Uskontojen synty

Uskontojen alkuperästä on monia erilaisia käsityksiä. Ehdotettuja syitä on uskontotieteen historiassa tutkittu lähinnä historiallisen aineiston perusteella.

Lucretius ja muut antiikin ajattelijat

Muinaisroomalainen runoilija Lucretius Carus kirjoitti jumalauskonn synnystä teoksessaan Maailmankaikkeudesta (De Rerum Natura) muun muassa seuraavaa:

Lucretius mainitsee ihmisten nähneen unissaan jumalianeenneen ja sillä perusteella usko jumaliin. Toiseksi hän mainitsee, että kun ihmiset eivät tunteneet ilmiöiden syitä, he selittivät tapahtumia jumalilla. Kolmanneksi hän mainitsee eräiden luonnonilmiöiden synnyttämän pelon. Ihmisten elämän janoa hän vertaa vedenuskonuskon kantamiseen reikäiseen ruukkuun. Lopuksi Lucretius puhuu kuolemanjälkeisen rangaistuksen pelosta ja tarkastelee erikseen kuolemattomuus syntyä. Erityisesti hän pyrkii selittämään hengityksen lakkaamista kuolemassa (sanat 'henki', 'sielu' ja 'elämä' ovat olleet monissa kielissä yhteyksissä toisiinsa).

Euhemeros (noin 300 eaa.) puolestaan opetti, että jumalat ovat alun perin olleet jumaloituja ihmisiä. Monet hallitsijat ovat todellisuudessakin julistautuneet jumalaksi. Tätä ajattelua on myöhemmin kutsuttu euhemerismiksi.

Ksenofanes puolestaan arvosteli jumalten inhimillistämistä:

David Hume

Ajatus uskonnosta kehittyvänä ilmiönä murtautui uudella ajalla läpi varsinaisesti valistusajalla 1700-luvullann. David Hume vuonna 1757 julkaisema teos The Natural History of Religion (Uskonnon luonnonhistoria) merkitsi uuden ajan ensimmäistä yritystä ratkaista historiallisesti ja psykologisesti ongelma uskonnon synnystä ja kehityksestä. Teoksessaan Hume esitti, että uskonto on alemmista korkeampiin muotoihin etenevän kehityksen tulosta. Humen mukaan monijumalisuus oli uskonnon alkumuoto, josta nykyiset uskonnon muodot ovat kehittyneet. Myöhemmät tutkimukset eivät tue Humen otaksumia. Hänen tutkimuksensa tärkein merkitys on siinä, että hän hylkäsi yliluonnollisen ilmestyksen käsitteen ja koetti osoittaa, että uskontojen historiassa oli tapahtunut luonnollista kehitystä.

Charles de Brosses

Vuonna 1760 ranskalainen historioitsija ja parlamentin puheenjohtaja Charles de Brossesten julkaisi teoksen Du Culte des dieux Fetiches (Fetissijumalien palvonnasta), jossa hän koetti osoittaa, että monijumalisuutta on edeltänyt eläin, kasvien ja luonnonesineiden palvonta eli fetisismi. Hän osoitti, että Afrikan mustatt ja monet muut alkukantaiset kansat välittömästi palvovat eläimiä, kasveja ja elottomia esineitä, joilla katsotaan olevan inhimillinen ymmärrys, tunne ja tahtoelämä, että tämä palvonta olennaisesti eroaa tavallisesta monijumalisesta jumalanpalvonnasta sekä että sitä voi verrata siihen palvontaan, jota muinaisten kirjailijoiden mukaan oli egyptiläisillä, kreikkalaisilla, roomalaisilla ja muilla kansoilla niiden vastaavalla kulttuuritasolla. Itse nimitys ”fetissi” johtuu portugalin kielen ”amulettia”, ”pyhättä esineä” tai vastaavaa merkitsevästä sanasta feitico.

Auguste Comte

Positivismin perustaja Auguste Comte (1798–1857) erotti ihmiskunnan historiassa kolme päävaihetta: teologisen (tarkemmin sanottuna uskonnollisen), metafyysisen ja positiivisen. Alimmassa, teologisessa, voidaan erottaa kolme vaihetta, fetisistinen, monijumalinen ja yksijumalinen.

