Taloudellinen kasvu ja tuottavuus
Taloudellisessa toiminnassa voidaan tunnistaa työnjakoon perustuen tuotanto ja kulutus. Tuotanto on prosessi, jossa yhdistellään erilaisia aineettomia ja aineellisia tuotannon välineitä niin, että syntyy kulutuksen välineitä. Sitä tapaa, jolla tuotannontekijät yhdistellään tuotannossa tuotoksen aikaansaamiseksi, kutsutaan teknologiaksi. Teknologia voidaan kuvata matemaattisesti tuotantofunktion avulla. Se kuvaa erilaisten panosyhdistelmien ja tuotoksen välistä riippuvuutta. Tuotantofunktio on tuotannon suorituskyvyn kuvaaja ja tuottavuus sen konkreettinen mitta.
Tuotantofunktion avulla voidaan yksinkertaisesti kuvata taloudellisen kasvun mekanismia. Taloudellinen kasvu on taloudellisen yhteisön aikaansaaman tuotannon lisäys. Se ilmaistaan tavallisesti vuotuisena kasvuprosenttina, joka kuvaa (reaalisen) kansantuotteen kasvua. Taloudellinen kasvu syntyy kahden tekijän vaikutuksesta niin että voidaan puhua kasvun komponenteista. Nämä komponentit ovat tuotantopanosten lisäys ja tuottavuuden lisäys.
Kokonaistuottavuuden kaava muotoillaan yleensä seuraavasti:
Kokonaistuottavuus = Tuotoksen määrä/Panoksen määrä
Tässä kaavamuotoilussa korostetaan, että tuotosten ja panosten muutokset on mitattava niin, että niihin sisältyvät sekä määrälliset että laadulliset muutokset. (Jorgenson ja Griliches 1967). Määrälliset ja laadulliset muutokset tapahtuvat käytännössä siten, että erilaisten tuotosten ja panosten suhteelliset määrät ja suhteelliset hinnat muuttuvat. Jos halutaan korostaa, että kokonaistuottavuuden kaava sisältää myös tuotoksen ja panoksen laatumuutokset, kaava voidaan kirjoitta seuraavaan muotoon.
Kokonaistuottavuus = Tuotoksen määrä ja laatu/Panoksen määrä ja laatu
kokokaistuottavuuden mittaaminen käytännössä edellyttää mittausratkaisua, josa erilaisten tuotteiden ja panosten määrä ei ole rajoitettu. Tähän terkoitukseen on kehitetty useita mittausmalleja. Katso Tuottavuusmallit.
Tuottavuus syntyy reaaliprosessissa
Yritystoiminta voidaan jakaa eri tavalla osaprosesseihin, mutta pääprosesseja siinä voidaan tunnistaa seuraavat viisi, joilla kullakin on oma logiikkansa, tarkoituksensa, teoriansa ja tunnuslukunsa. Niitä on pystyttävä tarkastelemaan erikseen, mutta kuitenkin osana kokonaisuutta, jos haluaa niitä mitata ja ymmärtää. Yrityksen pääprosesseja ovat
- Reaaliprosessi
- Tulonjakoprosessi
- Liiketoimintaprosessi
- Rahoitusprosessi
- Markkina-arvoprosessi
Tuottavuus syntyy reaaliprosessissa, tuottavuushyödyt jaetaan tulonjakoprosessissa ja nämä kaksi prosessia muodostavat liiketoimintaprosessin. Liiketoimintaprosessi ja sen osaprosessit reaaliprosessi ja tulonjakoprosessi tapahtuvat käytännössä samanaikaisesti, mistä syystä niistä ulospäin näkyvä liiketoimintaprosessi on tunnistettavissa ja mitattavissa. Reaaliprosessi ja tulonjakoprosessi ovat laskennan keinoin tunnistettavissa ja siitä syystä analysoitava erikseen, jos haluaa ymmärtää tulonmuodostuksen logiikkaa liiketoiminnassa.
Reaaliprosessissa tapahtuu tuotannon tuloksen tekeminen, jota voidaan kuvata tuotantofunktion avulla. Se tarkoittaa tuotannossa tapahtumasarjaa, jossa eri laatuiset ja määräiset tuotannon panokset yhdistellään eri laatuisiksi ja määräisiksi tuotteiksi. Tuotteet voivat olla fyysisiä tavaroita, aineettomia palveluja ja tavallisesti niiden yhdistelmiä. Tuottajan tuotteisiin luomat ominaisuudet merkitsevät lisäarvoa kuluttajalle, joka jaetaan markkinoilla hinnan perusteella kuluttajan ja tuottajan kesken. Näin syntyvät kuluttajan lisäarvo ja tuottajan lisäarvo. Tuottajan lisäarvo on reaaliprosessin tulos ja suhteellisesti mitattuna se tarkoittaa tuottavuutta.
