Suomen sisällissota

Suomen sisällissota käytiin Suomen senaatin ja Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien joukkojen välillä 27. tammikuuta – 15. toukokuuta 1918. Senaatin joukkoja kutsuttiin valkoisiksi ja kansanvaltuuskunnan joukkoja punaisiksi. Ulkovalloista Saksan keisarikunta tuki valkoisia ja Neuvosto-Venäjä avusti punaisia. Valkoiset saivat tukea myös ulkomaisilta vapaaehtoisilta, joista ruotsalaisten upseerien merkitys sodan alkuvaiheessa oli suurin.

Suomen sisällissota oli osa ensimmäisen maailmansodan aiheuttamaa valtiollista ja yhteiskunnallista murrosvaihetta Euroopassa. Sisällissota päättyi valkoisen Suomen voittoon ja punaisen Suomen häviöön. Neuvosto-Venäjän vaikutusvalta päättyi Suomessa, mutta maa siirtyi keisarillisen Saksan valtapiiriin maailmansodan loppuajaksi. Saksan hävittyä suursodan suomalaisten joulukuussa 1917 saama itsenäisyys astui täysimääräisenä voimaan ja Suomen valtiomuodoksi tuli monarkian sijaan tasavaltainen demokratia, Euroopan läntisten suurvaltojen myötävaikutuksella.

Sisällissota on Suomen historian ristiriitaisin tapahtuma, jonka vaikutukset suomalaisiin ja suomalaiseen yhteiskuntaan ovat olleet poikkeuksellisen pitkäkestoiset. Kansojen sisäisille taisteluille luonteenomaisesti sodan molemmat osapuolet syyllistyivät poliittiseen terroriin ja tarpeettomiin raakuuksiin. Sodan jälkeen punaisia tai punaisiksi epäiltyjä suljettiin laajamittaisesti vankileireille, joissa tauteihin, nälkään ja teloituksiin kuoli tuhansittain suomalaisia. Yhteensä sota vaati noin 37 000 uhria. Ensimmäisen maailmansodan lopputulos teki Suomen kansan hitaan eheytymisen mahdolliseksi.

Sodan nimitykset

Sota tunnetaan myös erilaisia ideologisia painotuksia sisältävillä nimillä kansalaissota, vapaussota, veljessota, kapina, punakapina, torpparikapina, vallankumous, luokkasota. Neutraaleja ilmaisuja ovat vuoden 1918 sota, Suomen sota 1918, vuoden 1918 tapahtumat tai Veijo Merta mukaillen kevään 1918 tapahtumat.

Vuoden 1918 sodan ensimmäisiä nimityksiä oli kansanvaltuuskunnan puolelta vallankumous. Sodan loppuvaiheessa ja sen jälkeen voittajien puolella alettiin korostaa sodan kansallista luonnetta vapaustaisteluna ja sotana Venäjää ja sen tukemia punaisia vastaanManninen 1982. Hävinnyt osapuoli nimitti sotaa pääasiassa luokkasodaksi ja kapinaksi, mutta vapaustaistelu-termiä käytettiin esimerkiksi lukuisissa punakaartilaisten kuolinilmoituksissa.

Vuonna 1918 sotaa nimitettiin yleisesti kansalaissodaksi venäjän kielen mukaan (). Termiä käytetään myös ranskan, englannin ja saksan kielissä. Myöhemmin yleistyi suomenruotsalaisesta kielenkäytöstä termi sisällissota (). Historiantutkimuksessa sotaa kutsutaan nykyisin pääasiassa sisällissodaksi, joka sopii paremmin myös kansainväliseen käytäntöön. Se kuvaa sodan luonnetta neutraalisti, (vrt. vapaussota, luokkasota), ja sisällyttää ulkovaltojen osallistumisen sotaan. Toisaalta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vapaussota-termin käyttö on kokenut Suomessa hienoisen renessanssinManninen 1993, Ylikangas 1993, Haapala 1995.

Sodan juuret

Perustekijät

Sisällissodan juuret ovat 1800-luvulla Suomen suuriruhtinaskunnassa voimistuneessa teollistumisessa, taloudellisen ja poliittisen toiminnan vapautumisessa sekä väestönkasvussa. Ne muuttivat vallinneen sääty-yhteiskunnan rakennetta ja synnyttivät ristiriitoja. Säätyjen sisäinen valta-asetelma muuttui talonpoikien ja porvariryhmien vahvistuessa. Merkittävin muutos kuitenkin oli säätyjen ulkopuolisten väestöryhmien, maa- ja teollisuustyöväestön määrän kasvu ja omanarvontunnon nousu, aatteellisina työkaluinaan sosialismi, nationalismi ja myös liberalismi. Suomen työväenliike syntyi 1800-luvun lopussa kansan- ja herätysliikkeiden perustalta, henkisten ja aineellisten olojen hitaan mutta vakaan edistymisen myötä. Työväenliike sai kansallisen luonteen ja sen läpimurtoa edisti merkittävästi Venäjällä ja Suomessa vuonna 1905 puhjennut suurlakko. Sen jälkeen vuonna 1906 Suomessa tehty radikaali eduskuntauudistus ei vähentänyt yhteiskunnallisia jännitteitä, koska Venäjän keisari esti eduskunnan täysipainoisen toiminnan vuosina 1908–1916. Säätyjärjestelmän vaikutus jatkui siten Suomessa vuoteen 1917en asti, mikä hidasti merkittäviä yhteiskunnallisia uudistuksia ja jyrkensi työväestön asenteita. Venäläistämiskausien 1899-1916 (sortovuosi) ja fennomanian vaikutuksesta pyrkimykset Suomen irrottamiseksi Venäjästä sekä myös valtiollisen itsenäisyyden saavuttamiseksi lisääntyivät. Rauhanomaisen vastarinnan ja toiminnan lisäksi maahan syntyi aseellista vastarintaa kannattava aktivismi ja jääkäriliike sen myötä.Upton 1980, Haapala 1986 ja 1995, Ylikangas 1986, Apunen 1987, Alapuro 1988, Jussila et al. 2006, Haapala 2006 Yle.fi/Avoin yliopisto/Naisen ääni ja miehen, Jussila 2007

Ratkaiseva tekijä vuoden 1918 sodan taustalla oli Venäjän keisarikunnan 1900-luvun alusta lähtien lisääntynyt sisäinen epävakaus, johon vaikutti voimakkaimmin ensimmäisen maailmansodan syttyminen 1.-12. elokuuta 1914. Suursota johti Venäjän sisäiseen kriisiin ja koko valtakunnan pirstoutumiseen sekä laajan valtatyhjiön syntymiseen ja taisteluun vallasta.Ylikangas 1986, Alapuro 1988, Haapala 1995

Venäjän hajotessa maaliskuun ja marraskuun 1917 vallankumouksissa Suomessa pirstoutui ensin valtiovalta. Yhdessä nämä aiheuttivat poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen kriisin maassa sekä johtivat lopulta koko suomalaisen yhteiskunnan hajoamiseen.Upton 1980, Haapala 1995 Pietarissa valtaa tavoitelleet V. I. Leninin johtamat bolševikit painostivat tuellaan ja vaatimuksillaan suomalaista työväenliikettä vallankumouksen toteuttamiseen. Bolševikkien merkityksestä sisällissodan syttymisessä on yhä jonkin verran erimielisyyttä. Venäjän vuoden 1917 vallankumoukset eivät kuitenkaan levinneet eikä niitä erikseen levitetty Suomeen, vaan maa oli Venäjän osana välittömästi niiden vaikutuspiirissä. Siten yhteiskunnan hajoamisprosessi ja taistelu vallasta olivat emämaassa ja Suomessa samanaikaiset ja samankaltaiset. Ne johtuivat pääosin samoista olosuhteistaUpton 1980, Salkola 1985, Alapuro 1988, Rinta-Tassi 1989; teoks. Numminen, J. Toim., osa II, sivut 84–161, Jutikkala 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim., s. 11–20, Haapala 1995, Jussila et al. 2006, Tikka 2004

Keisarillinen Saksa oli Venäjän lisäksi toinen suurvalta, jonka Itä-Eurooppaan kohdistuneet valtaussuunnitelmat ja talouspoliittiset intressit vaikuttivat tapahtumiin Suomessa vuosina 1917–1918. Suomalainen jääkäriliike oli Saksan suunnitelmien osanen. Suomessa aktivistit suunnittelivat maan irrottamista Venäjästä saksalaisten pistinten ja jääkäreiden avulla. Ensimmäisen maailmansodan vuoden 1917 tilanteessa Saksan johto päätti tukea bolševikkeja taloudellisesti sekä edistää Leninin ja eräiden muiden bolsevikkien siirtymistä maanpaosta Sveitsistä Pietariin (9. huhtikuuta). Toiveena oli, että Lenin kaappaisi vallan Venäjällä ja luopuisi sodasta, mikä puolestaan vapauttaisi Saksan raskaasta kahden rintaman sodasta. Siten Saksa vaikutti sisällissodan syntyyn kahta tietä.Upton 1980, Ylikangas 1986, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa I, s. 146–243, Haapala 1995, Lackman 2000, Jussila et al. 2006, Yle.fi/Teema-dokumentti/Ensimmäinen maailmansota osa 8, 2007

Jakautunut kansa

Maassa pitkään vallinneen sääty-yhteiskuntajärjestelmän seurauksena Suomen kansa oli jakautunut kahteen taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti. Jakoa kuvaavat vastinparit: säätyläiset–rahvas, itsenäinen–epäitsenäinen ja omistava–ei-omistava väestö, työnantajat–työntekijät, sivistyneistö-'kansa', ylä- – alaluokka. Teollinen kapitalismi kohotti työväestön elintasoa tasaisesti 1800-luvun lopulta lähtien, mutta toisaalta elintason erot väestöryhmien välillä kasvoivat. Keisarinvallan murtuessa vuoden 1917 Suomessa ei syntynyt kansallista yhtenäisyyttä maan kehittämiseksi sekä uuden sisäisen järjestyksen luomiseksi. Sen sijaan yhteiskunnallinen jakautuminen johti kiivaaseen sisäpoliittiseen valtataisteluun ja sisällissotia edeltävän ns. kaksoisvallan syntyyn. Kiistassa käytettiin hyväksi Suomen riippuvuutta Venäjästä, ja valtataistelu kytkeytyi Venäjän sisäiseen kriisiin sekä Saksan ja Venäjän väliseen sotaan kysymyksenä Suomen hallinnasta. Pyrkimys Suomen valtiolliseen itsenäisyyteen oli yksi niistä harvoista tavoitteista, joista oltiin suomalaisten kesken lopulta yksimielisiä. Tavoite hukkui kuitenkin sisäisten valtakiistojen alle.Alapuro 1988 ja 1993, Haapala 1993 ja 1995.

