Historiaa
Jean-Honoré Fragonard, Denis Diderot, 1769
Taidetta on arvotettu eri tavoin kaikkien kulttuurien historian vaiheissa. Erityisesti eurooppalaiseen traditioon kuuluu kuitenkin väitteiden, olettamusten ja teorioiden esittäminen ja niiden arvostelu. Kritiikki liittyi siis varhaisvaihessa keskusteluun ja teorioiden muodostukseen ja se oli pääasiassa sanallista.
Taidekritiikkiä harjoittivat Italian renessanssin taiteesta, taiteilijoista ja arkkitehtuurista kirjoittaneet Leon Battista Alberti tai Giorgio Vasari.
Nykyisin tunnetun taidekritiikin synty liittyy lehdistönn kehitykseen ja valistusfilosofiaan.
Ranskalaista Denis Diderot´ia (1713–1784), ensyklopedistiaaa ja filosofi pidetään myös ensimmäisenä suurena taidekriitikkona. Hän kirjoitti taidekritiikkiä vuodesta 1759 alkaen yli 30 vuoden ajan arvostellen Pariisin salonkia, vuosittain järjestettyä taidenäyttelyä Correspondance littraire -lehteen. Hänen maineensa kriitikkona muistetaan taiteen, taiteilijoiden ja maalaustekniikan analyysin, sekä makunsa ja tyylinsä takia. Vuonna 1796 julkaistua kirjoitusta Essai sur la peinture (Essee maalaustaiteesta) ihailivat niin Goethe kuin myöhemmin 1800-luvun runoilija ja kriitikko Charles Baudelaire.
Taidekritiikki yleistyi eurooppalaisissa sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistuina näyttelyarvosteluina 1800-luvun kuluessa. Taideteoriaa ja kirjallisuuskritiikkiä lähestyvää taidekritiikkiä alettiin julkaista, kun taidealojen ja taidehistorian asioita käsittelevät aikakauslehdet alkoivat ilmestyä niitä koskevien tieteenalojen kehityksen myötä.
Taidekirjoittelua vai kritiikkiä?
Taidekritiikkiä eivät ole harjoittaneet vain akateemisesti koulutetut oppineet. Myös taiteilijat ja kirjailijat ovat toimineet taidekriitikkoina. Joskus puhutaan kritiikistä taiteena.
Arvostellessaan vuoden 1846 Salonkia ranskalainen runoilija ja kriitikko Charles Baudelaire totesi, että 'Taidekritiikki syntyi taiteen kohdusta'.
Oscar Wilden kirjoitus The Critic as Artist (Kriitikko taiteilijana) julkaistiin vuonna 1890. Siinä Wilde esittää, että parhaan kritiikin täytyy hylätä tavalliset, erityisesti realisminn ohjenuorat, ja hyväksyä impressionismi estetiikka – mitä lukija kirjallisia teoksia lukiessaan tuntee, pikemminkin kuin mitä hän lukiessaan ajattelee tai järkeilee. Kriitikon täytyy ylittää kirjalliset tapahtumat ja pohtia ”mielen mielikuvituksellisia intohimoja”. Oscar Wilden mukaan kriitikko ei saa vain selittää taideteoksia, vaan hänen täytyy pyrkiä syventämään sen mysteeriä.
Taidenäyttelyiden lisääntyessä 1900-luvun kuluessa alettiin niiden yhteydessä julkaista katalogeja, esseitä ja monograafeja. Puhutaan taidekirjoittelusta, jolla tarkoitetaan kuvataiteesta kirjoittamista ilman arvottavia painotuksia. On kiistelty siitä, kuuluuko taidenäyttelyjen yhteydessä julkaistava aineisto taidekritiikin vai markkinoinnin piiriin, koska usein niiden kirjoittajina ovat kuitenkin samat henkilöt. Ainakin taiteen edistämisen ja sen kritiikin välinen raja on hämärtynyt.
Taidekritiikin alku Suomessa
Kotimaista taide-elämää seuraava säännöllinen taidekritiikki alkoi vuonna 1846 perustetun
Suomen Taideyhdistyksen aloittaman taidenäyttelytoiminnan yhteydessä.
Morgonbladissa julkaistiin huhtikuussa 1847 Fredrik Berndtsonin kirjoittama kolmiosainen, perusteellinen arvostelu Suomen taideyhdistyksen ensimmäisestä näyttelystä Helsingissä, jota Sakari Topelius piti tiettävästi maamme ensimmäisenä yksityiskohtaisena, julkaistuna taidekritiikkinä.