Tuotannon tulonjakoprosessi tarkoittaa tapahtumasarjaa, jossa laadultaan ennallaan pysyvien tuotteiden ja panosten yksikköhinnat muuttuvat aiheuttaen muutoksen tulonjaossa tuotteiden vaihdantaan osallistuvien kesken. Tulonjaon muutoksen suuruus on suoraan verrannollinen tuotosten ja panosten hintojen muutokseen ja niiden määriin. Tuottavuushyödyt jaetaan esimerkiksi asiakkaille alhaisempina tuotehintoina tai henkilöstölle suurempina palkkoina.
Liiketoimintaprosessi koostuu reaaliprosessista ja tulonjakoprosessista. Liiketoimintaprosessin menestymisen kriteeri ja tulos on kannattavuus. Liiketoiminnan kannattavuus on se osuus reaaliprosessin tuloksesta, jonka tuottaja on tulonjakoprosessissa saanut pitää itsellään. Liiketoimintaprosessia kuvaavat suureet ovat kannattavuuden osatekijöitä tuottoja ja kustannuksia. Ne eroavat reaaliprosessin suureista siinä, että kannattavuuden osatekijät ovat nimellishintaisia eli päivän hintaan arvostettuja kun taas reaaliprosessin suureet ovat kiinteähintaisia.
Rahoitusprosessi tarkoittaa yrityksen rahoittamiseen liittyviä tapahtumia.
Markkina-arvoprosessi tarkoittaa tapahtumasarjaa, jossa sijoittajat määrittelevät yrityksen markkina-arvon sijoitusmarkkinoilla.
Lisäarvo liiketoiminnan kannattavuuden mittana
Toimivien yritysten onnistumisen asteikko on moninainen eikä ole mahdollista esittää mitään yleispäteviä menestymisen kriteerejä. On kuitenkin yksi kriteeri, jonka perusteella voidaan yleispätevästi tehdä päätelmiä liiketoiminnan onnistumisen asteesta. Tämä kriteeri on kyky tuottaa lisäarvoa. Lisäarvo (surplus value) tarkoittaa kannattavuuden kriteerinä tuottojen ja kustannusten erotusta, kun kustannuksissa otetaan huomioon normaaliin tuloslaskelmaan sisältyvien kustannusten lisäksi oman pääoman kustannukset. Lisäarvo tarkoittaa, että tuotos on arvoltaan suurempi kuin sen aikaansaamiseen tehty uhraus eli käytettyjen tuotantopanosten arvo (tuotantokustannus). Jos lisäarvo on positiivinen, omistajan tuottovaatimus on ylittynyt.
Oheisessa taulukossa on esitetty tuotannon lisäarvolaskelma perusesimerkin luvuin. Perusesimerkki on pelkistetty tuloslaskelma, jota voidaan käyttää havainnollistamiseen ja mallintamiseen. Pelkistettynäkin se sisältää kaikki todellisen mittaustilanteen ilmiöt, joista tärkein on tuotos- ja panosrakenteen muutos kahden ajanjakson välillä. Perusesimerkki toimii siis tuotannon havainnollisena ”pienoismallina” ilman, että mitään todellisen mittaustilanteen piirteistä menetetään. Käytännössä tuotteita ja panoksia voi olla satoja, mutta mittauksen logiikka ei muutu siitä, miten se esitetään perusesimerkin avulla.
Esimerkissä on laskettu sekä absoluuttinen että suhteellinen lisäarvo. Absoluuttinen lisäarvo on tuotoksen ja panoksen arvojen erotus ja suhteellinen lisäarvo vastaavasti niiden suhde. Esimerkin lisäarvolaskelma on nimellishintainen, kunkin ajankohdan käyvin hinnoin laskettu. Nimellishintainen lisäarvo on kannattavuuden mitta liiketoiminnassa.
Tuotantomalli
Tuotantomallin (Saari 1976, 2000, 2006)avulla reaaliprosessin, tulonjakoprosessin ja liiketoimintaprosessin tulokset voidaan laskea. Lähtökohtana on kannattavuuslaskelma, jossa kannattavuuden mittarina käytetään lisäarvoa. Vain lisäarvolaskelma kelpaa lähtökohdaksi, jos halutaan mitata ja ymmärtää kannattavuuden ja tuottavuuden välistä yhteyttä tai halutaan ymmärtää reaali- ja liiketoimintaprosessin yhteyttä. Harhaton kokonaistuottavuuden mittaus edellyttää kaikkien tuotantopanosten huomioon ottamista ja lisäarvolaskelma on kannattavuuden laskelmista ainoa, joka täyttää tämän ehdon.