Sisäistä taistelua vallasta ja yhteiskunnan hajoamista vuoden 1917 aikana heijastelivat monet ilmiöt. Näitä olivat muun muassa haluttomuus ja kyvyttömyys poliittisiin kompromisseihin sekä elintarvike- ja työttömyyskriisi ja niistä johtuneet levottomuudet. Työolojen ja paikallisdemokratian ongelmat, työaika- ja kunnallislait sekä yleisen kunnallisen äänioikeuden puuttuminen aiheuttivat teollisuudessa ja maataloudessa runsaasti lakkoja, jotka liittyivät lopulta taisteluun valtiovallasta. Kun eri valtaryhmien yhteisesti hyväksymää järjestyksenpitovoimaa ei Suomessa maaliskuusta lähtien ollut, yhteiskunnan ylempi kerros alkoi perustaa omia järjestyskuntia (myöh. suojeluskuntia) ja työväestö järjestyskaarteja (myöh. punakaarteja). Niiden aseistautuminen ja radikalisoituminen, erityisesti marraskuun 1917 suurlakon aikana, ruokki maassa pelkoa, uhkakuva-ajattelua ja poliittista väkivaltaa sekä muutti myös valtaryhmien sisäisiä valtasuhteita. Talven 1917–1918 aikana sekä työväenliikkeen että konservatiivien ja porvariston piirissä päätösvaltaa siirtyi maltillisilta piireiltä sotilaille ja aseistetuille joukoille (Etelä-Suomen ja Etelä-Pohjanmaan ns. aseistetut linnoitukset), mikä johti lopulta sotilaalliseen konfliktiin.Upton 1980, Salkola 1985, Alapuro 1988, Lappalainen et al. 1989, Ylikangas 1993a, Haapala 1993 ja 1995, Tikka 2004.

Sotaa edeltäneet tapahtumat

Maaliskuun vallankumous

Vapauden huuma

Venäjän keisari Nikolai II (Romanov) luopui vallasta Pihkovassa 15. maaliskuuta 1917. Vallan otti duuma ja sen asettama väliaikainen hallitus. Suomen suuriruhtinaskunnassa toinen ja samalla viimeinen venäläistämiskausi päättyi 20. maaliskuuta väliaikaisen hallituksen ns. maaliskuun manifestiin, joka palautti Suomen ja emämaan välisen tilanteen aikaan ennen Nikolai Bobrikovin valtakautta. Suomen eduskunta sai ensimmäistä kertaa valta-aseman, joka sille vuonna 1906 oli asetettu. Sosiaalidemokraattien vuoden 1916 eduskuntavaaleissa saavuttaman vaalivoiton pohjalta maahan nimitettiin 26. maaliskuutan Oskari Tokoi johtama senaatti, jonka jäseninä oli kuusi sosialistia ja kuusi ei-sosialistia. Senaatin ohjelma sisälsi pyrkimykset demokratian laajentamiseen ja väliaikaisen hallituksen veto-oikeuden poistamiseen. Lisäksi tavoitteena oli kunnallisdemokratian ja työolojen kehittäminen, mm. työaikalait ja sosiaalivakuutus sekä oppivelvollisuus- ja uskonnonvapauslain säätäminen. Konservatiivien (RKP, Vanhasuomalaiset ja Nuorsuomalaiset 'pääskyt') sekä muiden porvarillisten, ei-sosialistien, (liberaalit Nuorsuomalaiset 'varpuset' ja Maalaisliitto) piirissä oltiin tyytyväisiä väliaikaisen hallituksen porvarillisuuteen sekä lähes diktatorisen keisarinvallan kaatumiseen ja sortokauden päättymiseen. Tulevaisuus näytti lisäävän mahdollisuuksia yrittäjyyden sekä taloudellisen toiminnan monipuolistamiseen ja kehittämiseen. Väliaikaisen hallituksen porvarillisuudesta huolimatta työväenliikkeen näkökulmasta kehitys oli vielä mullistavampi; sosialistienemmistöisen eduskunnan valta kasvoi ja työväen toimintaa rajoittaneet säädökset, mm. lakkokielto, sanan- ja painovapauden esteet, kaatuivat. Työväestöllä näytti olevan vihdoin mahdollisuus saavuttaa sille jo väestömääränsäkin puolesta kuuluva asema yhteiskunnassa. Upton 1980, Lappalainen et al. 1989, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s. 146–168, Haapala 1995, Vares 1998, Jussila 2004

Pelkojen ja toiveiden vuosi

Vapautuksen huuma ja myönteiset näkymät jäivät kuitenkin lyhytaikaisiksi. Suomen sisäpoliittinen tilanne heikkeni, ja maaliskuussa alkanut yhteiskunnan hajoaminen eteni kiihtyvällä vauhdilla. Laajassa kokonaiskuvassa vuoden 1917 suomalaiset olivat 'rajapinnassa', jossa sääty-yhteiskunta oli muuttumassa demokraattisemmaksi kansalaisyhteiskunnaksi. Toisaalta vanhan järjestelmän perinteet ja asenteet olivat vielä vallalla, mutta toisaalta, kansanvaltaisen ajattelun leviämisen myötä, aiemmin luonnollisena pidettyä säätyjärjestelmän eriarvoisuutta ei enää hyväksytty. Vuonna 1917 uusi järjestelmä etsi vielä tietään, ja kehityksen suunnasta tuli merkittävä kiistelyn ja taistelun aihe. Muutos ja sen vauhti alkoivat pelottaa konservatiiveja ja ei-sosialisteja. Työväenliikkeen kannalta kehitys näytti liian hitaalta. Vuoden 1905 suurlakon aiheuttama mullistava siirtyminen säätyvallasta parlamentarismiin ja yleiseen äänioikeuteen vaikutti sekä työväestön että porvariston toimiin vuonna 1917. Työläisten piirissä ei haluttu vuosien 1908–1916 'tsaristisen takaiskun' toistuvan, ja toisaalta vuonna 1905 oli myös opittu, että vallankumous saattoi olla nopein tie 'edistykseen'. Konservatiivien ja porvarien vuonna 1906 kohtaama valtiollisen (sääty)vallan menetys konkretisoitui vasta maaliskuun 1917 vallankumouksessa ja silloin tilanne uhkasi johtaa myös taloudellisen vallan vähenemiseenAlapuro 1988, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s146-168, Haapala 1993 ja 1995, Piilonen 1997.

Talouden osalta sekä teollisuustyöväestön että teollisuuden työnantajien tilanne huononi merkittävästi vuoden 1917 aikana. Ensimmäinen maailmansota aiheutti vuosina 1914–1916 Suomen talouselämässä positiivisen 'sotabuumin', joka vahvisti työnantajien lisäksi myös työntekijöiden taloutta selvästi. Maaliskuun vallankumous romahdutti tämän kehityksen aiheuttaen työttömyyttä ja voimakkaan inflaation. Työväestön talouden heikentyminen, 'putoaminen korkealta', yhdessä huononevan elintarviketilanteen kanssa synnytti työläisissä epävarmuutta ja pelkoa luoden pohjaa lakkoliikehdinnälle ja muille levottomuuksilleUpton 1980, Haapala 1995.

Tokoin senaatti

Näistä lähtökohdista syntyneen vaikean yhteiskunnallisen tilanteen hoito olisi edellyttänyt Tokoinn senaatilta vahvaa asemaa ja tukea kaikilta tahoilta. Senaatin kohtalo oli kuitenkin juuri päinvastainen, ja siitä muodostui heikko hallitus. Perusongelma oli, etteivät sen paremmin sosiaalidemokraatit kuin porvaritkaan osallistuneet hallitukseen täysipainoisesti. Valtaryhmien välisen valtakiistan takia ja poliittisen uran tärveltymisen pelossa SDP:n ja ei-sosialistien parhaita voimia ei saatu mukaan. Sosialistien pitkään odottamaa poliittisesti edullista tilannetta ei, eduskuntaenemmistöstä huolimatta, kyettykään hyödyntämään, koska työväestöltä puuttui taloudellinen valta. Porvareilla taloudellista valtaa oli, mutta he tavoittelivat sen jatkeeksi porvarienemmistöistä eduskuntaa ja senaattia.Upton 1980, Haapala 1995, Vares 1998

Tokoin senaatin ja myöhemmin Svinhufvudin senaatin heikko poliittinen asema oli luonteenomaista valtionvallan hajoamiselle vuosina 1917–1918. Venäjän keisarin maaliskuussa 1917 menettämä mahti hajaantui moneen suuntaan: väliaikaisen hallituksen, Suomen senaatin, eduskunnan ja muun hallinnon lisäksi valtaa siirtyi merkittävässä määrin kadulle työläis- ja sotilasneuvostoille, lakko-organisaatioille ja joukkokokouksille, sekä työnantajien aktiivisille eturyhmille.Upton 1980, Haapala 1995

Kriisin aihiot

Lyhyen elinkaarensa aikana Tokoin senaatti joutui kamppailemaan ainakin neljän ongelmavyyhden kanssa: kevään 1917 lakkoliikkeet, elintarvikepula ja Suomen asema suhteessa Venäjään sekä kysymys järjestysvallasta (vrt. jäljempänä). Senaatti selvisi melko vähällä huhti–toukokuussa 1917 teollisuudessa ja maataloudessa alkaneesta lakkoliikehdinnästä. Se perustui kahdeksantuntisen työpäivän ja palkankorotusten vaatimuksiin ja ratkesi lähinnä työnantajien ja työntekijöiden välisissä neuvotteluissa, pääasiassa työntekijöiden eduksi. Kiistan lopputulos kohotti työväestön itsetuntoa ja uskoa joukkovoimaan mutta katkeroitti työnantajia taloudellisten menetysten ja lakkoihin liittyneiden levottomuuksien takia. Lisäksi työläiset olivat käyttäneet vaatimustensa tukena paikoin venäläisiä sotilaita. Maaliskuun vallankumouksen aiheuttama mullistus kasvatti työväestön joukkovoimaa merkittävästi myös työntekijöiden lisääntyneen järjestäytymisen kautta; vuoden 1916 lopussa Suomen Ammattijärjestön jäsenmäärä oli noin 40 000 mutta vuoden 1917 lopussa se oli kohonnut 160 000:een.

Tokoin senaatin heikko asema paljastui selkeimmin elintarvikeongelmissa, joita oli alkanut ilmetä ensimmäisen maailmansodan kuluessa myös Suomessa. Jo vuonna 1914 elintarvikkeille oli säädetty rajahinnat. Vuonna 1917 elintarvikepula paheni edelleen, kun leipäviljan tuonti Venäjältä romahti. Lähinnä sen vuoksi Suomeen säädettiin elintarvikelaki 2. kesäkuuta 1917. Lainsäädännön toteuttaminen ja valvonta olisivat edellyttäneet vankkaa poliittista voimaa. Sen puuttuessa laki jäi täysin puolitiehen, ja hallituksen epäonnistumisen seurauksena elintarvikkeiden hinnat kohosivat osan tarjonnasta kadotessa salakauppaan lain edellyttämien elintarvikevarastojen tarkastusten, takavarikointien ja rajahintojen takia.

