Talvisodan merisotatoimet

Merisodan kulku

Suomen merivoimien tavoitteet sodassa olivat rannikon suojaaminen maihinnousuilta ja lännen meriyhteyksien varmistaminen, joten pääosa merivoimien aluksista oli sijoitettu Saaristomerelle suojaamaan meriyhtyeyksiä länteen. Merivoimien raskaimmat pinta-alukset olivat panssarilaivat Väinämöinen ja Ilmarinen, tykkiveneet Turunmaa, Karjala, Hämeenmaa ja Uusimaa, sekä miinalaiva Louhi.

Ilmarinen ja Väinämöinen eivät joutuneet suuriin operaatioihin sodassa. Suurimman osan aikaa alukset välttelivät neuvostoliittolaisia pommikoneita. Alukset sijoitettiin Ahvenanmaalle, jossa ne pysyivät 20. tammikuuta 1940un asti, jolloin ne siirrettiin Turku.

Hämeenmaa ja Uusimaa partioivat sodassa pohjoisella Itämerellä ja Ahvenanmerellä. Tammikuussa 1940 niitä käytettiin saattuetehtäviin Pohjanlahdella. Ne ehtivät saattaa vain kaksi saattuetta ennen kuin paksu jää teki toiminnasta mahdotonta. Hämeenmaan potkuri vaurioitui ja se jouduttiin viemään telakalle.

Karjalaa ja Turunmaata käytettiin partioinnissa alueella Haapasaari–Koivisto. Samaan aikaan Turunmaa suojasi miinanlaskijoita ja Karjala toimi moottoritorpedoveneiden tukialuksena. Karjala siirrettiin tammikuussa 1940 Ahvenanmaalle vahvistamaan osastoja, jotka toimivat neuvostoliittolaisia sukellusveneitä vastaan, samaan aikaan kun Uusimaa ja Hämeenmaa siirrettiin Pohjanlahdelle. Tammikuun lopussa jää kävi pienille aluksille liian voimakkaaksi ja Karjala sekä Turunmaa pysyivät Maarianhaminassa sodan loppuun saakka.

Neuvostoliiton laivasto Suomenlahdella pyrki tukemaan hyökkäystä Karjalankannaksella, valtaamaan Suomenlahden saaret, suojaamaan omien joukkojensa liikkeitä ja katkaisemaan Suomen meriyhteydet. Näissä toimissa Viron ja Latviainn satamista oli hyötyä Neuvostoliitolle. Neuvostoliiton Jäämeren-laivasto pyrki suojaamaan Murmansk rannikon ja tukemaan joukkojen hyökkäystä Petsamoon.

Marras- ja joulukuu 1939

Merisota alkoi aamulla 30. marraskuuta kun Neuvostoliitto alkoi tulittaa Suomenlahden ulkosaariallelle. Aamun kuluessa neuvostojoukot nousivat maihin Seiskari ja Peninsaarelle, sekä iltapäivällä Lavansaarelle, jonka luona neuvostohävittäjä upotti suomalaisen merivartiovene AV 45:n, jolloin neljä suomalaista merivartijaa sai surmansa. Seuraavana päivänä miehitettiin Someri ja Narvi. Suursaaren valtaukseen käytettiin suurempaa voimaa, sillä voimakkaiden pommitusten jälkeen 1 550 miestä nousi maihin saarelle 3. joulukuuta kohtaamatta kuitenkaan vastarintaa, sillä saarta puolustaneet noin 50 suomalaista olivat jättäneet saaren jo joulukuun 1. ja 2. päivän välisenä yönä. Maihinnousu oli kuitenkin neuvostoliittolaisraporttien mukaan vaikea operaatio, vaikkei puolustajia enää ollut ja Moskovan radio kertoikin: 'Venäläiset kohtasivat suuria vaikeuksia maihinnousun yhteydes­sä. Urhoollinen Itämeren punalaivaston me­rijalkaväki voitti kaikki vaikeudet kärsien vain vähäisiä tappioita.' Tytärsaaren neuvostoliittolaiset valtasivat 4. joulukuuta.

Risteilijä Kaganovich, Kirovin sisaralus

Koska Neuvostoliitto ei saanut sukellusvenesodalla odottamiaan tuloksia, Suomen rannikko julistettiin saartoon 7. joulukuuta. Saartovyöhykkeen leveydeksi ilmoitettiin 20 meripeninkulmaa. Kaikkien sodassa puolueettomien maiden alusten tuli poistua tältä alueelta 9. joulukuuta mennessä.

