Sosiologit ja antropologit näkevät uskonnon usein joukkona jonkun kulttuurin yhteisiä ajatuksia, arvoja ja kokemuksia. Erityisesti varhaiskantaisissa uskonnoissa uskonnollisia tapoja ja rituaaleja ei voi erottaa yhteisön arkielämästä.
Jotkut ovat pyrkineet määritelmiin, jotka välttäisivät uskontojen palauttamisen ne muodostaviin osatekijöihin. Tällöin uskonto on määritelty esimerkiksi pyhää koskevan uskomuksen läsnäoloksi. Rudolf Otton Das Heilige (1917) määritteli uskonnollisen tietoisuuden olevan ydinolemukseltaan jumalallista koskevan pelon ja viehätyksen yhteensulautuma. Friedrich Schleiermacher määritteli uskonnon 'täydellisen riippuvaisuuden tunteeksi' jostakin korkeammasta.
Uskonto saatetaan määritellä myös ns. perimmäisen huolenaiheen kautta, järjestelmänä joka vastaa ihmisen elämää koskeviin perustavanlaatuisiin kysymyksiin. Tässä määritelmässä on ongelmana, että tällöin uskontoa on mahdoton erottaa muista maailmankatsomuksellisista järjestelmistä kuten poliittisista ideologioista.
Tapio Puolimatka esittää, että uskonnoille on yhteistä se, että niihin sisältyy oppi jostakin sellaisesta, mitä pidetään kaiken alkuperustana tai perimmäisenä todellisuutenaee, ja joka selittää pohjimmiltaan näin kaiken muun. Tällöin jumalallisena pidetään sitä, mistä kaikki muu riippuu. Esimerkiksi pythagoralaisill jumalallisia olivat luvut, Platonille ideaeet ja Aristoteleell ”liikkumaton liikuttaja”.Puolimatka 2005, s. 57-59.
Viitteet
Kirjallisuutta