Elintarvikepula oli kuitenkin lähinnä viljapulaa ja nimenomaan hintakriisi työttömyyden koettelemalle köyhimmälle kansanosalle. Osa leipäpulasta voitiin korvata muilla tuotteilla, koska leipäviljan osuus oli 10–20 prosenttia keskivertoperheen ravinnonkulutuksesta. Elintarvikkeet olivat kortilla, niitä jonotettiin ja niistä oli ajoittain puutetta, mutta laajamittaista nälkää ei Etelä-Suomessa nähty ennen vuoden 1918 sotaa.

Asiasta kehkeytyi kuitenkin työväestön ja tuottajien välille kiivas, tunteita herättänyt poliittinen kysymys, jossa 'nälänhädän pelko oli punikki'. Monet maataloustuottajat pitivät elintarvikkeiden takavarikointeja ja varastojen tarkastuksia yksityistä omistusoikeutta loukkaavana sosialistisena luokkapolitiikkana, ja erityisesti kaupunkien työväestöä katkeroitti kallis salakauppa, elintarvikkeiden vientikauppa mm. Pietariin ja käsitys, että pulassa oli jotain tahallista. Myös sanomalehdistön provosoivalla uutisoinnilla oli suuri merkitys mielialojen kiihtymisessä vuoden 1917 kuluessa.Upton 1980, Keränen 1992, Piilonen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa II, s. 752–583; Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80

Valtalaki

Taistelu vallasta

Suomen suuriruhtinaan Ruotsin kuninkaalle kuuluneiden oikeuksien on toisaalta katsottu siirtyneen Nikolai II:n luovuttua Venäjän keisariudesta Venäjän väliaikaiselle hallitukselle. Sen asema kuitenkin oli koko lyhyen elinkaarensa ajan epävarma, ja Suomen suhteen lopulta epäselvä. Vallankumouksellisessa tilanteessa, Venäjän sisäisen hajoamisen edetessä sodan ja valtataistelun takia hallituksen kokoonpano muuttui useasti ja toisaalta paikallisten alueneuvostojen ja komiteoiden valta kasvoi.

Suomessa juuri ennen venäläistämiskausia vallinneen autonomian palautus ja itsehallinnon laajentaminen sekä lopulta täysimääräisen itsenäisyydenkin toteutuminen olivat lähtökohtaisesti kaikkien puolueiden tavoitteina vuonna 1917. Valtakiistojen ja yhteiskunnallisten levottomuuksien vuoksi konservatiivit alkoivat epäröidä sosialistienemmistöisen eduskunnan vallan lisäämistä. Sosiaalidemokraatit puolestaan pyrkivät laajentamaan maan itsenäisyyttä ja kasvattamaan sen avulla, kevään ja alkukesän poliittisten voittojen jatkoksi, sisäpoliittista valtaansa. SDP pyrki asiassa aluksi yhteistyöhön väliaikaisen hallituksen kanssa ja etsi venäläisiltä puolueilta tukea suunnitelmilleen, mutta sai lopulta positiivista vastakaikua ainoastaan V. I. Leninin johtamilta bolševikeilta. Lenin suunnitteli vallankaappausta jo kesällä 1917 ja kannatti sosialistien aikeita, koska ne heikensivät osaltaan väliaikaisen hallituksen asemaa.Upton 1980, Ketola 1987, Keränen 1992, Haapala 1995, Jussila 2004

Tokoin senaatissa syntyi kaksi linjaa korkeimman vallan ratkaisemiseksi Suomessa: nuorsuomalaisen senaattorin Antti Tulenheimon toimikunnan (mukana mm. K.J. Ståhlberg) esityksen pohjalta rakentunut Lex Tulenheimo ja SDP:n piirissä kypsynyt valtalakiesitys. Lex Tulenheimon mukaan väliaikaisen hallituksen Suomea koskevaa valtaa olisi siirretty lähinnä senaatille. Emämaassa olisi päätetty valtiopäivien koolle kutsumisesta, avaamisesta ja hajottamisesta sekä sotilasasioista ja ulkopolitiikasta. Valtalain avulla sen sijaan pyrittiin keskittämään pääosa vallasta Suomen eduskunnalle, ja Venäjällä olisi ollut sanottavaa enää ulkopolitiikassa ja sotilasasioissa. Valtalakiesityksen eräänä kulmakivenä oli toive muutoksista väliaikaisen hallituksen koostumuksessa tai sen kukistumisesta. Kahdesta vaihtoehdosta valtalaki otettiin lopulta toiminnan pohjaksi, ja se hyväksyttiin eduskunnassa tunteita herättäneessä äänestyksessä sosialistien, osin maalaisliiton ja porvarillisten itsenäisyysmiesten (mm. aktivistit) äänillä 18. heinäkuuta 1917. Konservatiiviset kansanedustajat vastustivat eduskuntavaltaista lakia jyrkästi, ja eräät jättivät eronpyynnön eduskunnasta.Upton 1980, Ketola 1987, Keränen 1992, Haapala 1995

Hajaannus

Valtalain taustatuki kuitenkin petti, kun bolševikkien tukema sotilaiden ja työläisten vallankaappausyritys Pietarissa päättyi tappioon 16.–18. heinäkuuta 1917. Vallassa säilynyt väliaikainen hallitus vaihtoi johtoonsa Aleksandr Kerenskin eikä hyväksynyt valtalakia, vaan vahvisti sotajoukkoja Suomessa sekä hajotti eduskunnan 31. heinäkuuta. Ennenaikaiset eduskuntavaalit määrättiin järjestettäväksi lokakuussa 1917. Kesällä 1917 Suomi sai Venäjän kannalta uuden merkityksen. Sen lisäksi ja sijasta, että maa oli elintarvikkeiden ja tavarantoimittaja, siitä tuli Pietarin kaupungin sotilaallinen etuvartio, josta ei voitu luopua.Upton 1980, Haapala 1995

Tokoin laajapohjaisen senaatin lyhyt tarina päättyi 13.–17. elokuuta keskeisten sosialistisenaattoreiden erotessa siitä ja 1.–2. lokakuuta pidetyissä ennen aikaisissa eduskuntavaaleissa SDP kärsi vaalitappion ja jäi oppositioon. Vallan kasvun sijaan työväestö menetti keväällä 1917 saavuttamaansa poliittista voimaa. SDP:n jäädessä senaatin ulkopuolelle työläisten asenteet jyrkentyivät voimakkaasti ja usko keskeisten arkipäivän ongelmien, kuten elintarvikepulan ratkaisumahdollisuuksiin väheni. Toisaalta työväenliikkeen poliittinen rooli muuttui. Perustamisestaan lähtien se oli pääasiassa kamppaillut uusista oikeuksista, asemasta ja eduista jäsenistölleen. Syksystä 1917 alkaen sosiaalidemokraattien tavoitteeksi tuli myös saavutettujen etujen säilyttäminen ja puolustaminen.

Valtalakia vastustaneet suomalaiset konservatiivit käyttivät väliaikaisen hallituksen päätöstä sisäpoliittisesti hyväkseen ja tekivät venäläisten kanssa yhteistyötä eduskunnan hajotusmanifestin laadinnassa ja hyväksymisessä. Porvarillinen ministerivaltiosihteeri Carl Enckell toimi aktiivisesti Pietarissa, oman poliittisen taustaryhmänsä valta-aseman edistämiseksi. Lopulta valtapolitiikan heiluri liikahti voimakkaasti vasemmalta oikealle. Kiista korkeimmasta vallasta kytki Suomen ja emämaan sisäiset valtakriisit entistä kiinteämmin toisiinsa, Suomen sosialistien ja porvareiden käytettyä hyväkseen niin sanottua 'Pietarin korttia'.Enckell 1956, Upton 1980, Alapuro 1988, Haapala 1995

Lopulta molemmat poliittiset valtaryhmät, sekä konservatiivit että sosialistit, hävisivät 'valtalakiselkkauksessa', koska sen seurauksena Suomeen syntyi sisäpoliittisesti hyvin kriittisenä aikana parlamentaarinen valtatyhjiö, joka jatkui elokuun alusta marraskuun alkuun 1917 asti. Maassa ei ollut eduskunnan hajotuksen vuoksi poliittisesti vahvaa hallitusta eikä eduskuntaa, jotka olisivat voineet puuttua tehokkaasti yhä huononevaan sisäpoliittiseen kehitykseen. Oireellista oli, että vuosien 1917–1918 kriisin ensimmäinen uhri, lakkovahtina ollut työläinen, kuoli heti elokuussa poliisin ampumaan luotiin Ypäjän maatalouslevottomuuksissa. Historiasta tiedetään, että valtatyhjiöt pyrkivät täyttymään nopeasti. Näin kävi Suomessakin syksyllä 1917; tällä kertaa tyhjiön täyttäneillä miehillä keikkui hartioilla kiväärit, joihin oli kiinnitetty rotanhäntäpistin, ja käsivarsissa vielä puhdas valkoinen tai punainen nauha.Upton 1980, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80

Lokakuun vallankumous ja marraskuun suurlakko

Bolševikit kaatoivat V.I. Leninin johdolla väliaikaisen hallituksen Pietarissa (Petrograd) lokakuun vallankumouksessa 7. marraskuuta 1917. Samaan aikaan Suomen eduskunta ja parlamentaarinen valta olivat pääsemässä uudelleen jaloilleen. Maa oli kuitenkin siinä vaiheessa sisäisesti pahemmin jakautunut kuin maaliskuussa 1917. SDP:n piirissä pohdittiin keinoja valtiovallan palauttamiseksi työväestölle ja konservatiivit pitivät tiukasti kiinni takaisin saamastaan valta-asemasta, jota Venäjän uusi kumous näytti myös uhkaavan. Ei-sosialistienemmistöinen eduskunta kokoontui ensimmäisen kerran vaalien jälkeen 1. marraskuuta ja hyväksyi 9. marraskuuta valtiohoitajakunnan asettamisen maahan, mutta kolmen valtionhoitajan (Alkio, Svinhufvud, Tokoi) johtamismallia ei kyetty toteuttamaan. Työväenliikkeelle ja sosiaalidemokraattiselle puolueelle oli marraskuun alkuun mennessä muodostunut kaksi eri toimintavaihtoehtoa: eduskuntatyö tai vallankumouksen aloittaminen. Oppositioon jäänyt SDP esitti valtiohoitajakunnan sijaan oman Me vaadimme -ohjelmansa, jossa se vaati yhteiskunnallisia uudistuksia, suojeluskuntien lakkauttamista, aiemman valtalain läpiajamista ja lokakuun eduskuntavaalien tuloksen mitätöintiä. Ei-sosialistit eivät ohjelmaa hyväksyneet, sitä ei edes käsitelty eduskunnassa, 12. marraskuuta, koska esitys ei puhemiehen mielestä täyttänyt 'muodollisia vaatimuksia'.Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361

