Uskontotieteen historia
Eri uskontojen symboleita
Nykyaikainen akateeminen uskontotiede on suhteellisen nuori tutkimusala. Tutkijat ovat kautta aikojen kiinnittäneet huomiota uskonnollisiin ilmiöihin, mutta ensimmäinen varsinainen uskontotieteen oppituoli perustettiin vasta 1800-luvulla. Varsinaisesti uskontotiede syntyi 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla valistuksen ja ihmistutkimuksen kehityksen tuloksena. Suurempaan kasvuun uskontotieteen tutkimus nousi vasta 1960-luvulla.
Kiinnostus uskonnon yleiseen tutkimukseen syntyi jo antiikin aikana, ja uskontoa tutkivat muiden muassa Hekataios Miletoslainen (n. 550–476 eaa.) ja Herodotos (n. 484–425 eaa.). Keskiajalla islamilaiset oppineet tutkivat persialaisia (zarathustralaisuus), juutalaisia, kristillisiä ja hindulaisia uskomuksia ja käytäntöjä. Ensimmäinen uskonnonhistoria oli islamilaisen oppineen Muhammad al-Shahrastanin kirjoittama Tutkielma uskonnollisista ja filosofisista lahkoista (1127). Länsi-Euroopassa Petrus Venerabilis, joka toimi samoin 1100-luvulla, tutki islamia ja teki latinankielisen käännöksen Koraanista.
Uskontotieteen syntyyn vaikuttivat muiden muassa valistusajan pyrkimykset deistisen luonnollisen uskonnon etsimiseen sekä lisääntynyt tietämys muista kulttuureista ja uskonnoista muun muassa Intiassassa ja Kiina.
Ennen kuin uskontotieteestä tuli itsenäinen tutkimusala, monet tieteilijät tutkivat uskontoa erilaisista lähtökohdista. Uskontofenomenologian ja uskontohistorian kehitykseen vaikutti erityisesti Friedrich Schleiermacher, joka pyrki tutkimaan eri kulttuureissa esiintyviä myyttejä. Herbert Spencerin yhteiskunnallinen evoluutioteoriain, joka linkittyi Charles Darwin tutkimuksiin, suuntasi tutkimusta positivistiseen suuntaan, tutkien erityisesti uskontojen syntyä ja kehitystä. Evolutionistista uskontotutkimusta harjoittivat muun muassa Edward Burnett Tylor ja sir James George Frazer. Bronisław Malinowski tutki uskontoja funktionalistisista lähtökohdista ja määritteli uskonnon yksilöllisten ja yhteisöllisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Tunnettu pragmatisti William James tutki teoksessaan Uskonnollinen kokemus uskontoa psykologis-filosofisesta näkökulmasta. Max Weber tutki uskontoa taloudellisesta näkökulmasta tunnetuimmassa teoksessaan Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki, ja on vaikuttanut myöhempään uskonnon yhteiskunnalliseen eli sosiologiseen tutkimukseen. Émile Durkheima tutki itsemurha koskevia asenteita ja oppeja protestanttisuudessa ja katolisuudessa teoksessaan Le Suicide. Vuonna 1912 hän julkaisi teoksen Uskontoelämän alkeismuodot. Strukturalistista myyttitutkimusta edusti muiden muassa Claude Levi-Strauss. 1900-luvulla uskontotiede kehitty muiden humanististen alojen lailla kulttuurirelativistiseen suuntaan, mitä vahvistivat postmodernismi ja jälkistrukturalismi.
Suomalaisen uskontotieteen historiaa
Ensimmäisenä uskontotieteen virkana pidetään Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan vuonna 1886 perustettua teologisen esikäsitteiden apulaisen virkaa, jonka alaan kuului myös vieraiden uskontojen opettamisen. Virkaa hoitivat mm. Jaakko Gummerus, Erkki Kaila (Erik Johansson) ja Antti J. Pietilä. Kristillisestä näkökulmasta vieraiden uskontojen tutkimus lisääntyi myöhemmin teologian piirissäkin.