Alkumonoteismiteoria

1800-luvulla jotkut tutkijat väittivät, että joskus olisi vallinnut yksijumalisuus, mutta tämä olisi rappeutunut myöhemmin monijumalisuudeksi. Tälle väitteelle ei ole löytynyt mitään tieteellisiä perusteluja. Rappeutumisteorian alkuperä oli pikemminkin kristinuskon syntiinlankeemuskertomuksessa.

Vielä 1800-luvun puolivälissä oli yleistä, että uskontojen alkuperää etsittiin Raamatusta. Alkuaan ihmisillä oli jumalallisen ilmestyksen kautta saatu tieto yhdestä ainoasta jumalasta, ja yleissivistyksenkäännsansa suhteen he eivät olleet missään villeyden tilassa. Syntiinlankeemuksen jälkeen he kuitenkin menettivät tämän tieto jumalasta sekä kulttuurinsa. Lukuun ottamatta Israelin kansaa, jonka keskuudessa korkeampia käsityksiä jumalasta edelleen säilyi, ihmiset vaipuivat yhä enemmän pakanuuteen ja epäjumalainpalvelukseen. ”Villit kansat” olivat tämän käsityksen mukaan rappeutuneita jälkeläisiä esivanhemmista, jotka uskonnollisessa ja sivistyksellisessä suhteessa ovat olleet paljon korkeammalla tasolla. Yksijumalisuus on ollut uskonnon alkuperäinen muoto, villikansojen uskonnot ovat rappeutumia. Puhdas yksijumalisuus, josta luultiin löydettävän jälkiä muinaisten kansojen uskonnollisesta elämästä, osoittautui kuitenkin harhaluuloksi.

Ensimmäiset historiallisesti varmat todisteet yksijumalisuuden esiintymisestä ovat vuodelta 1357 eaa, jolloin faarao Amenhotep IV (Ekhnaton eli Akhenaten) julisti auringonkehrän ainoaksi jumaluudeksi. Tämä yksijumalisuuden perustamisyritys epäonnistui papiston vastustuksen vuoksi.

Faarao Ekhnatonia on usein pidetty suurena uskonnollisena uudistajana (Suomessa muun muassa Mika Waltarin teoksen Sinuhe egyptiläinen perusteella). Auringonpalvonta ei kuitenkaan ollut Ekhnatonin keksintö, vaan muinaisen Egyptin niin sanotussa vanhassa valtakunnassa auringonjumala samaistettiin faaraoon. Auringonjumalan valtakunta oli Egypti. Valtakunnan laajenemisen myötä kasvoi auringonjumalan mahti. J. H. Breasted sanoi teoksessaan The Dawn of Civilization, että yksijumalisuus ei ollut muuta kuin imperialismia uskonnossa.

Jotkut ateistitt menivät vielä pitemmälle ja väittivät, että jumalattomuus on korkein kehitysaste. Tätäkään arvoväritteistä kehitysteoriaa ei tutkimus tue. Kehitystä on tapahtunut molempiin suuntiin.

Alkuperäinen kristillinen käsitys kuuluu niin sanottuihin degeneraatio- eli rappeutumisteorioihin. Vastakkaisen koulukunnan muodostavat niin sanotut progressio- eli kehitysteoriat.

Animistiset teoriat

Edward B. Tylor esitti kuuluisassa teoksessaan Primitive Culture vuonna 1871, että uskonnon alkumuoto on animismi (aima = sielu, henki). Animismin pääperiaate on, että kaikilla yksilöllisillä olioilla on toinen minä, sielu, joka jää henkiin kuoleman jälkeen. Tällä käsityksellä on ollut huomattava vaikutus. Tylorin käsitys saavutti laajan levikin ja se hyväksyttiin melko yleisesti. Muun muassa Rafael Karsten piti sitä vielä uskontotieteen oppikirjassaan vuonna 1931 pääpiirteissään oikeana.

