Totuus

Totuus tarkoittaa yleiskielessä tavallisesti sitä mikä on totta, vastaa todellisuutta, tosiasiaa.

Totuus-käsitteen ongelma kuuluu muun muassa filosofian alaan. Totuusteoriat ovat filosofisia teorioita totuuden käsitteen tai sanan 'totuus' luonteesta.

Tietoteoria on filosofian osa-alue, joka tutkii tiedon käsitettä. Tieteenfilosofia taas tutkii tieteellisen tiedon pohjaa, ja esimerkiksi sitä, millä tavalla tieteellisten teorioiden totuus tulisi käsittää.

Filosofisista totuusteorioista

Epätotta on sanoa, että se ei ole, mikä on, tai että se on, mikä ei ole,

ja vastaavasti totta on sanoa sen olevan, mikä on, ja sen olevan olematta, mikä ei ole.

- Aristoteles (Aristoteles, 1990, 1011b 25-30)

Aikojen saatossa on esitetty erilaisia näkemyksiä siitä, mistä väitteen (käsityksen, teorian, ja niin edelleen) piirteestä puhumme, kun puhumme sen totuudesta. Nämä näkemykset tai teoriat jakautuvat eri luokkiin alla kuvatulla tavalla. Totuuden vastaavuusteoriat ja deflationistiset totuusteoriat ovat tällä hetkellä analyyttisen filosofian piirissä yleisimmin käytetyt näkemykset.

Totuuden vastaavuusteoriat

Teoria

Vastaavuusteorian (korrespondenssiteorian) mukaan jokin väite on tosi, jos sitä vastaava tosiasia on olemassa, toisin sanoen jos kyseinen väite vastaa asioiden todellista tilaa. Ensimmäisenä korrespondenssiteorian muotoili Aristoteles, jonka mukaan 'väite on tosi, kun se vastaa todellisuutta'. Väite on kielellinen esitys, jolla on semantiikka, eikä todellisuudella ole semantiikkaa. Näin ollen korrespondenssi on kielen ja todellisuuden välinen semanttinen suhde, jossa mallia pidetään totena, jos lauseen ja todellisuuden välillä on yhteensopivuus.

Esimerkiksi:

• Väite 'tuo omena on punainen' on tosi silloin, kun kyseisen omenan punaisuus on fysikaalisen todellisuuden tosiasia.
• Väite 'Musti on koira' on tosi, jos se mitä käsitämme 'Mustiksi' on myös sellainen mitä käsitämme 'koiraksi', jos näin ei ole, on lause epätosi.

Totuuden vastaavuusteorioilla on usein läheinen yhteys filosofiseen semantiikkaan eli merkitysoppiin. Vastaavuusteoreetikko voi esittää, että väitelauseen merkityksen (sen, minkä ymmärtäminen muodostaa kyseisen väitelauseen ymmärtämisen) voi antaa sen totuusehdoilla, eli tässä tapauksessa näyttämällä, minkä tosiasian on vallittava jotta väite olisi tosi. Tämän mukaisesti voisimme sanoa, että henkilö S ymmärtää väitteen 'tuo omena on punainen', jos hän tietää, mikä (tai millainen) tosiasia omenan punaisuus on (jos se on tosiasia). Kysymys väitelauseen suhteesta todellisuuteen on täten aina tulkinnallinen. Emme voi 'vain lukea' mitä jossain asiassa kirjoitetaan, vaan jotta ymmärtäisimme mitä sanomalehti tai kokoamisohje tai Raamattu sisältää, tarvitsemme aina jonkinlaista tulkintaa. Korrespondenssin kannalta asiat voivat olla tosia tai epätosia vain lauseilla ja väittämillä, joilla on jonkinlainen semanttinen sisältö: vain sellaiset väitteet ja mallit ovat mielekkäitä joiden 'sisäisestä luonteesta' voidaan esittää kuvaus, joka voidaan koetella empiirisellä koejärjestelyllä. Kun malli esitetään muodossa, jossa tutkijat voivat sen ymmärtää samalla tavalla, ja tehdä kuvauksen pohjalta saman empiirisen todentamisen, varmistuu korrespondenssi ja syntyy tieteen intersubjektiivisuus.