14 tunnin vallankumous

Bolševikit painostivat suomalaisia sosialisteja aloittamaan vallankumousta. He uhkasivat jopa käynnistää kumouksen itse, ellei SDP:stä olisi siihen. Viimeistään marraskuusta 1917 lähtien sekä Helsingissä että Pietarissa toimineiden suomalaisbolševikkien Jukka Rahja, Eino Rahja ja Adolf Taimi merkitys työväen järjestyskaarteissa alkoi kasvaa. Bolševikeille, kuten väliaikaiselle hallituksellekin, Suomi oli Venäjän tärkeä osa, jonka hallinta vaikutti kaksisuuntaisesti. Maasta ja siellä olleesta sotaväestä oli 'heinäkuun päivien' jälkeen tullut Leninille tukijalka Pietarin suuntaan, ja toisaalta Suomi toimi puskurialueena Saksaa vastaan. Sosiaalidemokraatit sen sijaan harkitsivat Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttavan manifestin anomista Neuvosto-Venäjältä 10. marraskuuta, mutta epäselvä tilanne Pietarissa esti aikeen.Upton 1980, Ketola 1987, Keränen 1992, Haapala 1995

Suomen 'vastahakoiset vallankumoukselliset' eivät bolševikkien kumouskehotuksia noudattaneet vaan tasapainoilivat eri vaihtoehtojen välissä. Syksyllä 1917 Lenin oli Helsingissä piileskellessään selvittänyt suunnitelmiaan SDP:lle, joten marraskuun kumouksen tulo oli osittain suomalaisten tiedossa, mutta yhteistyösuunnitelmia bolševikkien kanssa ei oltu laadittu ennakkoon. Vallanvaihto Pietarissa tarjosi syksyn pettymysten jälkeen sosialisteille uusia toimintamahdollisuuksia, mutta SDP:n johto ja eduskuntaryhmän jäsenet olivat pääosin maltillisia. Vallankumous sai kannatusta lähinnä osassa ammattijärjestöä, uusissa työväen järjestyskaarteissa ja Helsingin työväenjärjestöjen eduskunnassa. Bolševikkien vaateilta puuttui lisäksi todellinen pohja, koska heidän asemansa Pietarissa oli hyvin epävarma. Lenin joutui pyytämään ja siirtämään Suomessa olleita uskollisia joukkoja apuun pääkaupunkiin.

Helsingissä perustettiin 9. marraskuuta 1917 työväenjärjestöjen (SDP, SAJ, järjestyskaarti) yhteinen Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto, joka äänesti 12. marraskuuta, Me vaadimme -ohjelman kaaduttuakin, äänin 18–8 vallanottoa vastaan. Sen sijaan Keskusneuvosto ja Suomen Ammattijärjestö julistivat 14. marraskuuta Suomeen suurlakon, ja parissa päivässä 85 000 työläistä oli lakossa sekä Etelä-Suomen keskeiset paikkakunnat olivat paikallisten lakkokomiteoiden hallinnassa. Maltillisten sosialistien tavoite oli eduskunnan poliittinen painostaminen, mutta radikaaleimmat tavoittelivat myös vallankaappausta.

Yleislakon menestys lisäsi voimakkaasti vaatimuksia lopullisesta vallanotosta ja 16. marraskuuta 1917 klo 5 aamulla, vallankumouksellinen keskusneuvosto päätti sittenkin äänin 14–11 aloittaa suomalaisen vallankumouksen. Aloite kumoukseen tuli lähinnä ammattijärjestön ja työväenkaartien riveistä. Toiminnan aloittamista oli kuitenkin lykättävä, koska toimeenpanevaan komiteaan valitut johtajat, komissaarit, kieltäytyivät – ja lopulta vallanotto tyrehtyi äänestyksessä vielä samana päivänä klo 19 äänin 13–12. Suurlakko päätettiin lopettaa 19. marraskuuta klo 24.Upton 1980, Ketola 1987, Keränen 1992, Manninen, T. 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s. 346–361

Särkynyt peili

Suurlakko oli monessa suhteessa merkittävä taitekohta. Marraskuun kehitys ja tehtyjen päätösten sarja syvensi suomalaisen työväenliikkeen kahtiajakoa vallankumoukselliseen vähemmistöön ja maltilliseen, parlamentaarista linjaa kannattavaan enemmistöön. Lakon jälkeen rajanveto ei kuitenkaan ollut eräiden keskeisten SDP:n puoluejohtajien kohdalla ehdoton, joten voimasuhteet saattoivat vielä muuttua tapauskohtaisesti. Lisäksi suurlakon kujanjuoksussa puoluejohto osin menetti arvovaltaansa ja kykyään hallita työväenliikettä ja sen eri virtauksia. Maltilliset saivat muulta eduskunnalta taustatukea, kun kahdeksan tunnin työaikalait ja kunnallislait hyväksyttiin 16. marraskuuta 1917. Osa työväestöstä katsoi sen tapahtuneen pelkästään suurlakon paineen takia. Lait oli säädetty jo 14. heinäkuuta 1917, mutta kysymys korkeimmasta vallasta Suomessa oli lykännyt niiden lopullista hyväksymistä.

Suomalaisten vallankumouksen peruuntuminen oli Leninille ja bolševikeille pettymys. Lenin menetti marras-joulukuussa uskonsa SDP:n haluun ja kykyyn toteuttaa lokakuun vallankumousta tukeva kaappaus Suomessa. Suurlakko oli lopullisesti paljastanut linjaerot venäläis-bolševistisen ja suomalais-sosiaalidemokraattisen politiikan välillä. Pettymyksen jälkeen Lenin yritti tukeutua suunnitelmissaan Suomen työväenliikkeen äärivasemmistoon ja Pietarin suomalaisiin bolševikkeihin, jotka pyrkivät vaikuttamaan työväenjärjestöihin suoraan, SDP:n puoluejohdon ohittaen.

Merkittävintä kuitenkin oli, että suurlakko rikkoi Suomessa loputkin siitä yhtenäisyydestä, mitä sosialistien ja porvareiden välillä oli vielä ollut jäljellä. Lakon aggressio purkautui poliittiseen väkivaltaan; työväenkaartilaiset surmasivat yhteensä 16 ei-sosialisteihin lukeutunutta henkilöä. Lisäksi lakon kahakoissa menehtyi 14 suojeluskuntalaista ja 4 työväen järjestyskaartilaista. Loppukesän 1917 valtatyhjiö oli täyttynyt ja Suomi oli päätynyt polulle, jonka päässä häämötti sisäinen taistelu.Upton 1980, Alapuro 1988, Rinta-Tassi 1989; teoks. Numminen, J. Toim., osa II, s. 84–161, Ketola 1987, Keränen 1992, Manninen, T. 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I, s. 346–361, Haapala 1995

Itsenäisyys

Joulukuun kuudes

Lokakuun vallankumous muutti Suomen itsenäisyyteen johtaneen kehityksen. Aloite siirtyi sosialisteilta konservatiiveille, koska valtiollisen riippumattomuuden avulla he pystyivät vähentämään bolsevikkien vaikutusta maassa ja kontrolloimaan vasemmistoa eduskuntaenemmistönsä turvin. Niinpä 15. marraskuuta 1917 Suomen eduskunta otti maassaan haltuunsa korkeimman vallan. Maahan muodostettiin 27. marraskuuta P. E. Svinhufvudin; johtama porvarillinen senaatti, joka antoi 4. joulukuuta esityksen Suomen itsenäisyysjulistukseksi. Eduskunta hyväksyi julistuksen – äänestyksen jälkeen – 6. joulukuuta 1917. Peilikuvana heinäkuun 1917 valtalakiäänestykseen sosialistit äänestivät joulukuussa porvarillisen senaatin esitystä vastaan ja laativat oman esityksen itsenäisyysjulistukseksi.

Itsenäisyyslähtöisen historiankäsityksen pohjalta suomalaisille oli suureksi häpeäksi, että itsenäisyysjulistuksesta jouduttiin äänestämään. Realistisemman historiakäsityksen mukaan tilanne oli vain luonnollinen seuraus aiemmista tapahtumista ja valtataistelusta, jossa itsenäisyyskysymyksestä oli tullut osa suomalaisten sisäistä kiistelyä. Joulukuun 1917 Suomessa itsenäisyysjulistus ei herättänytkään kovin suurta huomiota. Itse asiassa täydellisen valtiollisen itsenäisyyden ajatus ja vaatimus nousi Suomessa esiin osittain vasta em. valtataistelun takia vuonna 1917. Suomen itsenäisyys ei ollut muodostunut tärkeimmäksi tavoitteeksi tilanteen ratkaisemiseksi venäläistämispolitiikan kausinakaan vuosina 1899-1917, ei edes kaikkien aktivistien joukossa. Suomalaiset olivat suunnittelleet joko vain vuotta 1899 edeltäneen tilanteen palautusta ja autonomian laajentamista tai maan liittämistä ruhtinaskuntana Saksaan tai Ruotsiin.Upton 1980, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O. toim., osa I, s. 194–245, Jussila 2007

Itsenäisen Suomen synty ei siten ollut pitkän, 'suunnitelmallisen' historiallisen kehityksen huipentuma. Se oli tulos 1800-luvun alussa alkaneista taloudellisista, yhteiskunnallisista ja valtapoliittisista muutoksista sekä ennen kaikkea ensimmäisen maailmansodan aiheuttamasta mullistuksesta Euroopassa ja Suomessa.Ylikangas 1986, Alapuro 1988, Haapala 1995, Jussila 2007

Leninin kädenpuristus

Lopulta kumpikaan poliittisista valtaryhmistä, sen paremmin sosialistit kuin konservatiivitkaan, eivät kyenneet hoitamaan Suomen itsenäistymistä loppuun ilman toisen tukea. Joulukuun kuudennen julistus kun oli vajaa sikäli, että ulkovaltojen hyväksyntä puuttui ja niitä pyytäessään senaatti joutui toteamaan kaiken riippuvan Neuvosto-Venäjän suhtautumisesta. Muut valtiot seuraisivat perässä, jos Pietari näyttäisi vihreää valoa. Tähän senaatti tarvitsi sosiaalidemokraattien ja bolševikkien välisiä hyviä suhteita. Suomen sosialistit olivat muiden suomalaisten tapaan juuriltaan fennomaaneja, joten he pyysivät, valtaryhmänsä motiivien pohjalta, 9. joulukuuta ja 27. joulukuuta Leniniä myöntämään Suomelle riippumattomuuden. SDP:ssä myös pelättiin, lokakuun vaalitappion jälkeen, suosion alenevan puolueen kansallismielisessä kannattajajoukossa ellei itsenäisyyttä saavutettaisi. Joulukuun 1917 tukalassa tilanteessa, lokakuun vallankumouksen lopputuloksen oltua vielä hyvin epävarman, Lenin olisi todennäköisesti hyväksynyt suomalaisten itsenäisyyden ilman SDP:tä, porvarillisenkin senaatin anomuksella. Svinhufvudin torjuva suhtautuminen bolševikkeihin kuitenkin jarrutti asian etenemistä. Lopputuloksena oli historiallinen päivä 31. joulukuuta 1917: Leninin ja Svinhufvudin välinen kuuluisa kädenpuristus ja itsenäisen Suomen senaatin johtajalla toisessa kädessään bolsevikkien allekirjoittama tunnustuspaperi.Upton 1980, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s. 194–245, Haapala 1995, Jutikkala 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö, toim., s. 11–20, Uta.fi/Suomi80.