[Zacharias Topelius, Helsingfors Tidningar No. 34, 1.5.1847]
Kuopiolaisen Saima-lehden toimittajan J.V. Snellmanin ja Helsingfors Tidningarin toimittajan Sakari Topeliuksen näkökannat suomalaiskansallisuudesta ja sanomalehdistöstä olivat erilaisia, mutta he olivat myös samaa mieltä muun muassa siinä, että keskusteleva ja pohtiva sisältö oli lehdissä aivan liian vähäistä ja jäänyt kertovan aineksen (relation) varjoon. Relaatio oli uutisia ja ilmoituksia, jonka he katsoivat lehden konservatiiviseksi, säilyttäväksi sisällöksi. Vain keskustelu (diskussion) eli kantaaottava aines vei asioita eteenpäin. [Päiviö Tommila, Lars Landgren, Pirkko Leino-Kaukiainen, Suomen lehdistön historia. 1: Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905, Kustannuskiila, Kuopio s. 142]
Suomalainen taidekritiikki kehittyi osana kotimaista taide-elämää journalistisista, valituksellisista ja kansallisista syistä. Taidekriitikot olivat tavallisesti joko taiteesta kiinnostuneita toimittajia, taiteilijoita tai kulttuurin eri aloille perehtyneitä asiantuntijoita. Esimerkiksi Jac. Ahrenberg (Johan Jacob Ahrenberg) oli monipuolisesti taiteisiin perehtynyt ja Euroopassa matkustellut suomalainen arkkitehti, taiteilija ja kirjailija. Toinen merkittävä henkilö 1800-luvulla oli kirjailija, kirjallisuudentutkija ja esteetikko Fredrik Cygnaeus, joka vaikutti Taideyhdistyksen piirissä Suomen kansalliseen herätykseen.
Carl Gustaf Estlanderin sanat Ateneumin avajaisissa vuonna 1887 luonnehtivat myös kotimaisen taidekritiikin nationalistista linjaa vielä pitkälle seuraavalle vuosisadallekin:
Taidekritiikki syntyi ja kehittyi Suomessa muihin Euroopan maihin ja Venäjään verrattuna myöhään. Kirjallisuus-, kuvataide-, teatteri- ja musiikkiarvostelut alkoivat lisääntyä vasta 1880-luvulla ja silloinkin vain muutamissa suurimmissa sanomalehdissä. [Päiviö Tommila, Lars Landgren, Pirkko Leino-Kaukiainen, Suomen lehdistön historia. 1: Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905, Kustannuskiila, Kuopio s. 388] Mutta jo 1900-luvun alkuun mennessä kritiikkiä julkaistiin runsaasti. Kritiikkiin tuli jatkuvuutta ja se alkoi kattaa kaikki merkittävimmät museo- ja gallerianäyttelyt.
Modernismi ja formalistinen kritiikki
Modernismin aikana syntyi käytäntö, jossa taidekriitikko saattoi ryhtyä jonkun esiintulevan uuden taidesuunnan puolestapuhujaksi. Tällaisia voimakkaasti yhden suuntauksen puolesta toimineita vaikutusvaltaisia taidekriitikoita ovat olleet esimerkiksi:
- kriitikko (maa, aika) - taidesuuntaus
Modernismi korosti taideteosten muodollisia ja visuaalisia piirteitä. Seurauksena syntyi
formalistinen taidekritiikki, joka kiinnitti huomiota tavallisesti teosten sisäisiin ja muodollisiin ominaisuuksiin, kuten
väreihin tai sommitteluun ja pyrki tieteellisyyteen. Formalistista taidekritiikkiä on arvosteltu siitä, että se ei ota huomioon taiteen esitysympäristöä, niitä esitysfoorumeita joissa sitä esitetään tai muita taiteen
konteksteja. Formalistiseen taidekritiikkiin sisältyi usein arvostelmien jyrkkyys ja se oli tavallisesti selkeää.
Journalistinen kritiikki
Taidekriitiikki oli 1950-luvulle asti autoritääristä asiantuntijakritiikkiä. Uusi, niin sanottu journalistinen taidekritiikki syntyi 1960-luvulla. Se korosti kritiikin luettavuutta, ajankohtaisuutta ja informatiivisuutta, sekä arvioi myös taiteen taustalla vaikuttavia yhteiskunnallisia ja taloudellisia tekijöitä ja instituutioita. Myös taiteilijahaastattelut tulivat osaksi taidetta koskevaa journalismia.
Aikaisemmin eri kulttuurialat mainittiin sanomalehdissä omina palstoinaan. Sanomalehtien kulttuuriosastojen yleistyttyä 1960-luvulla myös kritiikkiä alettiin julkaista omilla kulttuurisivuilla. Samanaikaisesti alkoi kehittyä myös valtiollinen ja kunnallinen kulttuurihallinto.