Yleensä totuuden vastaavuusteorian kannattajat selittävät tosiasiat ihmismielestä riippumattomiksi. On käyty myös keskustelua siitä, voisiko vastaavuusteoreetikko väittää päinvastoin, ja sanoa tosiasioiden olevan riippuvaisia nimenomaan ihmismielestä. Joka tapauksessa vastaavuusteorioille on tyypillistä niiden ontologinen sitoumus tosiasioihin tai, yleisemmin, totuudentekijöihin. Läheisesti korrepondenssiteorioihin liittyy myös kielen kuvateoria.

Vastaavuusteoriat antavat monien tieteellisen realismin kannattajien mukaan hyväksyttävän totuuden määritelmän. Vastaavuusteoria vetoaa usein ajattelijoihin, joiden mielestä inhimillinen tiedonkeruu on todellisuuden tutkimista: tarjoavathan vastaavuusteorian olettamat tosiasiat juuri sellaisen olioluokan, jonka edellä mainittu puhetapa vaatii tuekseen.

Vastaavuusteorian arvostelua

Totuuden vastaavuusteoria kuvaa ehkä parhaiten arkipäiväistä käsitystä totuudesta. Vastaavuusteoriaa vastaan ja sen puolesta on väitelty filosofisessa kirjallisuudessa paljon, ilman että yksimielisyyttä sen hyväksyttävyydestä olisi saavutettu. Konsilienssimalli kuitenkin olettaa objektiivisen, ihmismielestä riippumattoman, maailman ja on siksi osittain ristiriidassa skeptisyyden ja relativismin ja muiden sellaisten mallien kanssa, jotka asettavat objektiivisuuden kyseenalaiseksi. Korrespondenssia käsitellään näiden muiden näkemysten piirissä siten, että 'Totuudesta' on mahdotonta puhua kielen kaikkialle ulottuvan ja rajoittavan vaikutuksen vuoksi; puhutaan kielestä universaalina välineenä ja vedotaan semantiikan lausumattomuuteen (engl.'ineffability'), eli siihen, että emme voi koskaan mennä kielellisen tulkinnan ulkopuolelle tarkastelemaan semanttisia sisältöjä ja sen todellista suhdetta maailmaan - ja Kurt Gödelin epätäydellisyysteoreeman mukaan totuutta ei voida koskaan saavuttaa järjestelmän sisällä. Tämä ei kuitenkaan väistämättä johda siihen, että jotain ei voitaisi tietää tai totuutta ei voitaisi lähestyä, vaan voi myös korostaa fallibilistisen toimintametodin tärkeyttä.

Vastaavuusteorioiden tiimoilla käyty filosofinen keskustelu on muodostunut monimutkaiseksi, mutta vasta-argumentit ovat yleensä jotakin seuraavista tyypeistä.

Episteemiset argumentit. Yleisimpiä korrespondenssiteorialle osoitettuja vasta-argumentteja on, että se ei anna keinoa selvittää totuutta. Koska emme ilmeisesti voi löytää totuutta sellaisenaan aistihavainnoissamme, jää epäselväksi, miten objektiiviseen totuuteen päästään sitten käsiksi. Empirismin piirissä usein esitetty muistutus kuuluu, että kukaan ei voi havaita muuta kuin havaintoja. Kysymys on, mitä syitä meillä on hyväksyä korrespondenssiteorian tarjoama puhetapa vastaavuudesta ja tosiasioista. Argumentti perustuu siihen, että yksinkertaiset esimerkit vertaamisesta eivät tunnu sopivan yhteen totuuden korrespondenssiteorian edellyttämän vertaamisen kanssa. Voin esimerkiksi verrata seteliä aitoon, Albanian bruttokansantuotetta muihin bruttokansantuotteisiin, tekoa huonoon pilaan tai Rommelia kettuun, mutta mikään näistä ei vaikuta sellaiselta vertaamiselta joka olisi olennaista totuuden tapauksessa. Voidaan pyrkiä osoittamaan, että ajatuksella väitteiden ja maailman vastaavuudesta on samanlainen ongelma. Jos siis väitteen totuudellisuuden selvittäminen edellyttää jonkinlaista vertaamista, on epäselvää, onko hallussamme mitään totuuksia.