Neuvostoliittolaiset hävittäjät Gnevnyi ja Grozjastshijnn suorittivat taistelusyöksyn Utö linnaketta vastaan 14. joulukuuta. Linnake onnistui tulellaan ilmeisesti tuhoamaan tai vaurioittamaan toista hävittäjistä,}} sillä suomalaisten osuttua toiseen hyökänneeseen alukseen alukset laskivat savuverhon, josta havaittiin savupatsaita ja räjähdyksiä. Savun hälvettyä suomalaiset havaitsivat merellä ainoastaan yhden aluksen.

25. joulukuuta panssarilaivat Ilmarinen ja Väinämöinen joutuivat ilmahyökkäyksen kohteeksi Kihdissä. Suomalaiset saivat ammutuksi neljä konetta alas, mutta Ilmariseen kohdistettu konekiväärituli tappoi alukselta yhden ja haavoitti seitsemää merimiestä.}}

Joulukuun puolestavälistä lähtien jää alkoi vaikeuttaa alusten toimintaa merellä ja pienet alukset sekä sukellusveneet telakoitiin. Helmikuussa 1940 vain jäänmurtajat kykenivät liikkumaan itsenäisesti merellä.

Taistelut Koivistosta joulukuussa

5. joulukuuta kolme neuvostoliittolaista hävittäjää hyökkäsi Saarenpään patterin kimppuun. Patteri kävi tulitaistelun hävittäjien kanssa kunnes nämä laskivat savuverhon ja pakenivat. Paikalla olleet moottoritorpedoveneet Isku, Raju ja Syöksy eivät ottaneet osaa taisteluun. Patteria tulitti 8. joulukuuta kuuden aluksen osasto, jonka kimppuun paikalla ollut sukellusvene Saukko yritti tuloksetta hyökätä. Seuraavan kerran patteria tulitettiin 10. joulukuuta, kun Oktjabrskaja Revolutsija tulitti sitä. Sumun takia suomalaisen patterin oli hankala vastata tuleen. Se kuitenkin ampui muutamia laukauksia, jolloin neuvostoliittolaiset alukset lopettivat tulituksen. Osaston johtaja hävittäjä Steregushij tulitti myöhemmin Tiunsaaren patteria, joka ei vastannut tuleen. Sukellusvene Saukko yritti hyökätä osaston kimppuun onnistumatta siinä. Taistelussa linnoitus menetti kaksi miestä kaatuneina ja kolme haavoittuneina.

Taistelulaiva Marat'n kolmoistykkitorni

Oktjabrskaja Revolutsija tulitti Saarenpään patteria seuraavan kerran 18. joulukuuta. Alus avasi tulen keskipäivällä ja suomalainen patteri vastasi siihen hieman hyökkäyksen jälkeen. Taistelun aikana Oktjabrskaja Revolutsija lähestyi patteria jatkaen tulitusta. Taistelu kesti kaksi tuntia, joiden aikana neuvostoliittolainen taistelulaiva ehti ampua 209 laukausta. Taistelulaivan poistuttua patteri kärsi vielä muutamista ilmahyökkäyksistä. Taistelussa haavoittui viisi suomalaista.

Ilmahyökkäysten jälkeen 19. joulukuuta avasi taistelulaiva Marat tulen Saarenpään patteria vastaan keskipäivällä. Suomalainen patteri avasi tulen puoli tuntia myöhemmin, mutta sitä haittasi suomalaisten päätös käyttää vain yhtä tykkiä kerrallaan. Kaikilla tykeillään patteri avasi tulen hieman tulenavauksensa jälkeen, mutta vain kaksi tykkiä toimi moitteetta. Kaikista ongelmista huolimatta suomalaisen patterin onnistui saada ainakin yksi osuma Maratiin, joka vaurioitui.}} Marat kääntyi takaisin, mutta patteri jatkoi tulitustaan vielä yhdeksän minuttia aluksen poistumisen jälkeen. Ilmahyökkäykset patteria vastaan jatkoivat koko päivän. Suomalaisten tappiot tässä taistelussa olivat kaksi kaatunutta ja kolme haavoittunutta. Marat tulitti linnakkeita Koivistolla uudestaan 24. joulukuuta. 1. tammikuuta 1940 taistelulaiva, luultavasti Oktjabrskaja Revolutsija, ampui Saarenpäätä, mutta sumu vaikeutti sen tähtäystä eivätkä suomalaisetkaan kyenneet ampumaan sumun vuoksi.