Sisällissodan alkuun mennessä Suomen itsenäisyyden olivat tunnustaneet Neuvosto-Venäjä, Saksa, Itävalta-Unkari, Ranska, Ruotsi, Tanska, Norja, Sveitsi ja Kreikka. Britannia ja Yhdysvallat eivät suomalaisten itsenäisyyttä vielä hyväksyneet vaan ne jäivät seuraamaan vihollismaa Saksan ja Suomen välisen yhteistyön kehitystä sekä Venäjän tilannetta, lähinnä Venäjän perustuslakia säätävän kansalliskokouksen tuloksia. Tärkein kysymys länsivaltojen kannalta oli voitaisiinko bolševikit syrjäyttää vallasta ja kykenisikö Venäjä vielä jatkamaan sotaa Saksaa vastaan.Rautkallio 1977, Upton 1980, Uta.fi/Suomi80, Keränen 1992, Jussila et al. 2006

Aselepo itärintamalla

Samaan aikaan sekä Venäjän uusi bolševikkijohto että Saksa pyrkivät nopeasti rauhaan itärintamalla. Ne aloittivat rauhantunnustelut http://www.firstworldwar.com/diaries/kameneff.htm 1. joulukuuta, ja tulitauko alkoi 6. joulukuuta. Maiden välinen aseleposopimus http://www.firstworldwar.com/source/armistice_russogerman.htm solmittiin 15. joulukuuta ja rauhanneuvottelut alkoivat Brest-Litovskissa 22. joulukuuta. Neuvotteluissa Saksa tavoitteli, miehittämiensä Puolan ja Liettuan lisäksi, hallintaansa myös Baltiaa ja Ukrainaa sekä Suomea, jonka senaattia painostettiin hankkimaan tunnustus itsenäisyydelle ensin Neuvosto-Venäjältä.Upton 1980, Keränen 1992

Järjestysvaltakysymys

Sisäisen järjestysvoiman puute Venäjän tsaarin perinteisten poliisi- ja santarminorganisaatioiden hajottua maaliskuun vallankumouksen 1917 yhteydessä johti ensin aseettomien turvajoukkojen perustamiseen. Maalis-huhtikuussa syntyivät Lounais-Suomessa ensimmäiset suojeluskuntia edeltäneiden järjestyskuntien idut, ja samaan aikaan ryhdyttiin muodostamaan työväen järjestyskaarteja edeltäneitä järjestysmiehistöjä Etelä-Suomeen. Aluksi molemmat luotiin pääasiassa valvomaan yleistä järjestystä paikallistasolla, mutta jo keväällä 1917 alkanut lakkoliikehdintä teollisuudessa ja maataloudessa, sekä myöhemmin vuonna 1917 kunnallispolitiikkaan ja elintarvikeongelmiin liittyvät levottomuudet alkoivat korostaa niiden eturyhmäluonnetta. Tuolloin järjestyksen valvonnallinen ja taistelujärjestöllinen rooli oli usein sisäkkäinen sekä työväenkaarteissa että suojeluskunnissa. Taistelu valtiovallasta nosti lopulta molemmat joukot merkittäviksi tekijöiksi myös valtakunnan tasolla.Salkola 1985, Apunen 1987, Haapala 1995

Järjestysvallan ja oman armeijan puuttumisen Suomesta on katsottu olleen eräs ratkaiseva tekijä vuoden 1918 katastrofin synnyssä. Näkemys on osin perusteltu, mutta laajempi, yhteiskunnan hajoamiseen perustuva näkökulma valaisee tapahtumien kehitystä paremmin. Keväällä 1917 Suomessa oli Tokoin senaatti muttei riittävää järjestysvaltaa. Syksyyn mennessä, valtalakiselkkauksen vuoksi, tilanne oli muuttunut päinvastaiseksi: maassa oli, tosin kaksijakoinen, järjestysvalta mutta ei hallitusta, joka olisi voinut sitä käyttää. Vuoden 1917 lopussa hallitusvalta muodostui uudelleen ja Svinhufvudin senaatti pyrki järjestyksen luomiseen. Tämä tapahtui liian myöhään, koska vallan elementit, suojeluskunnat ja punakaartit olivat siinä vaiheessa itsenäisiä valtatekijöitä maassa, ja kun toinen niistä valittiin Suomen viralliseksi armeijaksi syttyi sota. Upton 1980, Ylikangas 1986, Haapala 1995

Suojeluskunnat

Kesän 1917 aikana aktiivisten konservatiivien ja porvareiden perustamia suojeluskuntia syntyi runsaasti eri puolilla maata. Niitä oli syys–lokakuuhun mennessä 250–300. Perustamisen motiivina oli edelleen myös yleisen järjestyksen turvaaminen, mutta Pohjanmaalla toiminnassa alkoi korostua elintarvikelainsäädännön aiheuttama katkeruus ja epävarmuus sekä aktivismi. Lounais-Suomessa ja Satakunnassa liikkeelle panevana tekijänä olivat talollisten ja maatyöväestön väliset voimakkaat ristiriidat. Karjalassa puolestaan etusijalla oli aktivistien salaiset toimet Suomen erottamiseksi Venäjästä. Joukkojen kokonaisvahvuus oli joulukuussa 1917 noin 20 000 sekä tammikuussa 1918 noin 40 000 miestä, ja suojeluskuntien lukumäärä noin 400. Niiden aseistus kohentui hitaasti lokakuun 1917 lopusta lähtien. Aseita saatiin Saksasta sekä asekauppiailta Pietarista ja Viipurista. Marraskuun 1917 suurlakon jälkeen maan eri osissa eri syistä muodostetut suojeluskunnat alkoivat yhdistyä samojen tavoitteiden taakse: venäläisen sotaväen poistaminen Suomesta, punakaartien kontrollointi ja järjestyksen palauttaminen sekä muu omien ryhmäetujen puolustaminen ja valvonta. Yhteistyö saatiin toimimaan kuitenkin vasta sisällissodan alettua. Suojeluskuntien hajanainen omatoimisuus tammikuussa 1918 oli eräs sodan syttymiseen johtanut tekijäUpton 1980, Keränen 1992, Manninen, T. 1992; teoks. Manninen, O. toim., osa I s. 292–323 ja 346–395, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80.

Työväenkaartit

Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue suhtautui työväen järjestyskaartien perustamiseen aluksi pidättyvästi tai kielteisesti, koska vuoden 1905 suurlakon yhteydessä perustetut punakaartit olivat lopulta irtautuneet puolueen hallinnasta. Kielteisyys näkyi esimerkiksi suhtautumisessa 12. toukokuuta 1917 Helsingissä pidettyyn ns. Kaisaniemen kokoukseen. Siinä entiset, vuosien 1905–1906 Viaporin kapinaan osallistuneet punakaartilaiset herättelivät kaarteja uudelleen henkiin ja vastaavaa toimintaa oli muun muassa Tampereella. Vuonna 1917 työväestön kaartien kehitys ei ollut pelkästään jatkumo järjestysmiehistöistä punakaarteiksi, vaan työväen järjestyskaartit ja punakaartit syntyivät myös rinnakkain, mutta aluksi punakaartien toiminta oli heikompaa. Lopulta valtalakikiistan, eduskunnan hajottamisen ja vaalitappion aiheuttama jyrkkä käänne heinä-lokakuussa muutti myös SDP:n suhtautumisen kaarteihin myönteiseksi. Lisäksi tiedot bolševikkien kumoussuunnitelmista Pietarissa lokakuussa 1917 edistivät kaartihankkeita. Suomen Ammattijärjestö ja puolue antoivat virallisen kehotuksen työväen järjestyskaartien perustamiseksi 20. lokakuuta 1917. Tosin niitä oli perustettu jo syyskuussa muun muassa Helsinkiin. Niihin haluttiin lähinnä luotettuja työväenliikkeen aktiiveja työväenyhdistyksistä ja ammattiliitoista. Työväenkaarteilla oli yleisen järjestyksen ylläpitoon tähtäävä rooli, mutta ne olivat myös uusi vaihtoehto vasemmiston valta-aseman turvaamiseksi ja palauttamiseksi. Ennen 20. lokakuuta erityyppisiä työväenosastoja oli perustettu vähemmän (noin 100) kuin suojeluskuntia, ja niiden perustamisen motiivit vaihtelivat suojeluskuntien tapaan paikkakunnittain. Lokakuun lopusta lähtien ja marraskuun 1917 suurlakon aikana kaarteja perustettiin runsaasti, niiden lukumäärä oli lakon jälkeen noin 350. Työväenkaartien kokonaisvahvuus oli vuoden 1917 lopussa noin 30 000-35 000 miestä, ja tuolloin, sisäpoliittisen ilmapiirin jyrkennyttyä punakaartien merkitys oli vahvistumassa. Aseita kaartit saivat lähinnä venäläisiltäUpton 1980, Salkola 1985, Lappalainen et al. 1989, Keränen 1992, Manninen, T. 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa I s. 324–343 ja s. 346–395, Jussila 2007.

Aseiden valta

Marraskuun 1917 suurlakon aikana toteutui se, mitä SDP:n johto oli vielä keväällä 1917 pelännyt: osa työväenkaarteista radikalisoitui. Niiden piirissä alkoi esiintyä poliittista väkivaltaa, ja ne pyrkivät vuoden 1905 tapaan irrottautumaan puolueen kontrollista. Siten puoluejohto oli vastapuolen suojeluskuntien perustajien kanssa toimillaan myötävaikuttanut uuden, aseellisen valtatekijän syntyyn maassa. Suurlakko ja siihen liittynyt poliittinen terrori sekä bolševikkien valtaan pääsy Pietarissa jyrkensi suojeluskunta-aktiivien ja aktivistien asenteita voimakkaasti sekä herätti konservatiivisimmat porvarit huomaamaan, että vallankumouksellinen osa työväestöä saattoi todella kyetä uhkaamaan heidän valtaetujaan. Seurauksena oli entisestään voimistunut sotilaallisen tuen etsintä Saksasta ja konservatiivien valtavirran asettuminen lopullisesti radikaalin aktivistiliikkeen tavoitteiden taakse. Sisällissota olisi todennäköisesti syttynyt jo marraskuussa 1917, jos työväenkaarteilla ja suojeluskunnilla olisi ollut enemmän aseita hallussaan.