Teoriaa vastaan esitettiin kahdenlaista arvostelua. Niin sanottu preanimistinen koulukunta (muun muassa R. R. Marrettin The Treshold of Religion, 1909) väitti, että animismia on edeltänyt usko yliluonnolliseen mahtiin. Myöhemmin marxilaiset väittivät, että animismi on niin laajalle levinnyt, niin monimuotoinen ja niin monista syistä johtuva ilmiö, ettei siitä voida johtaa jotakin erityistä uskontotyyppiä. Marxilaisten tutkijoiden mukaan sielua ei aluksi käsitetty aineettomaksi, vaan esimerkiksi metsäneläimillä ajateltiin olevan aineelliset ”isännät” joita hellyttelemällä saatiin hyvä saalis. Marxilaisten uskonnontutkijoiden mukaan myös ihmisen sielu kuviteltiin aluksi pieneksi madon, linnun tai muun sellaisen kaltaiseksi olennoksi, joka omistajansa nukkuessa saattoi livahtaa omille teilleen. Kun ”alkukantainen ajattelu” erottaa toisistaan olion ja sen ”isännän”, se kylläkin marxilaisuuden mukaan astui askeleen kohti idealismille tyypillistä todellisuuden kaksinaistumista. Mutta tämä ”kaksoisolento” ei vielä ole tuonpuoleinen, sitä ei vielä käsitetä joksikin, joka olisi periaatteessa ”eri perusolemusta” kuin esikuvansa.

Totemistiset teoriat

Alkumonoteismiteorialle on sukua oppi, jonka mukaan uskonnon alkumuoto olisi totemismi. James Frazernin mukaan totemismi on läheinen suhde, jonka oletetaan vallitsevan ihmisryhmän ja jonkin luonnon laji tai muun luonnonesineen välillä. Totemistinen yhteiskunta jakaantuu niin sanottuihin klaaneihin. Jokaisella klaanilla on jonkin eläimen, kasvin tai satunnaisesti myös elottoman olion nimi. Toteemi ei ole jumala, mutta se sisältää aineksia, joista jumala voidaan tehdä.

Käsitystä vastaan on esitetty, että totemismi ei ole välttämätön välivaihe uskontojen kehityksessä.

Diffuusioteoriat

Alkumonoteismiteorian kanssa samaan ryhmään on laskettava myös ensimmäiset uskonnon diffuusioteoriat (diffuusio = leviäminen), jonka mukaan uskonto sai sattumalta alkunsa Egyptissä ja levinnyt sieltä ympäri maailmaa egyptiläisten matkustellessa. Tämän teorian mukaan jumalan idea on syntynyt kuolleen faaraon palvonnasta (tässä kohden diffuusioteoria on euhemerismia). Vaikka kulttuurin diffuusioteoria selitti usein hyvin eri uskontojen yhtäläisyyksiä, uskonnon diffuusioteoriaa tässä muodossa oli siinä määrin äärimmäisyyksiin menevä vaihtoehtona, ettei sitä hyväksytty.

Herbert Spencer

Englantilainen Herbert Spencer (1820–1903) kiinnitti teoksessaan Principles of Sociology erityistä huomiota uskonnon kehitykseen alemmilla kulttuuriasteilla. Spencer väitti muun muassa, että kaikki usko jumalallisiin olentoihin sekä niiden palvonta on kehittynyt vainajien henkien jumaloimisesta ja siitä palvonnasta, mitä niille omistetaan alemmissa kulttuureissa. Vainajien palvonnalla on suuri merkitys uskontojen historiassa, mutta Spencerin yleistystä pidetään liian yksipuolisena.

Émile Durkheim

1900-luvulle olivat ominaisia sosiologiset ja psykologiset teoriat uskonnon synnystä.

Ranskalainen sosiologi Émile Durkheim julkaisi vuonna 1912 teoksen Uskontoelämän alkeismuodot, jossa hän väitti, että jumala on yhteisöllisen ryhmän symboli eli vertauskuva. Ihminen on kehittänyt jumalat tiedostamattomasti yhteisöllisen valvonnan välineiksi. Uskonnon avulla yhteisö valvoo yksilön käyttäytymistä. Edelleen Durkheim väitti, että uskonto antaa yksilölle voimaa.

Sigmund Freud

Psykoanalyysin perustaja Sigmund Freud väitti, että uskonnot ovat harhakuvitelmia, ihmiskunnan vanhimpien, vahvimpien ja sitkeimpien toiveiden toteutumia kuvitelmien avulla. Uskonto on henkinen puolustusjärjestelmä uhkaavia luonnonvoimia kuten maanjäristyksiä, tulvia, myrskyjä, sairauksia ja väistämätöntä kuolemaa vastaan.