Skeptistä johtopäätöstä vastustavien korrespondenssiteoreetikkojen vastaus argumenttiin on ollut, että siinä sotketaan toisiinsa totuuden määritelmä ja totuuden kriteerit. Totuuden määritelmän tehtävä on, perustelu kuuluu, kertoa mitä väitteen totuudella tarkoitetaan; totuuden kriteerit puolestaan ovat niitä väitteiden piirteitä, jotka huomatessamme voimme perustellusti pitää jotakin väitettä totena. (Ks. Niiniluoto, 1980, ss. 108-111; Künne, 2003, ss. 126-129.) Korrespondenssiteoreetikko voi tehdä myös jaon totuuden ja totuudenkaltaisuuden välillä. Näin voisimme sanoa, että pyrimme löytämään mahdollisimman totuudenkaltaisia teorioita tutkien, onko väitteillämme, esimerkiksi tieteessä, niitä piirteitä, joita tosilla väitteillä on. (Ks. Niiniluoto, 1984; Niiniluoto, 1987.)

Regressiargumentit. Regressiargumentin esittäjä esittää, että totuuden korrespondenssimääritelmä on käsitteellisesti sekava. Vaikka regressiargumentillakin on episteeminen vivahde, perustuu se kuitenkin ontologiselle tarkastellulle. Ytimekkäässä muodossa tämä voidaan esittää seuraavasti.

1. Oletetaan, että minkä tahansa väitteen totuus edellyttää vastaavuussuhteen johonkin tosiasiaan, ja että p on jokin totuus.
2. Oletuksesta seuraa, että väitteen p totuus edellyttää vastaavuuden johonkin tosiasiaan.
3. Edelleen, väitteen 'väitteen p totuus edellyttää vastaavuuden johonkin tosiasiaan' pitäisi vastata jokin tosiasia, jne.
4. Siten jokainen totuus edellyttää äärettömän monen tosiasian olemassaolon.
5. Niinpä en voi tietää, että jokin väite on tosi, ellen tiedä äärettömän monen muun väitteen totuutta.
6. Koska ihmismieli on rajallinen, korrespondenssiteoria ei ole realistinen teoria totuudesta tai totuudet ovat täydellisesti tavoittamattomissa meiltä. (Ks. Künne, 2003, ss. 129-132.)

Regressiargumentti vastaavuusteoriaa vastaan poikkeaa kehäargumentista totuuden määriteltävyyttä vastaan yleensä. Jälkimmäinen perustuu ajatukselle, ettei totuudelle voida antaa määritelmää, sillä kuvaus jolla totuudelle pyritään antamaan määritelmä edellyttää jo totuuden käsitteen. Johtopäätöksenä esitetään, että totuuden määritelmä on kehämäinen, eikä siksi hyväksyttävissä määritelmäksi.

Linkoargumentit. (Engl. 'Slingshot'.) Linkoargumentin esittäjä yrittää osoittaa, että tosiasiaontologiassa on jotakin vialla: tosiasian käsite, kuten se korrespondenssiteoreetikkojen keskustelussa ymmärretään, on sellainen, ettei voi olla olemassa kuin yksi tosiasia, joten korrespondenssiteoreettinen ajattelu on vähintään filosofisesti hyödytöntä, ellei sekavaa. Argumentin ajatuksena voidaan nähdä olevan, että vastaavusteorian edellyttämä käsitteistö on paljon monimutkaisempi kuin korrespondenssiteoreetikot ehkä antavat ymmärtää. Argumentilla on matemaattinen runko, se perustuu tiettyihin formaalin tosiasiaontologian piirteisiin joihin argumentin esittäjä väittää korrespondenssiteoreetikon sitoutuneen. (Ks. Neale, 2001; Searle, 1995, ss. 221-226; Church, 1956, ss. 24-25.)

Totuuden yhteensopivuusteoriat

Totuuden yhteensopivuusteorioiden (koherenssiteoriat) mukaan jokin väite on tosi, jos se on yhteensopiva muiden totuuksien kanssa. Esimerkiksi väitteen 'suomi ei ole asukasmäärältään suuri valtio' totuus perustuu yhteensopivuusteoreettikkojen puhetavalla sen yhteensopivuudelle tavanomaisen maantieteellisen puheen kanssa.

Ongelmana yhteensopivuusteorioissa on, että voidaan laatia esimerkkejä uskomusjärjestelmistä, jotka ovat sisäisesti koherentteja, mutta kuitenkin harhaisia. Esimerkiksi unen maailma voi olla sisäisesti johdonmukainen, vaikka se on vain unta. Useimmat filosofit kuitenkin hyväksyvät sen, että uskomusten keskinäinen koherenssi on yksi edellytys uskomusten totuudenmukaisuudelle. Keskenään ristiriitainen uskomusjärjestelmä ei voi olla tosi.