Joulukuussa 1917 SDP sai vielä aikaan virallisen päätöksen työväenkaartien säilymisestä puolueen valvonnassa. Kuitenkin tammikuun alussa 1918 Etelä-Suomen vahvimmat punakaartit, muun muassa Helsingin, Kotkan ja Turun, sanoutuivat irti näistä sopimuksista ja haastoivat puolueen sisäiseen valtataisteluun, jonka lopputuloksena oli radikaalin vähemmistölinjan voitto ja sisällissodan syttyminen. Samaan aikaan suojeluskunnista alkoi muotoutua perusta Suomen valkoiselle armeijalle, joka päätyi lopulta taisteluun omia kansalaisiaan vastaan.

On ilmeistä, että SDP:n kentällä erityisesti maaseudulla maltillisilla vallankumouksen vastustajilla oli puolueessa enemmistö, mutta asian ratkaisivat ne puoluejohdon jäsenet, jotka olivat tasapainoilleet edellä mainitun parlamentaarisen ja vallankumouslinjan välissä syksystä 1917 lähtien. Joidenkin maltillisten mielestä sosialistien sisäinen kriisi olisi pitänyt ratkaista puolueen hajoamisella, toisin sanoen radikaalin aineksen poistamisella riveistä, mutta suojeluskuntien muodostaman vastavoiman takia ajatus ei saanut laajempaa kannatusta. Samoin ei-sosialistien ja porvarien piirissä tapahtumien kehitys, lopulta punakaartien ja venäläisten sotilaiden uhka, siirsi päätösvallan maltilliselta enemmistöltä suoraa, aseellista toimintaa kannattaville ja siihen koulutetuille miehilleUpton 1980, Salkola 1985, Alapuro 1988, Manninen, T. 1992; teoks. Manninen, O. toim., osa I s. 346–395 ja s. 398–433, Haapala 1995, Vares 1998, Jussila 2007.

Tilanteen kärjistyminen

Vuoden 1917 aikana epäonnistuivat kummankin valtaryhmän sisäiset pyrkimykset yhteiskunnan hajoamisen ja ongelmien kasautumisen estämiseksi sekä uuden rakenteen ja järjestyksen luomiseksi.Haapala 1995. Tammikuussa 1918 tilanne kärjistyi (eskalaatio) nopeasti sodaksi, kun sekä valkoisten että punaisten jokainen näkyvä sotilaallinen tai poliittinen toimi johti rintaman toisella puolella vastaliikkeeseen ja mahdollisuus kompromissiin oli jo menetetty. Sotilaalliset valmistelut, erityisesti aseiden hankinta, kiihtyivät molemmin puolin, ja samaan aikaan jyrkät punakaartit haastoivat SDP:n maltilliset edustajat. Porvarillinen senaatti sai 12. tammikuuta eduskunnalta valtuudet luoda maahan 'luja järjestysvalta', suojeluskuntien avulla. Tämä kiihdytti voimakkaasti työväenkaartien toimia. Osapuolet perustelivat valmistelujaan, erityisesti omille kannattajilleen, puolustautumisella.

Suojeluskuntien johtoon kutsuttiin Carl Gustaf Emil Mannerheim, ja ne julistettiin Suomen senaatin armeijaksi 25. tammikuuta 1918. Tähän punakaartit eivät alistuneet, ja ne olivat vahvistumassa Leninin Pietarista lupaaman aselastin myötä 26.–27. tammikuuta. Sodan luonteinen toiminta alkoi Viipurissa ja muualla Karjalassa 17.–20. tammikuuta, molempien osapuolten aloitteesta. Lopulta, 26. tammikuuta, punakaartit ja työväen järjestyskaartit yhdistyivät Suomen Punaiseksi kaartiksi, ja sen joukot määrättiin liikekannalle 27. tammikuuta 1918 klo 23 lähtien. Etelä-Pohjanmaalla suojeluskunnat alkoivat kenraali Mannerheimin 25. tammikuuta antamalla käskyllä riisua venäläisiä varuskuntia aseista 28. tammikuuta 1918 yöstä alkaen. Suomen sisällissota oli syttynyt.Upton 1980, Lappalainen 1981, Klemettilä 1989; teoks. Numminen, J. toim., osa II s. 163–203, Keränen 1992, Manninen, T. 1992; teoks. Manninen, O. toim., osa I s. 346–395 ja s. 398–433

Sodan osapuolten tavoitteita

Punainen ja valkoinen Suomi

Suomalaisten keskinäisen kriisin kehityttyä sodaksi sekä punaisten että valkoisten päätavoitteeksi tuli vastustajan murskaaminen, oman valtaryhmän voitto ja sen etujen takaaminen. Molemmat halusivat toimia itsenäisessä Suomessa, mutta osapuolten näkemykset erosivat siinä, kenelle (valtio)valta maassa kuului ja millaisen Suomen sisäpoliittisen rakenteen olisi pitänyt olla. Salokangas 2003

Suomen kansanvaltuuskunnan, puheenjohtajanaan Kullervo Manner, laatima suomalais-sosiaalidemokraattiseen ajatteluun perustunut sosialistinen perustuslakiehdotusperustuslakiehdotus (23. helmikuuta 1918) sisälsi merkittäviä vaikutteita Yhdysvaltojen ja Sveitsin perustuslaeista sekä Ranskan suuren vallankumouksen ihanteista, ja se oli tarkoitus viedä kansanäänestykseen. Punainen Suomi solmi Neuvosto-Venäjän kanssa valtiosopimuksen 16. helmikuuta 1918 Valtiosopimus ja kansanvaltuuskunta antoi 23. helmikuuta 1918 Työväen Pääneuvostolle ehdotuksen Suomen valtiosäännöksiEhdotus Suomen valtiosäännöksi . Jälkikäteen on arveltu, että punaisten voitto olisi voinut johtaa Suomen päätymiseen Neuvostoliiton perustajajäseneksi, mutta se ei ollut kansanvaltuuskunnan ja punaisen Suomen maltillisemman siiven tavoite. Toisaalta myös poliittisesti hyvin vaikutusvaltaisten punakaartien jyrkimmässä siivessä (esim. suomalaisbolševikit) oli ilmeisesti vallalla myönteisempi suhtautuminen Neuvosto-Venäjään liittymisen suhteen. Näiden vasemmistoryhmien välinen valtataistelu jäi toteutumatta punaisen Suomen tappion vuoksi.Upton 1981, Keränen 1992, Manninen 1993, Haapala 1995, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö, toim., s. 21–32, Meinander 1999 Ks. Suomen kansanvaltuuskunta.

Vaasan (Suomen) senaatin tavoitteena oli vallan palauttaminen Etelä-Suomessa oikeistoenemmistöiselle hallitukselle. Voiton jälkeen vahva hallitusvalta ja riippumattomuus Venäjästä aiottiin turvata voimakkaan oman tai Saksan armeijan sekä demokratiaa kaventavan monarkistisen yhteiskuntajärjestelmän avulla. Maltilliset ei-sosialistit kuitenkin vastustivat monarkismia ja Saksan interventiota, etenkin sodan alussa. Sotilasjohdossa oli samansuuntainen ristiriita kenraali Mannerheimin ja johtavien jääkäreiden välillä. Venäjän armeijan ja suomalaispunakaartien huonon sotakunnon ilmeisen hyvin tietäneenä Mannerheim arvioi valkoisten tarvitsevan tuekseen saksalaisia aseita, mutta Saksan armeijan tulo Suomeen oli tarpeetonta. Jääkärit puolestaan halusivat aktivistien tavoin Suomeen vahvaa saksalaissuuntausta. Valkoinen kenraali uskoi Ympärysvaltojen voittoon suursodassa, ja ennen kaikkea hänen henkilökohtaiset kokonaistavoitteensa olivat laajemmat kuin vain Suomen tilanteen ratkaisu. Hän pyrki yhteistyössä länsivaltojen ja Venäjän ns. valkoisten kenraalien kanssa edesauttamaan bolševikkien suistamista vallasta Pietarissa. Yksimielisiä valkoiset sotilaat olivat tarpeesta hankkia Suomelle jalansijaa Venäjän puolella Itä-KarjalassaUpton 1980 ja 1981, Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 252–472, Manninen 1993, Vares 1998, Lackman 2000.

Venäjä ja Saksa

Neuvosto-Venäjän tavoitteet ja toimet Suomen suhteen vaikuttavat pinnalta katsoen ristiriitaisilta. Bolševikit myönsivät maalle itsenäisyyden joulukuussa 1917, mutta valtasivat menettämiään alueita myöhemmin takaisin kansallisuuspolitiikastaan huolimatta, saksalaisten 'avunpyyntötaktiikkaa' käyttäen. V. I. Lenin olisikin halunnut Suomen säilyvän entisen emämaan yhteydessä sotilas-, suurvalta- ja myös sisäpoliittisista syistä, mutta maasta oli luovuttava Saksan uhan, Neuvosto-Venäjän sisäisen sekasorron ja ympärysvaltojen intervention takia. Päätavoitteena oli Venäjän ydinalueiden pelastaminen. Lisäksi joulukuun 1917 alussa maan kolmestakymmenestä hallintoalueesta vain yksi oli täysin bolševikkien hallussa. Näiden sotilas- ja geopoliittisten tosiasioiden vuoksi Leninillä oli varaa ja mahdollisuuskin esiintyä Suomen suunnalla aatteellisena kansojen itsemääräämisoikeutta kunnioittavana bolševikkina. Se ei estänyt Neuvosto-Venäjää tukemasta Suomen punaista kaartia vuoden 1918 sodan aikana. Punaisten voitto olisi helpottanut bolševikkien epävarmaa asemaa, ja siksi suomalaisten kansallista epäyhtenäisyyttä yritettiin käyttää hyväksi. Venäjän sisäisen kriisin vuoksi tuki oli kuitenkin riittämätöntä.Upton 1980 ja 1981, Klemettilä 1989; teoks. Numminen, J., toim., osa II s. 163–203, Rinta-Tassi 1989; teoks. Numminen, J., toim., osa II s. 84–161, Manninen 1993, Haapala 1995, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö, toim., s. 21–32, Tikka 2006