Laskentaa voidaan ymmärtää parhaiten soveltamalla taloustieteen ceteris paribus-sääntöä, jonka mukaan esitellään kerrallaan vain yhden tekijän muutoksen vaikutuksia tutkittavaan ilmiöön. Laskenta voidaan tästä syystä esittää vaiheittain etenevänä prosessina. Ensiksi lasketaan tulonjakoprosessin vaikutukset ja sen jälkeen reaaliprosessin vaikutukset liiketoimintaprosessin kannattavuuteen.
Laskennan ensimmäisessä vaiheessa erotetaan kannattavuuden muutoksesta (285,12-266,00=19,12) reaaliprosessin ja tulonjakoprosessin vaikutukset. Tämä tapahtuu yksinkertaisesti luomalla yksi apusarake (4), johon laaditaan lisäarvolaskelma jakson yksi määrin ja jakson kaksi hinnoin. Näin syntyy kannattavuuslaskelma, jossa sarakkeet 3 ja 4 kuvaavat tulonjakoprosessin muutoksen aiheuttamaa tulosvaikutusta ja sarakkeet 4 ja 7 reaaliprosessin muutoksen aiheuttamaa tulosvaikutusta.
Tuottavuuden ja kannattavuuden yhteys
Liiketoimintaprosessien muuttujat ja tunnusluvut (Saari 2006)
Mittaustuloksia voidaan havainnollistaa mallein ja graafisin esityksin. Seuraava kuva havainnollistaa prosessien välisiä kytkentöjä muutosta kuvaavin indeksein. Indeksiesitys on havainnollinen siitä syystä, että muutosten suuruudet ovat vertailukelpoisia. Luvut ovat peräisin edellä esitetystä tuotantomallin laskentaesimerkistä. (Loggerenberg van ym. 1982. Saari 2004).
Liiketoimintaprosessien muutoksia kuvaavat keskeisimmät yhdeksän tunnuslukua voidaan esittää edellä olevan kuvan muodossa. Pystylinjat kuvaavat reaaliprosessin, liiketoimintaprosessin ja tulonjakoprosessin tunnuslukuja. Liiketoimintaprosessin tunnusluvut syntyvät reaaliprosessin ja tulonjakoprosessin seurauksena. Vaakalinjat kuvaavat panosprosessin ja tuotosprosessin muutoksia sekä niiden vaikutuksia kannattavuuteen. Kuvan logiikka on yksinkertainen. Kuvan nurkissa olevat neliöt kuvaavat laskennan lähtötietoja. Kannattavuuteen vaikuttavat suureet saadaan jakamalla kunkin prosessin tuotossuure panossuureella. Tämän jälkeen liiketoimintaprosessin suureet saadaan kertomalla keskenään reaaliprosessin ja tulonjakoprosessin suureet.
Kehityksen kuvaaminen aikasarjoin
Markkinataloudessa vallitseva kilpailu pitää huolen siitä, että tuotannossa aikaansaatu tuottavuuden nousu jaetaan ennemmin tai myöhemmin sidosryhmille. Tätä ilmiötä voi havainnollistaa laatimalla tuottavuuden ja tulonjaon kehitykselleaikasarjat.
Oheinen graafi kuvaa, miten kannattavuus riippuu tuottavuus- ja tulonjakokehityksestä. Tuottavuusluvut ovat fiktiivisiä, mutta käytännössä täysin mahdollisia kuvaten keskimäärin 1,5 prosentin vuotuista tuottavuuden kasvua. Tuottavuuden kasvun mahdollisuudet vaihtelevat suuresti toimialoittain ja ovat yleensä suoraan verrannolliset alan tekniseen kehitykseen. Nopean kehityksen aloilla päästään voimakkaampaan tuottavuuden kasvuun. Näin on perinteisesti ajateltu. Nykyään ymmärretään, että inhimillisellä ja sosiaalisella pääomalla sekä kilpailutilanteella voi olla merkittävä vaikutus tuottavuuden kasvuun. Joka tapauksessa tuottavuus kasvaa pienin askelin. Tarkalla tuottavuuden mittauksella voidaan arvostaa näitä pieniä muutoksia ja siten luoda tuottavuutta arvostava kulttuuri organisaatioon.