Neuvostoliiton laivasto ei hyökännyt enää näiden hyökkäysten jälkeen pattereiden kimppuun, mutta ilmahyökkäykset jatkuivat lähes päivittäin ja neuvostoliittolainen kenttätykistö alkoi tulittaa pattereita helmikuun alussa. Karjalankannaksen puolustuksen murruttua suomalaiset joukot perääntyivät ja patterit jouduttiin tuhoamaan. Saarenpään patteri ampui viimeiset laukauksensa aivan ennen keskiyötä 22. helmikuuta ja Tiunsaaren patterit muutamaa tuntia myöhemmin 23. helmikuuta.

Vuosi 1940

Vuoden 1940 aikana sota merellä oli paksusta jääpeitteestä johtuen lähes olematonta. Olemattomista toimista huolimatta Suomen merivoimat kärsi tämän vuoden aikana raskaimman alustappionsa sodassa, kun Aura II upposi.

Suomen merivoimat kärsi pahimmat tappionsa 13. tammikuuta, kun saattoalus Aura II upposi oman syvyyspomminsa räjähdykseen. Aluksen miehistöstä kuoli 26 henkeä ja selviytyi 15. 18. tammikuuta jäänmurtaja Tarmo joutui neuvostoliittolaisten lentokoneiden hyökkäyksen kohteeksi Kotkan satamassa. 39 miestä kuoli ja 11 haavoittui. Alus ei kuitenkaan uponnut ja sitä käytettiin operaatioissa maaliskuussa.

Suurin operaatio vuonna 1940 oli neuvostojoukkojen yritys hyökätä jäätä pitkin Kotkan–Virolahden suuntiin 4–9. maaliskuuta ja päästä suomalaisten joukkojen selustaan. Suomen rannikkotykistö torjui kuitenkin nämä hyökkäykset. Jäänmurtaja Tarmoakin suunniteltiin käytettäväksi näiden hyökkäysten torjumisessa. Sen oli tarkoitus murtaa jää neuvostojoukkojen edestä. Alus ei kuitenkaan ehtinyt toteuttaa tätä tehtävää ennen rauhan solmimista.

'Järvisotaa' Laatokalla

Suomen Laatokan-laivaston toiminta

Suomen Laatokan-laivaston päätukikohta talvisodassa oli Lahdenpohja, jossa sijaitsi myös sen miinavarasto. Aluksina laivastolla oli tykkivenelaivueen viisi alusta (mm. Aallokas ja Aunus), miinalaivueen kolme alusta (mm. Yrjö ja Kiviniemi), kaksi miinanraivaajaa ja kuljetuslaivueen kaksi matkustaja-alusta, viisi hinaajaa ja yhdeksän proomua. Laivaston paras alus oli Aallokas. Laivastoa varten oli tarkoitus aseistaa proomuja 120 mm:n tykeillä, mutta näiden proomujen jäätyä Suomenlahdelle tykit otettiin käyttöön muissa tehtävissä. Laivastolle määrättiin tehtäväksi rannikon, väylien ja linnakkeiden suoja-alueiden miinoittaminen, partiointi, joukkojen kuljetus ja linnakkeiden huolto vesitse.

Miinanlasku Laatokalla alkoi marras- ja joulukuun vaihteessa, kun Yrjö laski miinoitteita länsirannikolle Konevitsan lähistölle. Yrjö vahvisti laskemiaan miinoitteita 8. joulukuuta. Kiviniemi yritti laskea sulkua itärannikolle, mutta miina räjähti sen perän alla ja surmasi neljä miestä. Aunus laski Kiviniemeltä laskematta jääneet miinat. Seuraavat miinat laskivat moottoriveneet Ylläpäänlahdelle ja Puikkeenluodolle 4 ja 5. joulukuuta. Aunus laski lisää miinoja 7. joulukuuta ja moottoriveneet 8 ja 9. joulukuuta. Näiden jälkeen laskettiin vielä 35 maayhdysmiinaa. Laatokalle laskettiin yhteensä 264 miinaa, jotka eivät kuitenkaan aiheuttaneet tappioita neuvostoliittolaisille.