Deflationistiset totuusteoriat

Deflationististen totuusteorioiden perusväittämä on, että käsite ”totuus” on joko tarpeeton tai turhan monimutkainen käsite. Deflationistiset totuusteoriat perustuvat sille huomiolle, että, esimerkiksi, väitteitä 'aurinko paistaa' ja 'on totta, että aurinko paistaa' voidaan käyttää ilmaisemaan sama asia. Näiden teorioiden mukaan seuraava kaava kertoo kaiken, mitä sanasta 'totuus' on sanottava sen merkityksen antamiseksi (kirjain p pitää paikkaa väitelauseelle):

• 'p' on tosi, jos ja vain jos p.

Yllä esitettyä kaavaa kutsutaan filosofisessa kirjallisuudessa usein sulkeidenpoistoskeemaksi (engl. 'disquotation schema'). Deflationisti siis väittää, että kaikki mitä totuuden käsitteestä on sanottavissa väitteen 'aurinko paistaa' tapauksessa on, että 'aurinko paistaa' on tosi, jos ja vain jos aurinko paistaa.

Deflationistiset totuusteoriat eroavat korrepondenssiteorioista siinä, että ensin mainittujen mukaan jälkimmäiset teoriat antavat turhan monimutkaisen kuvauksen totuuden käsitteestä. Kun korrespondenssiteoreetikko esimerkiksi väittää, että totuuden käsitteen ymmärtämiseksi meidän on ymmärrettävä tosiasian käsite, väittää deflationisti puolestaan, että totuuden käsite on niin yksinkertainen, ettei sen ymmärtämiseksi tarvita mitään muuta kuin yllä mainittu sulkeidenpoistoskeema. Tähän eroon liittyy myös se, että korrespondenssiteorioilla on selvä ontologinen sitoumus: sitoumus tietyntyyppisten olioiden, tosiasioiden, olemassaoloon.

Deflationististen totuusteorioiden mukaan totuus ei ole sillä tavalla kiinnostava tai olennainen ominaisuus kuin esimerkiksi korrespondenssiteorian kannattajat ajattelevat. Erityisesti deflationistit kiistävät, että totuus olisi sellainen ominaisuus, että sitä tarvittaisiin tieteellisissä selityksissä.

Deflationististisista totuusteorioista on tunnistettavissa ainakin seuraavan tyyppisiä teorioita: totuuden redundanssiteoriat (Ramsey, 1991), minimalistiset totuusteoriat (Horwich, 1998) ja anaforiset totuusteoriat (Brandom, 1994).

Voidaan sanoa, että deflationististen teorioiden yhteispiirre on se, että ne antavat sanalle 'totuus' samanlaisen tehtävän ajattelussamme, mutta poikkeavat toisistaan siinä, että ne selittävät eri tavoin sen, kuinka sana 'totuus' täyttää tämän tehtävän.

Pragmatistiset totuusteoriat

Pragmatististen totuusteorioiden eli totuuden menestyksellisyysteorioiden mukaan todet väitteet ovat sellaisia, että ne mahdollistavat menestyksellisen toiminnan. Pragmatismissa ”todellinen” ja ”totuus” ovat vain nimityksiä, jotka ovat käyttökelpoisia tutkimuksessa, mutta joita ei voi ymmärtää tutkimustilanteen ulkopuolella. Näin pragmatistit hylkäävät ajatuksen, jonka mukaan käsitysten tulisi kuvata todellisuutta ollakseen tosia. Sen sijaan käsitykset nähdään taipumuksina, jotka pätevöityvät tosiksi tai epätosiksi sen perusteella, kuinka hyödyllisiksi ne osoittautuvat tutkimuksessa ja käytännön toiminnassa.

Pragmatistit eivät kuitenkaan katso, että mikä tahansa mikä osoittautuu käytännölliseksi tai hyödylliseksi, tai mikä tahansa mikä auttaa selviytymään hetken, olisi katsottava todeksi. Esimerkiksi C. S. Peirce katsoi, että teoreettiset väittämät tulisi sitoa verifikaatiokäytäntöihin — eli tuli olla mahdollista tehdä ennusteita ja koetella niitä. Peircen mukaan totuuden määrittää tieteellisen yhteisön suorittaman tutkimuksen lopputulos. John Dewey katsoi, että kun jotakin asiaa sanotaan todeksi, se tarkoittaa sen olevan luotettava ja tulevan säilymään sellaisena kaikissa ajateltavissa olevissa tilanteissa. Deweyn mukaan todet käsitykset ovat sellaisia joiden avulla on mahdollista 'aktiivisesti uudelleen järjestää ympäristö niin, että poistetaan jokin häiriö tai hämmennys.'