Osittaistuottavuuden mittaus ja tulkinta
Osittaistuottavuuden (partial productivity) mittauksella tarkoitetaan mittausratkaisuja, jotka eivät täytä kokonaistuottavuuden mittauksen vaatimuksia, mutta ovat kuitenkin käyttökelpoisia kokonaistuottavuuden indikaattoreita. Käytännössä lähes kaikki mittarit ovat osittaistuottavuuden mittareita. Tällöin mittaamisen kohteena ovat kokonaistuottavuuden osatekijät, jotka oikein tulkittuna kertovat tuottavuuden kehityksestä jollakin osa-alueella. Osittaistuottavuuden termi kuvaa hyvin sitä, että kokonaistuottavuutta mitataan vain osittain – tai likimääräisesti. Mittaukset ovat tavallaan puutteellisia, mutta kun ymmärtää kokonaistuottavuuden logiikan, voi osittaistuottavuuden mittaustuloksia tulkita oikein ja siten hyödyntää käytännön tilanteissa. Tyypillisiä osittaistuottavuuden mittausratkaisuja ovat:
- Osatuottavuus (Single-factor productivity)
- Jalostusarvotuottavuus (Value-added productivity)
- Yksikkökustannuslaskenta (Unit cost accounting)
- Tehokkuuden tunnusluvut (Efficiency ratios)
- Johtamisen tunnuslukujärjestelmä (Managerial control ratio system)
Osatuottavuudella tarkoitetaan tuottavuuden mittausta, joka on tuotoksen ja yhden panostekijän suhde. Tunnetuin osatuottavuuden mittari on työn tuottavuutta kuvaava mittari tuotos per työpanos. Joskus on käytännöllistä käyttää tuotoksena jalostusarvoa. Näin mitattua tuottavuutta kutsutaan jalostusarvotuottavuudeksi. Tuottavuutta voidaan tarkastella myös kustannuslaskennassa yksikkökustannusten avulla. Tällöin on yleensä kysymys standardikustannuslaskennan tietojen hyödyntämisestä tuottavuusmittauksissa. Tehokkuuden tunnuslukuja, jotka kertovat tuotetun arvon ja sen vaatiman uhrauksen suhteesta jotain, on käytettävissä yleensä suuri määrä. Ne ovat yleensä hyviä tuottavuuden indikaattoreita vaikka ovatkin fyysisiä suureita, nimellishintaisia suureita tai niiden yhdistelmiä. Johtamisen tunnuslukujärjestelmät koostuvat yksittäisistä mittareista, joita tulkitaan rinnan muiden aiheeseen liittyvien mittareiden kanssa. Tunnusluvut voivat liittyä mihin tahansa vastuualueen menestystekijään kuten kannattavuuteen, laatuun, markkina-asemaan jne. Tunnusluvut voidaan kytkeä kokonaisuudeksi yksinkertaisin säännöin, jolloin syntyy tunnuslukumittaristo.
Osittaistuottavuuden mittauksessa käytetyt mittareiden perustyyppejä ovat fyysiset mittarit, nimellishintaisen arvon mittarit ja kiinteähintaisen arvon mittarit. Nämä mittareiden perustyypit eroavat toisistaan siinä, minkälaisia muuttujia niillä voi mitata ja mitkä tekijät on jätetty vakioituna mittauksen ulkopuolelle. Tekijöiden vakioiminen mittauksessa antaa mahdollisuuden tarkemmin kohdentaa mittaus haluttuun muuttujaan, mutta samalla se merkitsee kapea-alaisempaa mittausta. Oheinen taulukko on laadittu näiden mittareiden perustyyppien vertailemiseksi. Ensimmäisessä sarakkeessa esitetään mittarityyppi, toisessa se suure tai ne suureet, joita mittarilla voi mitata, ja kolmannessa sarakkeessa todetaan ne tekijät, jotka mittauksessa oletetaan vakioiksi.
Liiketoiminnan ohjaamisessa on perinteisesti käytetty paljon osittaistuottavuuden mittareita ja käytännössä on opittu niiden osittaisuudesta aiheutuvat puutteet. Työn tuottavuus on kansantalouden ja toimialan tasoilla tärkeä ja paljon käytetty mittari, josta on käytössä useita kaavamutoiluja. Kansakunnan taloudellisen hyvinvoinnin arvioinnissa ja vertailussa käytetään yleensä mittaria kokonaistuotanto/asukas eli BKT/asukas.
Lähteet
Saatavana seuraavassa osoitteessa:
http://www.eanpc.org/pdfs/EPC/Wed_Res_1730_Saari.pdf 
Aiheesta muualla
Katso myös
Produktivität
Productivité
|
Tietoja 
)