Aallokas, Tarmo ja Vulcan tulittivat neuvostoliittolaisten asemia joulu- ja tammikuussa Pitkärannassa, Mursulassassa ja Koirinoja. Näihin kohteisiin ammuttiin yhteensä 150 ammusta. Toimintaa hankaloitti neuvostoliittolaisten ilmaherruus ja toiminta olikin lopetettava Laatokan jäädyttyä täydellisesti 17. tammikuuta 1940. 2. helmikuuta Aallokas sai vaurioita ilmahyökkäyksestä, jossa haavoittui muutama mies.

Laatokan-laivasto menetti ainoastaan yhden laivan; kuljetusalus Valamon Luostari (133 tn) upposi ilmahyökkäyksessä 22. tammikuuta Vanhalla Niikkananlahdella. Onnettomuuksissa menetettiin kaksi hinaajaa ja kaksi moottorivenettä. Yrjö ja Aallokas vaurioituivat.

Rauhan tultua 13. maaliskuuta oli Laatokan-laivaston alukset jätettävä neuvostoliittolaisille, mutta samana päivänä suomalaiset upottivat Sortavalassa omia aluksiaan vastoin määräyksiä. Ainoastaan neljä moottorivenettä ja 60 moottoria jäi suomalaisten haltuun.

Neuvostoliiton Laatokan-laivaston toiminta

Neuvostoliiton Laatokan-laivaston tavoitteena oli tuhota suomalaiset alukset Laatokalta, estää suomalaisten maihinnousuja, antaa tulitukea 7.- ja 8. armeijalle, turvata yhteyksiä ja järjestää sukellusvenetorjunta, vaikka suomalainen sukellusvene Saukko, jota suomalaiset olivat suunnitelleet käyttävänsä Laatokalla, ei kuulunut Suomen Laatokan-laivastoon tuolloin. Neuvostoliiton Laatokan-laivasto täytyi olla myös valmiina tekemään partiojoukkojen maihinnousuja. Näiden tavoitteiden toteuttamiseksi tehtiin operaatiosuunnitelma, jonka vaatimia vahvuuksia (mm. neljä tykkivenettä), ei kuitenkaan saatu.

Joulukuun alkuun mennessä muodostettiin laivaston ensimmäinen osasto, johon kuuluivat Tykkivene Oranienbaum, miinanraivaajat Vidlitsa, Moskova, M-31, M-37 ja neljä vartiovenettä. Osastoa perustettaessa koettiin jälleen takaisku, kun havaittiin ettei laivasto pystyisi toimimaan Laatokan itärannikon tuntumassa.

6. joulukuuta 1939en neuvostoliittolaiset lähettivät osaston, johon kuului kaksi vartiolaivaa, yksi vartiovene ja kolme miinanraivaajaa, tukemaan hyökkäystä Taipale alueelle, jossa oli tarkoitus kääntää suomalaisten rannikkopatterien tuli kohti laivasto-osastoa. Ensimmäiset tulitaistelut pattereita vastaan käytiin 6. joulukuuta, jolloin neuvostoliittolaiset alukset eivät kärsineet tappioita. Samoihin aikoihin otettiin käyttöön Saunasaaren satama, jota suomalaisten patteri alkoi kuitenkin tulittaa 8. joulukuuta. Satamassa olleet yksi vartiolaiva, viisi miinanraivaajaa, yksi hinaaja ja neljä vartiovenettä saivat käskyn poistui satamasta, kun ammuksia alkoi tipahdella alusten lähelle. Järvellä kuitenkin tuuli lujasti. Yksikään ammus ei osunut aluksiin, mutta miinanraivaaja Moskovan potkuri vaurioitui kiveen ja miinanraivaaja M-30 sai reiän kylkeensä. Sama miinanraivaaja ajoi vartiovene R-416:n kylkeen ja upotti tämän.