Totuusrelativismi

Esittely

Yleensä totuusrelativismiksi käsitetään ne näkemykset, joiden mukaan jokin väite on tosi, jos se on tosi sen esittäjän edustamasta näkökulmasta. Näin ollen luokitus totuusrelativismiksi poikkeaa yllä esitetyistä luokituksista siinä, että totuusrelativisti nojaa intuitiiviseen käsitykseemme totuudesta, ja pyrkii kertomaan kuinka totuuden käsite tulisi ymmärtää julkisessa käytössä, kun sen yksityinen (relativisoitu) käyttö on ymmärrettävissä. Esimerkiksi koherenssiteoreetikko taas pyrkii kertomaan mitä totuus, julkinen tai yksityinen, pohjimmiltaan on. Usein totuusrelativistit esittävät relativisminsa tueksi myös näkemyksen yksityisestä totuudesta (korrepondenssi, koherenssi, jne.).

Totuusrelativismia on montaa eri tyyppiä. Yksinkertaisin, naiivi relativismi, väittää, että mikä tahansa väite on tosi, jos sen esittäjä vain uskoo niin. Naiivi relativisti ei erota totena pitämistä (puhujan asenne) ja totuutta (mahdollisesti puhujasta riippuva väitteen ominaisuus). Yleensä totuusrelativistin kannattaja haluaa tehdä selvän eron itsensä ja naiivin relativistin välille.

Totuuden konsensusteoriat ovat totuusrelativismia. Totuuden konsensusteorian mukaan väitteen totuus on tietyn sosiaalisen ryhmän yhdessä todeksi sopima asia (tosin yleensä ilman ääneen lausuttua kielellistä sopimusta). Konsensusteorian kannattaja voisi esimerkiksi kannattaa näkemystä jonka mukaan väitteen 'Moskovassa on pidetty olympialaiset' totuus perustuu sille, että asiasta vallitsee riittävä yksimielisyys niiden joukossa joiden mielipide lasketaan merkitseväksi (ehkä ei esimerkiksi lapset). Tätä näkemystä kannattaa harva. Onhan aina mahdollista, että enemmistö (tai jopa koko ihmiskunta) on jonkin asian suhteen väärässä.

Sosiaalinen konstruktivismi on äärimmäinen totuusrelativismin muoto. Sen mukaan totuus rakennetaan sosiaalisten prosessien myötä ja edustaa valtataistelua sosiaalisessa yhteisössä. Michel Foucaultin ajattelu edustaa suunnilleen tätä näkökantaa. Hänen mukaansa totuus on aina valtakamppailun alainen seikka. Totuus vaihtelee eri aikoina eri valtasuhteiden vallitessa, mutta mitään arviointiperustetta näiden eri totuuskäsitysten vertailemiseen ei ole.

Totuusrelativismin kannattajat saattavat nähdä totuusrelativismin ratkaisuna joihinkin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Sen on esimerkiksi ehdotettu sopivan hyvin yhteen suvaitsevaisen todellisuuskäsityksen kanssa.

Vasta-argumentteja

Totuusrelativismin ongelmaksi mainitaan usein se, että kahden eri puhujan väitteet voivat olla ristiriidassa toistensa kanssa, mutta silti tosia puhujien näkökulmista. Näin herää kysymys, kuinka totuusrelativistit voivat selittää aitojen erimielisyyksien olemassaolon esimerkiksi tieteessä. Toinen perinteinen vasta-argumentti totuusrelativismia vastaan perustuu kysymykselle totuusrelativistisen totuusteorian totuudesta: totuusrelativistin mukaan kaikki totuudet ovat vain totuuksia jostakin näkökulmasta, ja jos tämä pätee myös relativistisille totuusteorioille, ei relativisti voi toivoa vakuuttavansa muiden totuusteorioiden kannattajia.