Mitä tulee varsinaiseen jumalauskon syntyyn, Freud edusti totemistista käsitystä. Freud kehitti erikoislaatuisen teorian ihmiskunnan varhaisvaiheista. Hänen mielestään isä, vahvin uros, hallitsi laumaa, kunnes hänen jälkeläisensä murhasivat ja söivät hänet. Tämä aiheutti syyllisyyden tunteita. Toteemieläin, joka on isän sijainen, sekä sukupuolielämä äidinjaja kanssa ovat siitä saakka olleet kiellettyjä eli tabu. Kristillisen perisynnin freudilaiset selittivät kapinaksi isähahmoa vastaan ja uskonnoissa esiintyvän jumalan pojan kuoleman tämän isänmurhan sovitukseksi.

Freudin käsityksen loppuosa on niin mielikuvituksellinen, että hyvin harvat pitävät sitä nykyään totena. Lisäksi käsityksen käyttökelpoisuus muiden kuin juutalais-kristillisen uskontoperinteen selittämiseksi on kyseenalaistettu.

Carl Jung

Carl Jungin teoria erosi Freudin teoriasta monissa kohdin. Jung piti ihmisen alitajuntaa avaimena uskonnon ymmärtämiseen. Teoksessaan Piilotajunnan psykologiaa hän väitti, että uskonto syntyy taipumuksesta vajota lapsen tunteman riippuvuuden tasolle. Me olemme perineet muinaisen symboliikan, ja tämä on uskonnon kieli. Jung oli taipuvainen ajattelemaan, että uskonto voi auttaa ihmisiä.

Bronisław Malinowski ja funktionalismi

Bronisław Malinowski katsoi, että uskontoja on olemassa, koska niistä on yhteiskunnalle hyötyä. Malinowskin teoriaa kutsutaan funktionalismiksi, koska tämän teorian mukaan uskonnolla on yhteiskunnassa tehtävä eli funktio. Marxilaiset uskontotieteilijät asettuivat tässä suhteessa jyrkästi vastakkaiseen asemaan.

Petosteoria

Erityisesti valistusajattelulle ja varhaiselle sosialistiselle liikkeelle oli ominaista uskonnon moraalinen arvostelu. Ranskalainen Jean Meslier aloitti tämän kritiikin kuuluisassa testamentissaan, ja sosialistisen liikkeen piirissä tätä arvostelua säilyi 1900-luvun loppuvuosikymmenille asti. Jyrkimmässä muodossa arvostelu sai muodon: kolme pettäjää, Mooses, Jeesus ja Muhammad.

Marxilainen teoria

Ludwig Feuerbach ja Karl Marx eivät hyväksyneet petosteoriaa uskonnon synnystä. Feuerbach katsoi, että ihminen palvoo Jumalassa omaa itseään eli kuten eräät antiikin ajattelijat asian ilmaisivat: ihminen loi jumalat omiksi kuvikseen (kristinuskon mukaan jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen).

Karl Marx kehitti Feuerbachin ajatuksia, jotka pohjautuivat paljolti käsitykseen yksilön virheellisestä tajunnasta. Marxin mukaan uskonnossa on kyse yhteisön virheellisestä tajunnasta. Vuodenvaihteessa 1843–1844 Karl Marx arvioi uskontoa seuraavasti:

Marxilaiset uskontotieteilijät asettuivat vastakkaiselle kannalle kapitalististen maiden funktionalistista koulukuntaa edustaneiden uskontotieteilijöiden kanssa. Marxilaiset sanoivat, että uskonnoista on aina ollut hyötyä hallitseville, riistäville yhteiskuntaluokille kuten papistolle, aatelistolle ja kapitalisteille. Muille yhteiskuntaluokille uskonnoista on ollut pelkkää vahinkoa. Uskonnon tehtävä luokkayhteiskunnassa on selittää hallitsevan luokan vaatimukset jumalan tahdoksi. Marx sanoi teoksessaan Pääoma I muun muassa seuraavaa:

Marxilaiset uskontotieteilijät olivat sitä mieltä, että uskonto on eräs väline, jonka avulla kapitalististen maiden oikeistolaiset propagandakoneistot toimivat sosialistisia aatteita ja sosialistisia valtioita vastaan. Sosialististen aatteiden eteneminen edellytti heidän mukaansa uskonnollisen vieraantumisen vähentämistä valistustoiminnan avulla.