Suomalaiset jatkoivat sataman tulittamista koko joulukuun ja jatkoivat tammikuunkin puolelle. Vuodenvaihteessa satamaan oli ammuttu 99 ammusta, joista kaikki eivät olleet kuitenkaan räjähtäneet. Tänä aikana neuvostoliittolaisen osaston alukset hakivat satamasta ainoastaan polttoainetta ja sitäkin vain yöisin ja silloin kun näkyvyys oli huono. Muuten alukset pysyttelivät ulkona satamasta.

Tammikuussa suuri osa aluksista oli kyvyttömiä liikkumaan paksussa jäässä, joten osa aluksista jätettiin talvehtimaan satamaan ja osa sen ulkopuolelle. Sodan aikana tämä neuvostoliittolainen osasto ei nähnyt vilaustakaan suomalaisista aluksista.

28. tammikuuta 1940 osasto, joka oli Valkaniemessä joutui suomalaisten lentokoneiden hyökkäyksen kohteeksi. Se ei kuitenkaan kärsinyt vaurioita ja sai ammuttua yhden hyökänneistä koneista alas ja vaurioitettua toista.

Neuvostoliiton Laatokan-laivasto onnistui estämään suomalaisten pääsyn armeijoidensa selustaan ja sivustoihin sekä turvasi valmistautumisensa toimiin kesällä.

Sota Jäämerellä

Sodan kannalta tärkeitä paikkoja Petsamossa

Petsamo jäikin neuvostoliittolaisten käsiin joulukuussa 1939 ja siellä olleet alukset Jäämeri (250 tn) ja vartiovene Turja (65 tn), joka kuului Lapin rajavartiostolle, poltettiin ja upotettiin 3. joulukuuta. Turja ei tuhoutunut täydellisesti ja se voitiinkin kunnostaa sodan päätyttyä ja neuvostojoukkojen poistuttua Petsamosta. Suomalaiset tuhosivat myös Liinahamarinn, Parkkina ja Trifonan satamalaitteita, mutta neuvostoliittolaiset kunnostivat ne nopeasti ja jopa laajensivat Liinahamarin laitteita. Neuvostoliittolaiset pitivät Liinahamaria tärkeänä huoltosatamana ja laskivatkin sen edustalle 400 miinan miinoitteen.

Sukellusvenesota

Suomalaisten sukellusveneiden toimet

Suomen merivoimilla oli talvisodan aikana käytössään viisi sukellusvenettä. Kolme näistä oli noin 500 tonnin Vetehinen-luokan veneitä, jotka toimivat sodan aikan pääasiassa pohjoisella Itämerellä. Kaksi muuta olivat 93 tonnin Saukko ja 250 tonnin Vesikko. Vaikka merivoimilla olikin viisi venettä, eivät ne saaneet mitään aikaiseksi sodan aikana, joten suomalaisten sukellusveneiden toiminta ei vaikuttanut millään tavoin itse sodan, eikä edes merisodan kulkuun.

Sukellusvene Saukko

Vetehinen lähetettiin 4. joulukuuta Libaun lähistölle hyökkäämään jäänmurtaja Jermakin kimppuun. Vetehinen vaurioitui matkalla, mutta pääsi kuitenkin Libaun lähistölle ja kohtasi siellä 7. joulukuuta Jermakin. Huonon näkyvyyden ja savuverhojen takia Vetehinen menetti kontaktinsa Jermakiin eikä onnistunut tehtävässään upottaa alusta. Vethinen yritti upottaa Jermakin uudestaan 12. joulukuutasta Hiidenmaa länteen, muttei löytänyt kohdettaan.

Saukko ja Vesikko lähetettiin Koiviston saarille Neuvostoliiton laivaston tulitettua saarten rannikkopattereita. Saukko saapui paikalle 8. joulukuuta ja yritti vielä samana päivänä hyökätä Saarenpään patteria tulittaneen kuuden aluksen osaston kimppuun. Hitautensa vuoksi Saukko ei kuitenkaan onnistunut aikeissaan. Saukko yritti hyökätä uudestaan 10. joulukuuta, tällä kertaa patteria tulittaneen Oktjabrskaja Revolutsijan kimppuun, onnistumatta tälläkään kertaa. Saukko vaurioitui kymmenen pakkasasteen johdosta ja joutui palaamaan Helsinkiin.

19. joulukuuta taistelulaiva Marat hyökkäsi Koiviston patteriston kimppuun ja Vesikko lähetettiin paikalle yrittämään hyökkäystä Maratia vastaan. Marat, joka vaurioitui Koiviston patterin tulituksesta poistui kuitenkin taistelusta eikä Vesikko ehtinyt hyökätä tämän kimppuun.

