Luokitus
Turkki kuuluu
turkkilaisten kielten kielikunnan eteläturkkilaisiin kieliin, johon kuuluvat muun muassa
gagauzi,
krimintataari,
turkmeeni ja
azeri. Joidenkin kielitieteilijöiden mukaan turkkilaiset kielet kuuluvat
altailaiseen kielikuntaan.
Kuten suomi, myös turkki on agglutinoiva kieli, sillä on vokaalisointu, mutta ei kieliopillista sukua. Perussanajärjestys on subjekti–objekti–verbi.
Alueellinen sijoittuminen
Turkki on enemmistökieli Turkissa ja vähemmistökieli 35 maassa. Kieltä puhutaan erityisesti Osmanien valtakuntaan kuuluneilla alueilla, kuten Bulgariassa, Romaniassassa,
Serbia (erityisesti Kosovossa),
Makedonian tasavallassassassa,
Syyria,
Kreikassa ja
Israelissa (turkin
juutalaiset). Yli kaksi miljoonaa turkinkielistä asuu Saksassa ja merkittävissä turkinkielisissä yhteisöissä
Itävallassassassa,
Belgia, Ranskassa,
Alankomaissassss,
Sveitsiä ja
Yhdistyneessä kuningaskunnassa.
Virallinen asema
Turkki on Turkin ainoa virallinen kieli, ja yksi
Kyproksen virallisista kielistä. Sillä on virallinen, muttei ensisijainen asema myös useissa Makedonian tasavallan kunnissa riippuen turkinkielisten määrästä.
Turkissa kielenhuollosta vastaa Türk Dil Kurumu (Turkin kieliyhdistys), jonka Kemal Atatürk perusti vuonna 1932 nimellä Türk Dili Tetkik Cemiyeti (Turkin kielen tutkimuksen yhdistys). Türk Dil Kurumuun vaikutti puhdaskielisyyden aate ja yksi sen ensisijaisimmista toimista oli persiasta ja arabiasta lainattujen sanojen ja kielioppirakenteiden korvaaminen turkkilaisilla vastineilla, mikä yhdessä vuonna 1928 julkaistun turkkilaisen aakkoston ohessa muovasi turkista sellaisen kuin se on nykyään. Türk Dil Kurumusta tuli itsenäinen elin vuonna 1951, kun vaatimus siitä, että sitä pitäisi johtaa opetusministeriö, poistui. Tämä asema säilyi elokuuhun 1983, jolloin se jälleen kytkettiin hallitukseen vuoden 1980 sotilaallisen vallankaappauksen seurauksena.
Äänteet
Konsonantit
Vokaalit
Turkissa pätee
vokaalisointu, joka tarkoittaa, että sanassa voi olla vain etu- tai takavokaaleja, muttei molempia. Paino on yleensä viimeisellä tavulla, paitsi joissakin jälkiliitteiden yhdistelmissä. Erisnimissä paino on yleensä toiseksi viimeisellä tavulla.
Turkin vokaalit
Kirjoitusjärjestelmä
Turkissa käytetään 29 kirjainta. Niiden käyttö Turkissa aloitettiin lailla
1. marraskuuta 1928. Aikaisemmat
arabialaiset aakkoset korvattiin
latinalaisiin aakkosiin pohjautuvalla aakkostolla Kemal Atatürkin aloitteesta.
Turkin kirjaimet ovat:
- A, B, C, Ç, D, E, F, G, Ğ, H, I, İ, J, K, L, M, N, O, Ö, P, R, S, Ş, T, U, Ü, V, Y, Z.
Näitä vastaavat pienkirjaimet ovat:
- a, b, c, ç, d, e, f, g, ğ, h, ı, i, j, k, l, m, n, o, ö, p, r, s, ş, t, u, ü, v, y, z.
Kirjain
Ö otettiin
ruotsin aakkosista, koska ruotsalainen tulkki oli mukana uutta kirjoituskieltä kehittävässä toimikunnassa.
Ç otettiin
albanian aakkosista,
Ş romanian aakkosista, ja
Ü saksan aakkosista.