Lähteet

Aiheesta muualla

Yleisteoksia

• Hintikka, Jaakko (2001). ”Totuuden ongelma” teoksessa Filosofian köyhyys ja rikkaus: Nykyfilosofian kartoitusta (s. 239-293). Toimittaneet Janne Hiipakka ja Risto Vilkko. Helsinki: Art House. ISBN 951-884-302-3

• Kaila, Eino (1992). Valitut teokset 2. 1936–58. Toimittanut ja johdannon kirjoittanut Ilkka Niiniluoto. Helsinki: Otava. ISBN 951-1-11381-X

• Lammenranta, Markus, 1993, 'Totuus' teoksessa Tietoteoria, ss. 82-88.

• Niiniluoto, Ilkka (1980). Johdatus tieteenfilosofiaan: Käsitteen- ja teorianmuodostus (s. 108-115). Helsinki: Otava. (2. painos 1984. – 3. painos 2002.) ISBN 951-1-05435-X

• Niiniluoto, Ilkka (1984). Tiede, filosofia ja maailmankatsomus: Filosofisia esseitä tiedosta ja sen arvosta. Helsinki: Otava. ISBN 951-1-08016-4

• Tieto, totuus ja todellisuus: Kirjoituksia Ilkka Niiniluodon 50-vuotispäivän kunniaksi. Toimittaneet I. A. Kieseppä, Sami Pihlström ja Panu Raatikainen. Helsinki: Gaudeamus, 1996. ISBN 951-662-664-5

Englanniksi:

• Blackburn, Simon, Simmons, Keith, 1999, Truth, Oxford, Oxford.
• Engel, Pascal, 2002, Truth, Acumen, Chesham.
• Kirkham, Richard, 1995, Theories of Truth, MIT, Cambridge.
• Medina, José, Wood, David, toim., 2005, Truth; Engagements Across Philosophical Traditions, Blackwell.
• Pitcher, George, 1964, Truth, Englewood Cliffs, Prentice-Hall.
• Internet Encyclopedia of Philosophy: Truth
• Stanford Encyclopedia of Philosophy: Truth

Totuuden korrespondenssiteoriat

Yleisesityksiä:

• O'Connor, Daniel John, 1975, The Correspondence Theory of Truth, Hutchinson, London.
• Wittgenstein, Ludwig, 1971, Tractatus logico-philosophicus eli loogis-filosofinen tutkielma, WSOY, Porvoo.
• Niiniluoto, Ilkka, 1999, Critical Scientific Realism, Oxford, Oxford.
• Stanford Encyclopedia of Philosophy: The Correspondence Theory of Truth

Vasta-argumentteja ja niiden käsittelyjä:

• Church, Alonzo, 1956, Introduction to Mathematical Logic, Princeton, Princepton, ss. 24-25.
• Künne, Wolfgang, 2003, Conceptions of Truth, Oxford, Oxford, ss. 126-145.
• Neale, Stephen, 2001, Facing Facts, Oxford, Oxford.
• Niiniluoto, Ilkka, 1987, Truthlikeness, Reidel, Dordrecht.
• Niiniluoto, Ilkka, 1984, Is Science Progressive?, Reidel, Dordrecht.
• Searle, John, 1995, Construction of Social Reality, Free Press, New York.

Totuuden koherenssiteoriat

• Walker, Ralph, 1989, The Coherence Theory of Truth, Routledge, London.
• Stanford Encyclopedia of Philosophy: The Coherence Theory of Truth

Deflationistiset totuusteoriat

• Brandom, Robert, 1994, Making It Explicit, Harvard, Cambridge.
• Field, Hartry, 2001, Truth and the Absence of Fact, Clarendon, Oxford.
• Grover, Dorothy, 1992, A Prosentential Theory of Truth, Princeton, Princeton.
• Horwich, Paul, 1998, Truth, Blackwell, Oxford.
• Ramsey, Frank Plumpton, 1991, On Truth, Kluwer, Dordrecht.
• Stanford Encyclopedia of Philosophy: The Deflationary Theory of Truth

Pragmatistiset totuusteoriat

• James, William, 1907, Pragmatism, Longmans, London.
• James, William, 1909, Meaning of Truth, London.

Totuusrelativismi

• Stanford Encyclopedia of Philosophy: Relativism

Muut totuusteoriat

• Stanford Encyclopedia of Philosophy:
  • Axiomatic Theories of Truth
  • The Identity Theory of Truth
  • The Revision Theory of Truth

Muut viittaukset

• Aristoteles, 1990, Metafysiikka, Gaudeamus, Helsinki.