Suomen hallituksen päädyttyä siihen ettei Viro ollut puolueeton valtio, lähetettiin 25. joulukuuta Vesihiisi ja 1. tammikuuta 1940 Vetehinen laskemaan miinoja Viron rannikolle.

Viimeisten 9. tammikuuta Vetehisen ja Iku-Turson suorittamien partiointien jälkeen kolme suurta sukellusvenettä pysyivät telakoilla. Viimeisetkin operaatiot loppuivat tammikuun puolessavälissä.

Suomalaiset sukellusveneet operoivat sodassa vain viisi viikkoa eivätkä ampuneet tuona aikana yhtäkään torpedoa. Ainoaksi ansioksi voidaan lukea niiden laskemiin miinoihin uponnut höyrylaiva. Sukellusveneiden toimintaa haittasivat erityisesti koulutuksen puuten vaativissa tilanteissa ja jää, joka teki sukeltamisen vaikeaksi.

Neuvostoliittolaisten sukellusveneiden toimet

Neuvostoliittolaiset sukellusveneet tunkeutuivat Pohjanlahdelle ja Saaristomerelle suomalaisten miinoitteiden ohitse estämään Suomen merenkulkua länteen. Perämerelle asti ne eivät kuitenkaan tunkeutuneet. Pohjanlahdella oli joulukuussa todennäköisesti viisi sukellusvenettä.Niiden menestys oli vaatimatonta, sillä ne upottivat ainoastaan yhden laivan suomalaisen (775 tonnin Wilpas), mutta silti parempaa kuin suomalaisten veneiden, jotka eivät saaneet aikaiseksi mitään. Tämän suomalaisen aluksen lisäksi veneet upottivat neljä ei-suomalaista alusta, joista yksi oli virolainen, yksi ruotsalainen ja kaksi saksalaisia. Kaikki, paitsi Reinbeck, upotettiin tykkitulella. Viimeiset neuvostoliittolaiset sukellusveneet poistuivat Pohjanlahdelta 19. tammikuuta 1940.

Neuvostoliittolaiset sukellusveneet noudattivat sopimusta, joka kielsi upottamasta kauppalaivoja varoittamatta miehistöä. Sopimuksen mukaan miehistön piti myös olla turvassa kun alus upotettiin.

Ensimmäisen aluksen sukellusveneet kohtasivat 5. joulukuuta 1939. Alus oli saksalainen Oliva, joka pysäytettiin, mutta päästettiin menemään kun kansallisuus oli tarkistettu. Sukellusvenesodan tuloksettomuuden tajuttuaan neuvostoliitolaiset julistivat Suomen rannikon saartoon ja käskivät kaikkien puolueettomien alusten poistua saartovyöhykkeeltä.

Tämän jälkeen sukellusveneet saivat tuloksia. Ensimmäinen upotettu alus oli virolainen höyrylaiva Kassari (379 tn), jonka sukellusvene Shtsh 323 upotti tykkitulella Utönn ja Hiidenmaa välillä 10. joulukuuta. Alus oli ollut vakinaisella vuorollaan, mutta ilman matkustajia. Kassarilta hengissä selvinneet noin kymmenen miestä selvisi Hiidenmaalle ja vain yksi kuoli. Samana päivänä sukellusvene Shtsh 322 ilmoitti upottaneensa aluksen torpedolla Helsingin lähistöllä. Tämä alus lienee ollut saksalainen Reinbeck (2 804 tn), sillä se katosi samoihin aikoihin. Kolmaskin upotus tapahtui 10. päivä. Tälläkin kertaa vuorossa oli saksalainen alus. Mäntyluodosta lähteneeseen saattueeseen aluksi kuuluneen Bolheimin (3 324 tn) upotti sukellusvene S 1 Pohjanlahdella käyttäen jälleen tykkitulta. Sukellusvene aloitti tulituksen 150 metrin päästä ja ampui aluksi neljä laukausta Bolheimia kohti. Yksi näistä laukauksista osui komentosillalle ja Bolheimin kapteeni loukkaantui vakavasti. Tämä ammus tappoi myös ilmeisesti aluksen sähköttäjän. Miehistö jätti laivan ja S 1 ampui vielä 15 - 20 laukausta Bolheimiin. Aluksen miehistöstä pelastui 26 henkeä ja vain kolme (joukossa kapteeni) kuoli. Tulituksesta huolimatta Bolheim ei uponnut, vaan ajautui kohti rannikkoa, jossa sitä yritettiin hinata matalammille vesille. Se kuitenkin upposi.