Marxilaiset sanoivat animismin johtuvan samoista syistä kuin muidenkin uskonnollisten ilmiöiden kuten luonnonvoimien pelosta; voimattomuudesta luokkayhteiskunnan mahdin edessä; näyistä, ekstaaseista, kuolleiden ilmestymisestä unessa, ilmestyksistä unissa jne. Erityisesti animismi johtuu ihmisen taipumuksesta nähdä inhimillisiä ominaisuuksia luonnossa. Marxilaiset sanoivat, että eräät jumalatodistuksista ovat lähellä animismia.

Marxilaiset teoreetikot kiinnittivät huomiota uskonnon merkitykselle vallan perustelemiselle yhteiskuntien kehittyessä siirryttäessä maanviljelijäyhteisöihin. Alkukantaisessa yhteiskunnassa, jossa työnjakoa ei ole juuri kehittynyt, myös erilaiset henget ovat jokseenkin tasa-arvoisia. Kun tuotantosuhteet alkoivat kehittyä ja alkoi esiintyä yksityisomistusta, joka teki ihmisistä eriarvoisia, myös henkimaailmaan ilmaantui eriarvoisuutta. Uskonnot ovat marxilaisten mukaan siis myös yhteisöllisten suhteiden mielikuvituksellisia heijastumia. Esimerkiksi maallista diktaattoria vastaa taivaallinen diktaattori.

Kun alkuyhteisöstä siirryttiin feodaaliyhteiskuntaan, myös uskonnon luonne muuttui. Kun uskonto aikaisemmin heijasti pikemmin ihmisen voimattomuutta luonnonvoimien edessä, feodaaliyhteiskuntien uskonto alkoi heijastaa ihmisen voimattomuutta yhteiskunnallisten voimien edessä.

Uskonnot ja evoluutio

Eläintieteilijä Richard Dawkins pohtii Free Inquiry –lehden numeroissa 3/2004 ja 4/2004 syitä siihen suunnattomaan voimavarojen tuhlaukseen, jota ihmisen uskonnot edustavat. Eläimiin on luonnollisen valinnan seurauksena jäänyt pääasiassa niitä ominaisuuksia, joista niille on hyötyä olemassaolon taistelussa selviämisessä. Muutenkin eläimet yleensä säästävät voimavaroja. Dawkins esittää käsityksensä vain eräänä mahdollisena oletuksena.

Ihmiset ovat rakentaneet uskontojen vaikutuksesta valtavan määrän kirkkoja, pyramideja ja muita rakennelmia, joista ei evoluution näkökulmasta ole mitään hyötyä. Miljoonat ihmiset ovat kuolleet uskonsodissa ja uskonnollisissa vainoissa. Uskontojen vaikutuksesta ihmiset ovat kieltäytyneet sukupuolisuhteista ja alistuneet luostareiden ja muiden uskonnollisten laitosten luonnottomalta tuntuvaan elämään.

Dawkins pohtii erilaisia uskonnoille ehdotettuja evolutiivisia eli kehitysopillisia selityksiä ja toteaa ne toteennäyttämättömiksi. Uskonnoista ei ole edes plasebovaikutuksen aiheuttajiksi.

Dawkins torjuu myös ajatuksen, että jonkinlainen ”jumalakeskus” ihmisen aivoissa selittäisi jotain. Jos sellainen olisi olemassa, miksi se olisi olemassa? Ihmisen lähisukulaisilla ei sellaista ole.

Dawkinsin mielestä tähän asti asetetut kysymykset ovat vääriä. Jotta ymmärrettäisiin oikeiden kysymysten luonne, Dawkins ottaa esimerkiksi sen ilmiön, että hyönteiset pyörivät tulen ympärillä ja lentävät kohti omaa kuolemaansa.

Selitys tähän ilmiöön on, että menneinä aikoina ihmisten tekemiä tulia ei ole ollut hyönteisiä harhauttamassa. Hyönteiset ovat lentäneet yöllä johonkin suuntaan käyttäen suunnistusvälineinä kaukana olevia valoja kuten kuuta ja tähtiä. Saman suunnistusmenetelmän soveltaminen lähellä olevaan kohteeseen aiheuttaa sen, että hyönteinen lentää logaritmisen kierteen muotoista rataa, ja jos kohde on tuli, hyönteinen tuhoutuu.