Turkin I ja İ ovat eri kirjaimia. Ensimmäisessä pistettä ei ole isossa eikä pienessä kirjaimessa, kun taas jälkimmäisessä piste on molemmissa. Kirjaimen J pienessä versiossa on kuitenkin piste kirjaimen päällä (j). Turkissa ei ole kirjaimia Q, W ja X. Ne translitteroidaan turkiksi k, v ja ks.
Sirkumfleksiä voidaan käyttää (â, î, û) erottamaan samalla tavalla kirjoitettuja erimerkityksisiä sanoja, tai merkitsemään edeltävän konsonantin liudennusta, tai pitkiä vokaaleja lainasanoissa. Näitä kirjaimia pidetään kirjainten a, i, ja u rinnakkaismuotoina, ja ne ovat melko harvinaisia nykykäytössä.
Varhaisin tunnettu turkin kirjoitusjärjestelmä on Orkhon-kirjoitus. Turkkilaisia kieliä on kirjoitettu useilla eri kirjaimistoilla, kuten kyrillisillä, arabialaisilla, latinalaisilla ja joillakin muilla aasialaisilla kirjaimistoilla.
Kielioppi
Turkissa on paljon jälkiliitteitä, muttei luontaisia etuliitteitä lukuun ottamatta kahdentavaa, vahvistavaa etuliitettä, kuten sanoissa
bembeyaz (’vitivalkoinen’, ’valkoista’ tarkoittavasta sanasta
beyaz) ja
sımsıcak (’erittäin kuuma’, ’kuumaa’ tarkoittavasta sanasta
sıcak). Sanalla voi olla useita jälkiliitteitä. Niitä voidaan käyttää luomaan uusia sanoja tai osoittamaan sanan kieliopillista tehtävää.
Turkin substantiiveissa voi olla päätteitä, jotka osoittavat omistajan persoonan. Niissä voi olla myös sijapäätteitä, kuten suomessakin. Jälkiliitteet riippuvat yleensä vokaalisoinnusta. Esimerkiksi jälkiliite -den on joko -dan tai -den sen mukaan, onko sanassa etu- vai takavokaaleja. Joidenkin päätteiden osalta vokaaliharmonia jaetaan neljään osaan, jolloin sanan viimeisen vokaalin mukaan valittavia päätteitä on neljä. Monissa turkin sanoissa on kuitenkin sekaisin sekä etu- että takavokaaleja. Tällöin pääte valitaan viimeisen vokaalin mukaan.
Turkin adjektiiveja ei taivuteta, mutta niitä voidaan yleensä käyttää substantiiveina, jolloin ne taivutetaan. Attribuuttina käytettäessä adjektiivit ovat substantiivin edellä.
Turkin verbeissä näkyy persoona, aikamuoto, tapaluokka ja näkökanta. Kaikki verbit taivutetaan samalla tavalla lukuun ottamatta epäsäännöllistä verbiä i-, jota ei voi taivuttaa kaikissa aika- ja tapaluokissa.
Perussanajärjestys on subjekti–objekti–verbi.
Sana ei voi loppua soinnilliseen konsonanttiin, joten sanavartalossa mahdollisesti oleva viimeinen konsonantti muuttuu soinnittomaksi, mutta jälkiliitteellisissä muodoissa soinnillisuus säilyy.
Murteet
Turkin kieli jakautuu useaan murteeseen:
- anadolu (keskeisin murre)
- osmanli / osmanin kieli (Osmanien valtakunnan), ei mikään murre, vaan vanha hallintokieli.
- rumeli (Euroopan puolen murre)
- jürük / joruk / konjar (Makedonian, Bulgarian, Kreikan ja Länsi-Turkin murre)
- mešeetti (Georgiassa, Venäjällä)
- karamanli (alun perin kreikkalaisia)
- kyzylbaš (Bulgariassa)
- surgutš (Istanbulissa, Kaakkois-Kreikassa; Turkissa käytetään nimitystä gagauz)
Tyrkisk (sprog)
Türkische Sprache
Turc
Tyrkisk
Turkiska
)