Ainoa upotettua suomalainen alus, Wilpas upotettiin 29. joulukuuta. Wilpas oli rannikkotankkeri Sigridin kanssa matkalla Vaasaian. Alusten muutettua kurssiaan kohti Norrskärä, havaitsi sukellusvene Shtsh 311 ne ja päätti hyökätä välittömästi käyttäen tykkitulta. Sigrid pelastui ajamalla saariston suojaan, mutta pitkän takaa-ajon jälkeen Wilpas ajoi karille ja Shtsh 311 upotti aluksen. 18-henkinen miehistö kuitenkin pelastui.

Viimeisen saaliinsa sukellusveneet saivat 5. tammikuuta 1940n, kun Shtsh 311 upotti ruotsalaisen Fenrisin (484 tn) Uumaja edustalla. Miehistön annettiin poistua aluksesta. Tämän upotuksen johdosta Ruotsin hallitus jätti Neuvostoliitolle jyrkän vastalauseen, jonka johdosta Neuvostoliitto kuitenkin protestoi.

13. tammikuuta 1940 sukellusvene Shtsh 324 hyökkäsi suomalaisen saattueen kimppuun Märketin lähistöllä.

S 1 ja Shtsh 311 saivat Punalipun kunniamerkin 7. helmikuuta 1940.

Miinoitus

Suomen merivoimien miinoitukset

Suomen merivoimien miinoituskyky oli talvisodan syttyessä heikko. Miinalaiva Louhi oli Suomen merivoimien tehokkain miinoittaja sodan syttyessä. Muuta miinojen laskemiseen soveltuvaa kalustoa olivat viisi pientä Venäjän laivastolta perittyä miinalaivaa (Pommi, Miina, Loimu, Lieska ja Paukku), laivaston muut pinta-alukset ja sukellusveneet sekä laivaston käyttöön otetut neljä siviilialusta, jotka olivat Baltic, Frej, Poseidon ja Suomi. Aluksista ainoastaan miinalaiva Louhi pystyi laskemaan suuria miinoitteita.

Suomi aloitti merialueiden miinoittamisen 25. lokakuuta 1939lle. Miinoituksia laskettiin Jussarö, Russarölle ja Koiviston eteläpäätyyn. Näiden miinoitusten tavoitteena oli rajoittaa pelotteen avulla Neuvostoliiton laivaston kulkua, suojata omia alueita maihinnousuilta ja tuottaa tappioita Neuvostoliiton laivastolle.

Sodan sytyttyä Suomen merivoimat laski kaikki kaksikymmentä suunniteltua miinoitusta Suomenlahdelle, Saaristomerelle ja Ahvenanmerelle. Miinojen lasku tapahtui yöisin ja suurin osa miinoista saatiin laskettua joulukuun ensimmäiseen päivään mennessä, vaikkakin Ahvenanmerellä miinoitteita laskettiin vielä joulukuun viidentenä. Ahvenanmeren miinoitteet laskettiin Ahvenanmaan ja Ruotsin välille Sankanin sulkuun Eduskunnan hyväksyttyä Ahvenanmaan miehityksen 1. joulukuuta. Miinoituksilla oli tarkoitus estää neuvostoliittolaisia sukellusveneitä tunkeutumasta Pohjanlahdelle. Näiden miinoitteiden laskemiseen osallistuivat Louhi ja Uusimaa, jotka miinoittivat välin Sankan–Märket. Ruotsalaiset laskivat miinoitukset omille aluevesilleen miinoittaen välin Märket–Understen. Tätä sulkua vahvistettiin Louhen ja Balticin laskemilla 150 miinalla 10 ja 12. tammikuuta 1940, sekä Frejin laskemilla sukellusveneverkoilla 11. tammikuuta, sillä sulku ei ollut estänyt neuvostoliittolaisten sukellusveneiden tunkeutumista Pohjanlahdelle. Tähän sulkuun upposi 3. tammikuuta 1940 Märketin lähistöllä neuvostoliittolainen sukellusvene S 2. Suomen Laatokan-laivasto laski Laatokkaan 30. marraskuuta 1939 ja 12. joulukuuta 1940 välisenä aikana yhteensä 264 miinaa.

