusatiivia tapaa esimerkiksi nimien ilmauksessa (Otetaan Matit ja Maijat mukaan ja lähetään kylälle)

Vielä harvinaisempi sijamuoto, jota ei lueta Suomen yleiskieleen kuuluvaksi, on eksessiivi (-nta/-ntä). Se esiintyy harvinaisena kaakkoismurteissa ja savolaismurteiden eteläosissa. Eksessiivi merkitsee jonain olemisen loppumista, kuten translatiivi joksikin alkamista ja essiivi jonain olemista, esim. ministeriksi – ministerinä – ministerintä.

Possessiivinen taivutus

Substantiivit taipuvat myös persoonamuodoissa, toisin sanoen niihin voidaan liittää possessiivisuffiksi eli omistusliite osoittamaan omistusta. Possessiivisuffiksi liitetään mahdollisen sijapäätteen jälkeen.

• -ni (yks. 1. pers.)
• -si (yks. 2. pers.)
• -nsa tai -nsä tai vokaalin pidentymä + -n (yks. 3. pers.)
• -mme (mon. 1. pers.)
• -nne (mon. 2. pers.)
• -nsa tai -nsä tai vokaalin pidentymä + -n (mon. 3. pers.)

Possessiivisuffiksin käyttö on suomen yleiskielessä pakollista, jos substantiivin määritteenä on tai voisi olla genetiivimuotoinen aito persoonapronomini (minun autoni ~ autoni). Kolmannessa persoonassa joko persoonapronominin ja possessiivisuffiksin tai pelkän possessiivisuffiksin valinnalla ilmaistaan, onko kyse ns. refleksiivisestä omistuksesta (jossa omistaja on identtinen lauseen subjektin kanssa): Pekka näki autonsa (= oman autonsa) / Pekka näki hänen autonsa (= jonkun toisen auton).

Puhekielessä omistusliitteiden käyttöä vierastetaan ylätyylisenä ja niitä käytetään sen vuoksi epäsäännöllisesti. Parhaiten possessiivisuffiksit näyttävät säilyvän juuri refleksiivisen omistuksen yhteydessä (mä löysin kirjani, vrt. mä löysin mun kirjan) sekä tyyli- ja tehokeinona. Vaihtelevasta käytöstään huolimatta kaikki possessiivisuffiksit ovat kuitenkin täysin ymmärrettävää ja normaalia kielenkäyttöä myös puhekielessä.

Possessiivisuffikseja käytetään myös refleksiivi- ja resiprookkipronomineissa (itselleni, toisilleen) sekä infiniittisten verbinmuotojen yhteydessä, siis persoonan ilmaisemiseen muun muassa lauseenvastikkeissa (kerroin tulevani huomenna; emme elä syödäksemme).

Suomen kielessä tapahtunut kehitys osoittaa possessiivisuffiksien käytön olevan myös tulevaisuudessa vähenemässä ja korvautumassa pelkällä attribuutin genetiivillä, kuten viron kielessä on tapahtunut.

Verbit

Verbien taivutusmuodot jaetaan kahteen luokkaan:

• Finiittinen taivutus tapahtuu persoonamuodoissa (kuusi persoonaa ynnä passiivi), aikamuodoissa sekä tapaluokissa eli moduksissa, ja finiittiverbit toimivat tyypillisesti lauseen predikaattina.
• Infiniittiset eli nominaalimuodot saavat nominien taivutuspäätteitä (sijamuoto, mahdollisesti monikon tunnus tai possessiivisuffiksi) ja käyttäytyvät lauseessa nominin tavoin.

Finiittiverbien tapaluokkia eli moduksia on neljä: indikatiivi, imperatiivi, konditionaali ja potentiaali (sekä äärimmäisen harvinaiset eventiivi ja optatiivi). Neljässä aikamuodossa, joita ovat preesens, imperfekti (preteriti), perfekti ja pluskvamperfekti, taipuu moduksista vain tunnukseton 'perusmuoto' indikatiivi. Muilla moduksilla ei ole varsinaista morfologista tempustaivutusta (so. moduksen ja menneen ajan tunnusta ei voi käyttää yhtaikaa samassa taivutusmuodossa), vaan niiden mennyttä aikaa voidaan tarvittaessa ilmaista perfektimuodoilla (olisi mennyt, lienee mennyt).

Verbien nominaalimuodot jakaantuvat infinitiiveihin ja partisiippeihinenen. Infinitiivit käyttäytyvät lauseessa hieman substantiivi tapaan. Ne voivat taipua joissakin sijoissa (syömässä, syömästä, syömään, syömättä) ja joissain tapauksissa saada possessiivisuffiksin (mennessämme, nähdäkseni). Partisiipit ovat taas taivutukseltaan ja syntaksissa hyvin adjektiivien tapaisia, eli niillä on täydellinen sijataivutus ja jopa vertailuasteet (esim. tehdä-verbin 1. partisiipilla tekevä on voittoaste eli komparatiivi tekevämpi ja yliaste eli superlatiivi tekevin). Partisiipeilla, toisin kuin infinitiiveillä, on myös sekä aktiivi- että passiivimuodot (syövä : syötävä, syönyt : syöty, syöneempi : syödympi).

Suomelle kuten useimmille muillekin uralilaisille kielille on ominaista, että kieltosana on verbi – sekä morfologisesti että syntaktisesti. Kieltoverbi (e-) taipuu persoonissa (indikatiivi en, et, ei, emme, ette, eivät, imperatiivi älä, älköön, älkäämme, älkää, älkööt). Kieltoverbin nominaalimuodoista on vielä jäljellä nykyisin etuliitteenä käytettävä 1. partisiipin muoto epä ja siitä johdettu verbi evätä : epään; vrt. muut samannäköiset vanhanaikaiset yksitavuisten verbien 1. partisiipit kuten syöpä, saapa, viepä, lyöpä, voipa. Lauseopillisesti kieltoverbi toimii apuverbinä: esim. Sinä et lukenut (vrt. Sinä olet lukenut); Etkö sinä lukenut (vrt. Oletko sinä lukenut).

Morfofonologiset eli taivutukseen liittyvät äännevaihtelut

Toisin kuin agglutinoivan kielen ihannetyypissä, suomen kielessä pääteaineksilla ja sanavartaloilla voi olla taivutusmuodoittain vaihtelevia variantteja. Tämä johtuu äännekehityksistä, jotka usein ovat yleisitämerensuomalaisia tai vieläkin vanhempia. Taivutusmuodoittain määräytyvää vartalonvaihtelua aiheuttavat seuraavat tekijät:

• Konsonantti- ja vokaalivartalon vaihtelu. Useimmat (johtamattomat) nominivartalot