Hyönteisen tuhoon johtava käyttäytyminen on uusissa olosuhteissa ilmenevä sivuvaikutus sellaisesta käyttäytymisestä, joka on tavallisissa olosuhteissa aivan järkevää. Dawkinsin mielestä uskonnot ovat tällaisia haitallisia sivuvaikutuksia, joilla ei ole evoluution näkökulmasta mitään merkitystä.

Toisin kuin melkein kaikki muut eläimet, ihmiset välittävät kasaantuvaa kokemustietoa sukupolvelta toiselle. On ainakin lapsille (luultavasti myös aikuisille) eduksi, jos he tottelevat (suuremmin kyselemättä) kieltoa uida vedessä, jossa on krokotiileja. Luonnollisen valinnan tuloksena ihmislapsen aivot ovat kehittyneet sellaisiksi, että ne oppivat kielen, ja ihmislapset luottavat aikuisten antamaan informaatioon. Eri alueilla ihmiset siirtävät jälkeläisilleen erilaisia kieliä ja erilaisia uskontoja. Tämän Dawkins on esittänyt eräänä mahdollisenä hypoteesina. Dawkinsin mukaan uskonnoilla ei ole yksilöille tai yhteisöille mitään arvoa olemassaolon taistelun näkökulmasta vaan uskonnot ovat haitallisia sivuvaikutuksia aivan samaan tapaan kuin hyönteisten lentäminen tuleen.

Free Inquiryn numerossa 5/2004 muutamat kirjoittajat esittävät Dawkinsille vastaväitteitä. Vastaväittäjät ovat Dawkinsin kanssa pääasiassa samaa mieltä siitä, että uskonnot ovat evoluution kannalta merkityksettömiä sivuvaikutuksia, mutta he eivät ole Dawkinsin kanssa täysin samaa mieltä siitä, minkä ilmiön sivuvaikutuksia uskonnot ovat. Anthony C. Lunn sanoo, että ilmiö on hänen mielestään paljon monimutkaisempi kuin Dawkins olettaa. Eräänä omana selityksenään hän esittää, että ihmisellä on luonnonvalinnan ansiosta kehittynyt kyky etsiä ilmiöiden syitä ja uskontojen näennäisselitykset ovat tämän ominaisuuden sivuvaikutuksia.

Viitteet

Kirjallisuutta

• Durkheim, Émile: Uskontoelämän alkeismuodot: Australialainen toteemijärjestelmä. Helsinki: Tammi, 1980.

• Freud, Sigmund: Toteemi ja tabu: Eräitä yhtäläisyyksiä villien ja neuroottisten sielunelämässä. Helsinki: Love kirjat, 1989.

• Guthrie, Stewart: Faces in the Clouds: A New Theory of Religion. New York: Oxford University Press, 1995.

• Hume, David: Dialogues and Natural History of Religion. New York: Oxford University Press, 1998.

• Hume, David: Writings on Religion. Edited by Anthony Flew. La Salle, Illinois: Open Court, 1992.

• Karsten, Rafael: Luonnonkansojen uskonto. Porvoo: WSOY, 1931.

• Karsten, Rafael: Luonnonkansojen yhteiskuntaelämä. Porvoo: WSOY, 1930.

• Karsten, Rafael: Uskontotieteen perusteet. Porvoo: WSOY, 1931.

• Lucretius, Titus Carus: Maailmankaikkeudesta. Porvoo: WSOY, 1965.

• Malinowski, Bronislaw: Magia, tiede ja uskonto sekä muita esseitä. Porvoo: WSOY, 1960.

• Meslier, Jean: Superstition in All Ages: Last Will and Testament: Common Sense. Kila, Montana: Kessinger Publishing Company, 1997.

• Oittinen, Vesa: Marxilainen uskontokritiikki: Tieteellisen ateismin lähtökohtia. Pori: Kansankulttuuri, 1979.

• Pyysiäinen, Ilkka: Jumalan selitys: 'Jumala' kognitiivisena kategoriana. Helsinki: Otava, 1997.

• Schumaker, John: The Corruption of Reality: A Unified Theory of Religion, Hypnosis, and Psychopathology. Amherst, New York: Prometheus Books, 1995.

• Schumaker, John: Wings of Illusion: The Origin, Nature, and Future of Paranormal Belief. Buffalo, New York: Prometheus Books, 1990.