Suomen merivoimien komentaja sai 4. joulukuuta 1939 valtuudet laskea miinoituksia Suomen aluevesien ulkopuolelle ja sukellusveneet aloittivat tämän toiminnan. Saukko yritti 9. joulukuutan miinoittaa Saarenpää eteläpuolta Koiviston läheisyydessä, mutta epäonnistui jäätilanteen takia. Tämä miinoite onnistuttiin laskemaan vasta 24. joulukuuta käyttämällä soutuveneitä, joihin oli asetettu ajastettu räjähdepanos, joka räjähtäessään upotti veneen miinan alta. Seuraavana päivänä alueelta kuultiin räjähdyksiä, joten tämä toiminta saattoi aiheuttaa Neuvostoliitolle tappioita.

Suomen merivoimat laskivat hyökkäyksellisiä miinoitteita ainoastaan Suursaaren, Paldiskin ja Jumindan edustalle. Moottoritorpedoveneet Jymy ja Isku laskivat Suursaaren 16 miinaa käsittäneet miinoitteet 12 ja 13. joulukuuta 1939. Tässä operaatiossa tykkivene Karjala toimi moottoritorpedoveneiden emälaivana, jolta ne noutivat laskettavat miinat. Suomen hallitus päätti 24. joulukuuta ettei Viro ollut puolueeton valtio, joten olisi laillista miinoittaa reittejä Neuvostoliiton tukikohtiin Virossa. Tämän nojalla Sukellusvene Vesihiisi laski 19 miinaa Paldiskin lähistölle 27. joulukuuta ja Sukellusvene Vetehinen 20 miinaa Jumindan lähistölle 1. tammikuuta 1940. Nämä olivat ainoat Suomen sukellusveneiden laskemat miinoitukset talvisodassa. Viron rannikolle laskettuihin miinoihin upposi saksalainen höyrylaiva Dietrich Hasseldieck (177 tn) 11. tammikuuta.

Tammikuussa tapahtunut meren jäätyminen lopetti miinoitustoiminnan. Suomalaiset olivat ehtineet laskea mereen 1 895 ankkuroitua merimiinaa ja 55 maayhdysmiinaa, joten varastossa olleista merimiinoista käytettiin noin 50 prosenttia ja maayhdysmiinoista 20 prosenttia. Näiden miinojen lisäksi Viron rannikolle laskettiin 36 miinaa. Kaikista miinoista 1 461 laskettiin Suomenlahdelle ja Ahvenanmerelle ja 264 Laatokalle.}} Merivoimien miinoituskyky olisi ollut huomattavasti parempi jos miinalaivat Riilahti ja Ruotsinsalmi olisivat valmistuneet ajoissa tai Viron vuonna 1933 tarjoamat hävittäjät olisi ostettu. Jos merta peittänyt jääpeite olisi ehtinyt sulaa ennen talvisodan loppumista olisivat Suomen miinavarastot olleet riittämättömät miinasodankäynnin jatkamiseksi.

Neuvostoliiton laivaston miinoitukset

Ainoat miinoitteet jotka Neuvostoliitto laski sodan aikana olivat Turun läheisyyteen ja Pohjanlahdelle lentokoneista pudotetut lentomiinoitteet, joiden pudotusta Stalin oli itsepäisesti vaatinut. Turkuun johtavia väyliä miinoitettiin tällä tavoin 29. tammikuuta - 20. helmikuuta 1940 kahdellakymmenellä miinalla. Pohjanlahdelle pudotettiin 2 ja 3. helmikuuta 15 miinaa. Näistä miinoituksista ei koitunut suomalaisille tappioita, eivätkä ne edes haitanneet meriliikennettä merkittävästi. Neuvostoliitto pudotti oman ilmoituksensa mukaan 65 miinaa, joten suomalaiset eivät joko havainneet kaikkia pudotuksia tai Neuvostoliiton ilmoitus oli virheellinen. Näiden lentomiinojen pudotukset olivat ensimmäiset laatuaan.

Osapuolten tappiot

Suomi