Neuvosto-Venäjä tuki punaista Suomea asetoimituksin ja Neuvostohallitukselle uskollisilla joukko-osastoilla. Entisiä tsaarin armeijan demoralisoituneita joukkoja poistui Suomesta tasaiseen tahtiin, ja Lev Trotski myös kehotti niitä poistumaan maasta 31. tammikuuta. Hänen tavoitteenaan oli uuden, luotettavan puna-armeijan luominen Pietarissa. V.I. Lenin totesi: 'Me lähetämme suomalaisille aseita, mutta emme kelvottomaksi osoittautuneita joukko-osastoja', mutta Neuvostohallitus lähetti sotilasosastoja Pietarista Suomeen. Neuvosto-Venäjän hallitus ja sen joukot julistivat myös sodan Suomen vastavallankumouksellisille valkokaartilaisille. Teon taustalla oli sekä Suomen valkoisen armeijan toiminta venäläisiä vastaan Etelä-Pohjanmaalla 28. tammikuuta että oletus sosialistisen vallankumouksen leviämisestä Keski-Eurooppaan. Suomen suunnalla julistuksella oli Venäjän heikkouden vuoksi lähinnä poliittisen painostuksen arvo.Holodkovski 1978, 246 sekä 225-256; Tanskanen 1978, 33-34 sekä 115, Manninen 1993, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö, toim., s. 21–32, Jussila 2007

Saksan keisarikunnan intervention tavoitteet Suomen suunnalla keväällä 1918 olivat suurvalta-, talous- ja sotilaspoliittiset. Saksalaiset halusivat käyttää hyväkseen Suomen raaka-ainevaroja ja Pietarin läheisyys tarjosi mahdollisuuden Venäjän pääkaupungin uhkaamiseen Karjalasta käsin. Lisäksi Saksaa huoletti Englannin laivaston toiminta Jäämerelläissaissa ja Murmansk Kuolan niemimaalla. Suomalaiset aktivistit olivat pyytäneet saksalaisia joukkoja Suomeen jo kesällä 1917, mutta Berliinissä päätavoite oli rauha Neuvosto-Venäjän kanssa, länsirintaman takia. Joulukuussa 1917 käynnistyneitten Brest-Litovskin rauhanneuvottelujen aikana Saksa edisti etujaan Suomessa lupaamalla kotiuttaa Jääkäripataljoona 27:n ja myymällä 70 000 kivääriä suojeluskunnille. Lev Trotski kuitenkin katkaisi rauhanneuvottelut 10. helmikuuta 1918 vaikka Lenin kannatti rauhansopimusta. Saksan sodanjohto päätti lopulta aloittaa sotatoimet uudelleen Venäjää vastaan 18. helmikuuta ja kulissinomaisena toimena sen lähinaapureilta vaadittiin 'avunpyyntöjä' hyökkäyksen perustelemiseksi. Vaasan senaatti (E. Hjelt) esitti Saksan kehotuksesta pyyntönsä 14. helmikuuta. Saksan armeijan uusi hyökkäys Baltian suunnalla luhisti nopeasti venäläisten puolustuksen, mikä johti maiden välisen Brest-Litovskin rauhansopimuksen solmimiseen 3. maaliskuuta 1918. Sen mukaan Neuvosto-Venäjä menetti etupiiristään Suomen, Baltian, Puolan ja Ukrainan.Rautkallio 1997, Upton 1980 ja 1981, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa I s. 194–243, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 252–472, Ahto 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 355–410, Haapala 1995 Saksan sodanjohdon V.I. Leniniin asettamat toiveet olivat siten lopulta toteutuneet.

Sodan kulku

Kahakointi Karjalassa

Suomen vuoden 1918 sodan on katsottu alkaneen punaisten osalta 27. tammikuuta 1918 klo 23 ja valkoisten puolella 28. tammikuuta 1918 klo 3. Tarkemmassa tarkastelussa asia ei ole näin yksinkertainen, vaan sisällissotaa muistuttanut toiminta alkoi jo aiemmin tammikuussa, erityisesti Karjalassa. Syynä lienee ollut se, etteivät kummallakaan sodanjohdolla olleet omat joukot hallinnassa. Toisaalta Viipurin kaupunki oli sodan kannalta strategisesti keskeisimpiä paikkakuntia Suomessa, ja on myös arvioitu, että molemmilla puolilla johtoporras lopulta vaikutti aktiivisesti tapahtumien taustalla. Punaisten ja valkoisten välisessä taistelussa kyse oli sekä Viipurin hallinnasta että aseitten hankinnasta. Kamppailu alkoi 17.–20. tammikuuta työväenkaartin tunkeuduttua paikallisen suojeluskunnan asevarastoon ja valkoisten kaapattua punaisten Mikkeliin suunnatun kiväärilähetyksen. Karjalan maalaispitäjistä komennettiin 21. tammikuuta noin 600 suojeluskuntamiehen vahvuinen pataljoona Viipuriin, jossa se miehitti 22. tammikuuta kaupungin rautatieaseman mutta joutui lopulta perääntymään Venäjänsaareen. Pataljoona jatkoi taisteluaan 27. tammikuuta Viipurin eteläpuolella Kämärällä, jossa se pysäytti joksikin aikaa Pietarista tulleet niin sanotut asejunat ja yritti kaapata niistä sotatarvikkeet. Junat olivat tuomassa Eino ja Jukka Rahjan johdolla Leninin Suomen työväenkaarteille tammikuun alussa 1918 lupaamaa suurta aselastia. Suojeluskuntalaisten kaappaushanke epäonnistui, ja junat pääsivät lasteineen lopulta Viipuriin, joka jäi punaisten hallintaan. Samoin 'epäonnistui' Rahjan veljesten suunnitelma tehdä vallankumous Suomessa venäläisten aseiden ja Pietarin suomalaisten punakaartilaisten avulla; suomalaiset olivat jo aiemmin itse päättäneet toiminnan aloittamisesta maan sisäisen tilanteen kärjistymisen vuoksi.

Venäläisten toiminta Karjalan kahakoissa oli heikosti johdettua ja ristiriitaista. Venäläissotilaita osallistui Viipurissa punaisten mukana toimiin valkoisia vastaan 19. tammikuuta ja 22. tammikuutassa, mutta pääosa kaupungin vajaakuntoisesta varuskunnasta (vahvuus 1 000–1 500 miestä) pysyi passiivisena sekä koki asemansa heikoksi ja uhatuksi. Punaisten ja valkoisten toiminnan kiihdyttyä, ja suojeluskuntajoukkojen siirryttyä Viipuriin sekä riisuttua venäläisiä varuskuntia ja joukkoja aseista Sortavala, Antreassa ja Joensuussa 22.–25. tammikuuta, Neuvosto-Venäjän sota-asiainkomissaari N. Podvoiški antoi 23. tammikuuta Viipurin venäläisjoukoille käskyn riisua valkokaartit yksipuolisesti aseista. Määräys oli ristiriidassa Suomen venäläisen aluekomitean puolueettomuutta korostaneen päätöksen kanssa. Podvoiški joutui lopulta perumaan käskynsä 26. tammikuuta 1918 Suomen senaatin edustajien painostuksen ja omien sotilaiden passiivisuuden takia.

Punaisella puolella suojeluskuntien aktiivisuuden koettiin uhkaavan em. asejunien pääsyä Suomeen, joten työväenkaartien johto määräsi 23. tammikuuta Pietarin ja Helsingin välisen rautatien läheisyydessä olleita kaarteja liikekannalle junia suojaamaan. Toisaalta toimenpiteellä edistettiin myös vallankumouksen alkamista. Siten esimerkiksi Suomen vahvimpiin punaosastoihin kuulunut Kotkan punainen kaarti aloitti liikekannallepanonsa 23.–24. tammikuuta. Viipurin seudun valkoisten komentaja jääkäriluutnantti Woldemar Hägglund lähetti Viipurin tapahtumien aikana 22. tammikuuta 1918 Mannerheimille viestin: 'Karjala nousee kaikin miehinensä vapauttamaan maata anarkian häpeästä. Luotamme urheitten Pohjanmaan miesten täyttävän velvollisuutensa'Upton 1980, Lappalainen 1981, Keränen 1992, Manninen, T. 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa I s. 398–433, Ylikangas 1993a, Uta.fi/Suomi80.

Sodan alku

Punaisten puolella nostettiin punainen lyhty Helsingin työväentalon torniin vallankumouksen alkamisen merkiksi illalla 26. tammikuuta 1918. Punakaarti sai Helsingin haltuunsa aamulla 28. tammikuuta. Kaikkiaan kuusi senaatin (nyk. valtioneuvosto) senaattoria (nyk. ministerian) siirtyi pääkaupungista Vaasa, missä he jatkoivat hallituksen työskentelyä Vaasan senaattina. Senaatin puheenjohtaja (nyk. pääministeri) Pehr Evind Svinhufvud yritti matkustaa Helsingistä Vaasaan Venäjän laivaston lentokoneella, mutta suomalainen lentäjä ei saanut konetta toimimaan. Svinhufvud pääsi lopulta jäänmurtaja Tarmolla Tallinnanan ja sieltä Saksan ja Ruotsi kautta Pohjois-Suomeen. Osa senaattoreista ja porvarillisista poliitikoista, muun muassa K.J. Ståhlberg ja Lauri Ingman, jäivät piileskelemään punaiseen Helsinkiin 'maan alle' incognito aina saksalaisten saapumiseen saakka Lappalainen 1981, Keränen 1992.

Punaisen ja valkoisen Suomen välinen epäyhtenäinen rintama asettui sodan hajanaisessa alkuvaiheessa karkeasti ottaen linjalle Pori–Ikaalinen–Kuru–Vilppula–Länkipohja–Padasjoki–Heinola–Mäntyharju– Savitaipale–Lappeenranta–Antrea–Rautu. Molemmilla puolilla rintaman taakse jäi vastustajan haltuun paikkakuntia, jotka puhdistettiin vihollisista helmikuun 1918 kuluessa. Valkoisessa Suomessa punaisia tukikohtia olivat Oulu, Tornio, Kemi, Raahe, Kuopio ja Varkaus. Punaisessa Suomessa valkoisten hallintaan jäivät Uusikaupunki, Siuntio-Kirkkonummi ja Porvoon seutu.

Vuoden 1918 sota oli 'rautatiesotaa', koska rautatiet olivat tärkein suurten joukkojen siirtoreitti. Siksi osapuolet taistelivat tärkeiden asutuskeskusten hallussapidon lisäksi keskeisten rautateiden solmukohtien hallinnasta (mm. Haapamäki, Tampere, Kouvola ja Viipuri). Sekä puna- että valkokaartien vahvuus oli sodan aikana 50 000–90 000 sotilasta. Punakaartit koostuivat pääosin vapaaehtoisista joukoista. Valkoisten puolella taisteli 11 000–15 000 vapaaehtoista. Loput olivat 18. helmikuuta 1918 valkoisessa Suomessa voimaan tulleen yleisen asevelvollisuuden kautta koottuja joukkoja. Molemmissa kaarteissa vapaaehtoisten tärkeimmät motiivit liittymiseen olivat taloudelliset tekijät, kuten muonitus ja palkka, sekä aatteellisuus ja lisäksi ympäristön paine mutta myös painostus. Punaisten puolella kaartien erikoisuutena olivat lähinnä teollisuuspaikkakunnilla perustetut nais(tyttö)komppaniat, joissa taistelivat Suomen historian ensimmäiset naissotilaat (noin 2 000 naista). Toinen erikoispiirre joukoissa molemmin puolin rintamaa oli alaikäiset, pääosin 15–17-vuotiaat lapsisotilaat, joihin punaisella puolella kuului myös tyttöjä. Suomen valkoisen armeijan selkärangan muodostivat talonpojat ja sivistyneistö. Suomen punaisessa kaartissa taisteli lähinnä taajamien työväestöä ja maaseudun vähävaraisia Rasila 1968, Upton 1980 ja 1981, Lappalainen 1981, Ahto 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 180–445, O. Manninen, O. 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 96–177, Ylikangas 1993a.