Useissa länsimaissa vaikutti niin sanottu uusi journalismi (), joka toi sekä sanomalehtikirjoittamiseen että kritiikkiin radikaaleja, avantgardistisia piirteitä. Uusien taiteen 'ismien' seuratessa toinen toistaan 1960-luvulla, toistui taidekritiikin historiassa aikaisemminkin havaittu piirre: taiteen avantgardea vastasi innovatiivinen kritiikki.
Taide ja kritiikki muutoksessa
Performanssi hämmensi niin arvostelijoita kuin suurtakin yleisöä 1980-luvulla, mutta tuli myöhemmin osaksi normaalia taide-elämää. Performanssitaiteilijat Laura Curry, Lori Dillon ja Pamela Gregory Seattlen taidemuseossa toukokuussa 2007
keinot ja esitystavat alkoivat muuttua 1960-luvulta alkaen. Tultaessa 1980-luvulle kansainvälisestä, länsimaisesta nykytaiteesta omaksutut vaikutteet yleistyivät myös Suomessa. Maalaukset ja veistokset olivat muodostaneet aikaisemmin melko yhtenäisen muoto- ja merkkikielen, joiden arvosteleminen oli usein tarkkaa ja havainnollista. Nyt performanssitt,
installaatio ja
videot aiheuttivat sen, että taideteosten vertailu tuli vaikeammaksi.
Esimerkiksi Ars 83 näyttelyn yhteydessä käytiin poikkeuksellisen laaja yleisökeskustelu uudesta taiteesta. Myös Veikko Hirvimäen Kuningasajatus - Mika Waltarin muistomerkki (1985) Helsingissä ja Pekka Kauhasen Urho Kaleva Kekkosen muistomerkki (1990) Kajaanissa herättivät voimakkaita yleisön reaktioita.
1980-luvulla yleistyneen postmodernismin myötä alettiin kritisoida valistuksen
rationalismin ja tekniikan ylivaltaa yhteiskunnassa. Taidekritiikki tuli subjektiivisemmaksi ja samalla kuvailevammaksi. Taidenäyttelyiden määrän kasvaessa sanomalehdissä julkaistun taidekritiikin määrä väheni huomattavasti. Kun kriitikot alkoivat valita satojen taidenäyttelyiden joukosta muutamia, joista he kirjoittivat, kritiikki muuttui äärimmäisen valikoivaksi,
strategiseksi ja abstraktiksi. Se menetti aikaisemman kattavuutensa ja konkreettisuutensa.
Viime aikoina on keskusteltu siitä, tuleeko taidekritiikki säilymään nykyisessä muodossaan. Jotkut ovat sitä mieltä, että taidekritiikkiä ei tarvita. Toiset näkevät, että kritiikistä on tullut taiteen ja taiteilijoiden markkinointiviestintää. Jotkut taas väittävät, että kritiikkiä on niin kauan kuin on taidettakin, koska kritiikki syntyi samanaikaisesti taiteen kanssa, eikä voida edes puhua taiteesta ilman kritiikkiä.
Merkittäviä kuvataidekriitikoita Suomessa:
|
|
- Edwin Lydén
- Bertel Hintze
- Ludwig Wennervirta
- Sigrid Schauman
- Signe Tandefelt
- Ragnar Ekelund
- Antero Rinne
- E. J. Vehmas
- Eila Pajastie
- Olli Valkonen
- Osmo Laine
|
- Erik Kruskopf
- Severi Parko
- Ahti Susiluoto
- A. I.Routio
- Leo Lindsten
- Markku Valkonen
- Tapani Kovanen
- Pekka Suhonen
- J. O. Mallander
- Dan Sundell
- Maila-Katriina Tuominen
|
|
Viitteet
Lähteet
- Mira Frieman, On Diderot´s Art Criticism.(pdf)
- Oscar Wilde, The Critic as Artist, 1890
- Pekka Vähäkangas, Snellmanin taidekritiikin luonne. (pdf)
- Kansainvälinen kuvataidearvostelijoiden yhdistys AICA
- Sven Sandström (toim.), Konstkritik 1 osa Från hellenism till impressionsim ja 2 osa De moderna konsten, 1968.
- Riitta Ojanperä (toim.), Taide, aika, ajatus, Suomen taiteilijaseura, Helsinki 1989.
- Malcolm Geed (toim.), Art Criticism since 1900, Mancherster University Press, 1993.
- James Elkins, What Happened to Art Criticism?, Chicago: Prickly Paradigm Press, 2003.
Katso myös
Kunstkritiker
Critique d'art
)
)
)
)