Muuten Suomessa uskontotieteen historia on kulkenut käsi kädessä kansallisten tieteiden, kansatieteen ja kansanrunouden tutkimuksen kanssa: uskontotiedettä harjoitettiin niiden piirissä, muttei omana tieteenalanaan. Samasta syystä varsinkin varhaisemmat uskonnon tutkijat tunnetaan paremmin jonkin muun tieteenalan edustajana. Varhaiseen suomalaiseen uskontontieteeseen lukeutuvat muun muassa Henrik Gabriel Porthanin ja Christfried Gananderin (Mythologia Fennica, 1789) työt, jotka loivat pohjaa 1800-luvun suomalaiskansalliselle mytologiatutkimukselle, joka ilmenee Elias Lönnrotssain kokoamassa Kalevala ja erityisesti Matthias Alexander Castrénin töissä. 1800- ja 1900-luvun vaihteessa folkloristisessa uskontotutkimuksessa vaikutti Kaarle Krohninin ns. suomalainen koulukunta, ja ruotsinkielisissä piireissä puolestaan sosiaaliantropologisesti suuntautunut Edvard Westermarck koulukunta. Jälkimmäiseen kuului muun muassa Rafael Karsten, joka kirjoitti ensimmäisen suomenkielisen uskontotieteen menetelmäoppaan Uskontotieteen perusteet (1931).
Suomalaisen uskontotieteen pioneerina voidaan pitää Uno Harvaa, joka oli Kaarle Krohnin ja Edvard Westermarckin oppilas. Hän ajoi itsenäisen akateemisen uskonnontutkimuksen asiaa. Hänen jälkeensä alalla on vaikuttanut erityisesti Martti Haavioa, joka on tutkimut muun muassa suomalaista šamanismi ja tietäjäperinnettä.
Uskontotieteen alat ja tutkimusmenetelmät
Uskontoantropologian tutkimusmenetelmä on kenttätyö, eli yhteisön havainnointi, jonka pohjalta tuotetaan etnografista tietoa. Uskontososiologia tutkii uskontoa yhteiskunnallisena ilmiönä, ja menetelmät ovat sekä laadullisia (kuten uskontoantropologiassa) että määrällisiä. Uskonnonhistoria perustuu kirjoitetuille lähteille, mutta myös arkeologian ja kielitieteen tutkimustuloksia käytetään hyväksi. Rajan vetäminen uskontotieteen ja kulttuuriantropologian, folkloristiikan tai eri yksittäisiä kulttuureja tutkivien alojen välille on käytännössä mahdotonta, sillä samat kysymykset ja teoriat ovat relevantteja kaikilla näillä aloilla.
Uskontofenomenologiassa menetelmänä on eläytyminen ja pyhän kokemus on keskeinen metodinen apuväline. Jotkut uskontofenomenologit olettavat pyhän johtuvan transsendentista eli tuonpuoleisesta, kun taas antropologisessa uskontotieteessä sen yleisesti nähdään johtuvan yhteisöllisestä vuorovaikutuksesta (sosiaalinen konstruktivismi) tai ihmisen mielen ominaisuuksista.
Uskontopsykologia tutkii uskontoja psykologian tutkimusmenetelmien, käsitteiden ja teorioiden avulla. Niin sanottu neuroteologia on osoittanut erilaisten uskonnollisten kokemusten liittyvän aivojen tiettyjen osien aktivoitumiseen. Tämä havainto on uskontotieteellisen tutkimuksen, varsinkin uskontopsykologian kannalta merkityksellinen. Myös aivotutkimukseen ja evoluutioteoriaan vahvasti nojautuva kognitiivinen uskontotiede on puolestaan saanut tuloksia, joiden mukaan uskonnollisuus ei ole sidoksissa mihinkään tiettyyn osaan aivoja, vaan uskonnolliset elämykset syntyvät samalla tapaa kuin muut kognitiiviset kokemukset.
Tunnettuja uskonnontutkijoita
Suomalaisia
Katso myös
Kirjallisuutta
-
-
-
- Fingerroos, Outi (toim.),Opas, Minna (toim.),Taira, Teemu (toim.): USKONNON PAIKKA, Kirjoituksia uskontojen ja uskontoteorioiden rajoista, Tietolipas 205, SKS, 2004. ISBN 951-746-628-5
- Honko, Lauri: Uskontotieteen näkökulmia. Helsinki: WSOY 1972
- Luomanen, Petri (toim.): Osa 'Uskontotiede' teoksessa Teologia - johdatus tutkimukseen. Edita, Helsinki, 2001. ISBN 951-37-3456-0.
-
Aiheesta muualla
Religionsvidenskab
Religionswissenschaft
Religionsvitenskap
Religionskunskap
|
Tietoja 
)
. Kaikki teksti on saatavilla GNU Free Documentation License 