Punainen kaarti sodassa

Sisällissodan ensimmäisessä vaiheessa 27. tammikuuta–14. maaliskuuta 1918 välisenä aikana aloite ja suurin hyökkäysaktiviteetti oli Suomen punaisella kaartilla. Kaartin ylipäällikköinä toimivat (aikajärjestyksessä): Ali Aaltonen, Eero Haapalainen ja triumviraatti Eino Rahja, Adolf Taimi, Evert Eloranta sekä viimeisenä Kullervo Manner. Heti taistelujen alettua paljastuivat punakaartin sotilaalliset heikkoudet: sotilasammattitaidon ja ammattiupseerien puute ja heikosti koulutettu, kuriton miehistö. Punaiset kärsivät ensimmäisiä tappioita muun muassa omien aseiden kautta, vahingonlaukauksista. Paikalliset tilanteet nostivat esiin uusia vastuuntuntoisia ja lahjakkaita johtajia (esim. Hugo Salmela), mutta se ei riittänyt korjaamaan koko punakaartia koskevaa johtamisongelmaa. Punaiset yrittivät korjata heikkouksiaan muun muassa perustamalla Helsingin Kallion kansakouluun Kallion sotakoulun, jonka tarkoituksena oli kouluttaa upseereita punakaartin käyttöön. Koulu ei ennättänyt saada kurssiaan loppuun ennen sodan päättymistä. Lopputuloksena oli punaisten hyökkäysvaiheen epäonnistuminen taktisten virheiden ja etulinjan tasolla taistelutahdon puutteen vuoksi. Punakaartia voidaankin kutsua aseistettujen siviilien palkka-armeijaksi. Toisaalta tutkimuksessa ei ole juurikaan pohdittu mitä sota omia kansalaisia vastaan lopulta vaikutti punaisten taistelutahtoon.

Osa punaisesta terroristakin lienee selitettävissä kaartin heikon taistelukyvyn synnyttämällä turhautumisella. Suomen punaisen kaartin menestyksekkäimmät taistelut liittyivät huhtikuun perääntymisvaiheeseen Suomesta Venäjälle, muun muassa saksalaisjoukkoja vastaan käydyt kiivaat Hauhon ja Tuuloksen Syrjäntaan taistelut 27.–29. huhtikuuta 1918. Niissä punakaartin taistelutahto perustui lähinnä omien siviilipakolaisten suojaamiseen, ja voitoilla oli enää paikallista merkitystäLappalainen 1981, Upton 1981, Keränen 1992, Ahto 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 180–445, Aunesluoma & Häikiö 1995.

Venäläiset joukot Suomessa

Venäjän armeijan rappiotilan ja sotaväsymyksen takia venäläisten sotilaiden osuus sisällissodan rintamataisteluissa jäi Karjalankannasta lukuun ottamatta lopulta vähäiseksi. Vanhan tsaarin armeijan joukkoja oli 27. tammikuutan 1918 Suomessa 60 000–80 000 ja Neuvosto-Venäjän ja Saksan välisen Brest-Litovskin rauha tultua voimaan 3. maaliskuuta noin 30 000 sotilasta. Helmi-maaliskuun aikana sotilaiden määrä supistui nopeasti. Vain 7 000–10 000 venäläissotilasta, osa Suomessa jo olleita ja osa maahan sodan aikana Pietarista tulleita, oli eri tavoin aktiivisia vuoden 1918 sodassa. Merkittäviä venäläisosastoja ei sotatoimiin saatu suostuteltua, sillä vain 1 000–4 000 sotilasta taisteli 100–1 000 miehen osastoina ajoittain eri puolilla rintamia. Toisaalta helmikuun 1918 loppupuoliskolle asti joitakin venäläisiä upseereita toimi punakaartien sotatoimien johdossa: eversti M. Svetshnikov Länsi-Suomessa ja I. Jeremejev Itä-Suomessa. Venäläisten ja suomalaisten välinen yhteistyö sujui kuitenkin huonosti. Punaisten hyökkäysvaiheen aikana rintamalinja ei siirtynyt juuri lainkaan pohjoisemmaksi, vaikka valkoisten taistelukyky oli tuolloin heikoimmillaan.

Sisällissodassa aktiivisten venäläissotilaiden määrä ja merkitys väheni pääosassa punaista Suomea 18. helmikuuta alkaen Saksan ja Venäjän välisten sotatoimien alettua uudelleen. Joukot joko hajosivat tai niitä siirrettiin suojaamaan Pietaria, ja sen jälkeen Neuvosto-Venäjän tuki punaisille oli valtaosin aseapua. Sodan loppuun asti jatkunut venäläisten aktiivisuus Karjalankannaksella toisaalta tuki punaista kaartia, mutta sen päätarkoitus oli Pietarin puolustaminenLappalainen 1981, Upton 1981, Keränen 1992, Manninen 1993, Manninen, O. 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 40–73, Ylikangas 1993c, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö, toim., s. 21–32.

Valkoinen armeija sodassa

Sodan toisessa vaiheessa 15. maaliskuuta 1918 sodan loppuun saakka (15. toukokuuta), aloite siirtyi Suomen valkoiselle armeijalle. Valkokaarteissa kouluttamattomien tai lyhyen koulutuksen saaneiden vapaaehtoisten ja asevelvollisten sotilastaidot eivät olleet paremmat kuin punakaarteissa. Jääkäri Sulo Pekkola muisteli: 'Lähellä Sääksjärven kylää syntyi taistelu, sellainen kuin se sotaliikkeisiin perehtymättömiltä syntyy, paljon ammuttiin, aukeata käveltiin'. Suojeluskunnat järjestivät johtajakoulutusta Vimpelissä Vimpelin koulussa ja Vöyrissä, Vöyrin koulussa. Kurssilaiset osallistuivat sotaan pääosin joukkueen- tai ryhmänjohtajina. Sotilasopetus ei kattanut merkittävää osaa joukoista. Varsinaista sotilaskoulutusta ja -kokemusta oli Jääkäripataljoona 27:n miehillä.

Vakavien koulutuksellisten puutteiden lisäksi valkoisen armeijan johto, kenraali Mannerheim mukaan lukien, arvioi, että valkoisten sotilaiden, erityisesti Keski- ja Pohjois-Suomen pientilallisten, motivaatio käydä sotaa suomalaisia punaisia vastaan saattaisi olla heikko. Siksi sotapropagandassa korostettiin voimakkaasti, että taistelua käytiin lähinnä Venäjän armeijan ”punaryssiä” vastaan, ja sodan loppuvaiheessa painotettiin entistä näkyvämmin taistelun vapaussota-aspektia. Toisaalta valkoisessa Suomessa asetettu asevelvollisuuslaki peitti vastustusta, mutta lähes 30 000 valkoisen Suomen asevelvollisuusikäistä, ilmeisesti työväenliikkeen kannattajiin kuulunutta miestä, jäi saapumatta kutsuntoihin. Siten valkoisesta armeijasta oli karsiutunut merkittävä määrä heikoimman taistelumotivaation omanneita miehiä, ja lisäksi Etelä-Suomen ulkopuolisen alueen väestössä työväenliikettä ja sosialismia vastustettiin voimakkaasti myös kristillisen uskonnollisuuden perusteella.Manninen 1982, Haapala 1993 ja 1995, Ylikangas 1993, Jussila 2007

Valkoisen armeijan menestys ja voitto perustui pääasiassa punakaartia selvästi ammattitaitoisempaan päällystöön. Valkoisen armeijan upseeristo koostui entisessä keisarillisessa Venäjän armeijassa palvelleista suomalaisupseereista, ulkomaalaisista vapaaehtoisista upseereista (mm. 84 vapaaehtoisesta ruotsalaisupseerista) ja Saksassa koulutetuista jääkäreistä (1 300 miestä mukana sodassa). Tämä heijastui sotatoimien parempana strategisena ja taktisena suunnitteluna sekä operaatioiden toteuttamisena. Valkoisten puolella sotaan osallistui myös ruotsalaisista vapaaehtoisista sotilaista koostunut Ruotsalainen prikaati, jonka kokonaisvahvuus oli noin 550 miestä. Toisaalta, erityisesti työväestöön kuuluneiden rivimiesjääkäreiden suhteen oli traagista, että Saksassa suomalaisten Venäjää vastaan suuntautunutta vapautus- ja kumousliikettä valmistelleet miehet päätyivät lopulta taisteluun omia kansalaisia vastaan. Parisataa jääkäriä jäikin Saksaan sisällissodan ajaksiUpton 1981, Keränen 1992, Ahto 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 180–445, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö, toim., s. 21–32, Lackman 2000.

Heikon taistelukykynsä perusteella suomalaisten armeijoiden nimet, 'valkokaarti' ja 'punakaarti' ovat sotilasperinteen suhteen erehdyttäviä. Nimitys 'kaarti' viittaa yleensä armeijoiden parhaisiin joukko-osastoihin, alun perin hallitsijoiden henkivartiokaarteihin. Venäjällä ja Suomessa punaisia vastaan taistelleita joukkoja kutsuttiin valkokaarteiksi. Punakaarti-nimitystä käytettiin Suomessa jo vuoden 1905 vallankumouksen yhteydessä.'The term Red Guard originated in Finland during the Revolution of 1905 and reemerged in 1917, especially after April, to signify the more politically militant armed workers.' Millar, Encyclopedia of Russian History, ISBN 0-02-865907-4, 'Red Guards', s. 1274 Suomen kaartien olisi pitänyt olla vallankumouksen ja kumouksen torjunnan parhaimmistoa, sisällissodan vapaaehtoinen etujoukko.

Ratkaisu Tampereella

Suomen valkoisen armeijan merkittävin sotaliike oli taistelu Tampereen hallinnasta 16. maaliskuuta–6. huhtikuuta 1918. Taistelun tuloksena valkoinen armeija valtasi punaisilta maan suurimman teollisuuskeskuksen. Sotatoimi alkoi kaupungista koillispuolella sijaitsevassa Längelmäen Länkipohjassa ja siihen liittyivät myös kamppailut alueen pohjois- ja luoteispuolella linjalla Vilppula–