Valokuvataide

Valokuvauksen nousu

Valokuvataiteen määrittely on tasapainoillut taiteen tradition, dokumentin ja massakuvan eri tyyppien erityislaadun välisessä ristiriitaisessa maastossa. Myös taidegrafiikka on valokuvauksen lailla monistettava taidemuoto, mutta valokuvien painamisen massaluonne aikaansai suurta hämmennystä. Varhaiset valokuvat valloittivat ihmisten sydämet välittömästi, mutta taiteen salonkien portinvartijat pyrkivät mahdollisimman pitkään pitämään valokuvauksen ns. korkeataiteen ulkopuolella. Yleistyvä valokuvaus myös demokratisoi kuvallisia käytäntöjä. Muotokuvaus tuli laajojen kansanosien saataville. Kamera romutti akateemisen taiteen esteettisiä rakennelmia. Monet valokuvaajat, etenkin piktorialistit pyrkivät omaksumaan klassisia sommittelusääntöjä ja taidegrafiikan estetiikkaa. Dokumenttivalokuvia kerättiin museoihin korvaamaan vaikeasti liikuteltavia, kansatieteilijöitä ja arkeologeja kiinnostavia esineitä sekä näyttämään, millaiselta hankalasti saavutettavissa vieraissa paikoissa näytti (esim. topografinen kuvaus).

Joitain varhaisia valokuvaajia - esimerkiksi Suomessa I. K. Inhaa - kutsuttiin jo aikanaan taiteilijoiksi, koska he hallitsivat mestarillisesti valo- ja varjovivahduksia. Kirjailija Aino Kallas totesikin kaukonäköisesti: 'Jos joskus uskallettaisiin korottaa valokuvaus taiteitten pyhään sisaryhteyteen, niin olisi Into Inhallakin siihen osuutensa ja ansionsa.' Muiden valokuvaajien lailla Inha teki tilaustöitä. Museot ja muut instituutiot tilasivat tallenteita nopeasti muuttuvasta ympäristöstä. Signe Brander dokumentoi vuosisatojen taitteessa Helsingin kaupunginmuseon tilauksesta Helsinkiä. Työn taso oli korkea ja Branderin kuvastosta on tullut yhä uudelleen julkaistu klassikko. Silti Brander on saavuttanut taiteilijan statuksen vasta vähitellen, vuosikymmeniä kuolemansa jälkeen. Kansainvälisesti tunnetuin vastaava tapaus on Eugène Atget, joka vaatimattomissa oloissa dokumentoi vuosisadanvaihteen Pariisia. 1920-luvulla Berenice Abbott nosti hänen kuvansa klassikon asemaan. Toinen 1900-luvun Pariisin valokuvataiteen keskiöön nostanut valokuvataiteilija oli Robert Doisneau.

Valokuvataide sosiaalisena ilmiönä

1880-luvulta lähtien valokuvauksesta tuli mukana kuljetettavien kameroiden ja tehdasvalmisteisten valokuvausmateriaalien myötä yhä useampien harrastus. Suomen ensimmäinen valokuvayhdistys Fotografiamatörklubben i Helsingfors (AFK) perustettiin vuonna 1888. Siinä ja muissa kameraseuroissa käyty keskustelu hallitsi Suomen valokuvataidetta 1960-luvulle asti. Kameraseuralainen estetiikka saattoi nostaa mihin tahansa valokuvauksen lajityyppiin kuuluvan kuvan taiteeksi, kunhan se voitti kilpailun. Kameraseurojen toimintaan osallistuivat amatöörit ja ammattilaiset yhtä lailla. Niinkin erilaiset tekijät kuin Ismo Hölttö, Eino Mäkinen, Matti Poutvaara, Matti A. Pitkänen, Pentti Sammallahti ja Vilho Setälä ovat kukin uransa jossain vaiheessa osallistuneet kameraseuratoimintaan.

Valokuvataiteen osa-alueita

Eadweard Muybridge: Animal Locomotion 1887

Dokumenttikuvaus
Kuvajournalismi
Luontokuvaus
Mainoskuvaus
Maisemavalokuvaus
Muotokuvaus
'Vapaa' valokuvataide;

Tällaiset jaottelut ovat summittaisia, mutta niiden käyttöä puolustaa ammattilaisten erikoistumisen, järjestäytymisen ja kuvien julkaisemisen käytännöt.

Uuteen kuvakulttuuriin

1900-luvun haasteeseen vastannut modernismi nosti ihanteiksi valokuvauksen omimmat ilmaisukeinot – vivahteikkaan sävyasteikon, syväterävyyden ja tarkkuuden. Yhdysvaltalainen Alfred Stieglitz kokosi ympärilleen Photo-Secession -ryhmän, joka 1902-1916 julkaisi Camera Work-lehteä. Vähitellen taideinstituutioissa kiinnostuttiin valokuvista ja kuuluisista valokuvaajista niiden itsensä vuoksi. Esimerkiksi modernismin johtava linnake New Yorkin Modernin taiteen museo alkoi 1920-luvulla kerätä valokuvataidetta.

1970-luvun lopulla Suomen valokuvataiteen asema oli vakiintunut. Se oli sisällä taiteen keskeisissä instituutioissa: koulutuksessa, taidehallinnossa, apurahajärjestelmässä ja sillä oli museo ja galleria. Eri taiteenalojen välillä käytiin kuitenkin valtakiistoja. Esimerkiksi vuonna 1981 nuoret valokuvauksen opiskelijat saivat töitä esille Taidehallin Nuorten näyttelyyn, mutta syntyneen kohun myötä valokuvat suljettiin joksikin aikaa ulkopuolelle. Ensimmäistä vakinaista valokuvagalleriaa - Hippolyteä - ylläpitävä Valokuvataiteen seura alkoi järjestää Valokuvataide - Arkitaide -tapahtumia vuonna 1983. Ne loivat siteitä valokuvauksen ja muun taidemaailman välille. Vuodesta 1988 seura alkoi toimia Valokuvataiteilijoiden liittona muiden ammattiliittojen tapaan. Samoihin aikoihin perustettiin valokuvakeskuksia eri puolille maata; Pohjoinen valokuvakeskus Ouluun, VB-keskus Kuopioon, Peri Turkuun, Nykyaika Tampereelle, Luovan valokuvakuksen keskus Jyväskylään ja Fotocentrum Raseborg Valokuvakeskus Karjaalle. Valokuvaajien omien julkaisujen kustantamo Musta Taide aloitti toimintansa.

Valokuvataiteen läpimurto osana nykytaidetta ajoittuu 1990-luvulle, jolloin valokuvateosten julkaiseminen moninkertaistui ja valokuvaus oli kuvataiteen merkittävissä yhteisnäyttelyissä vahvasti esillä. Uusi, koulutettu ja kansainvälistä kokemusta omaava valokuvataiteilijoiden sukupolvi astui esiin. Myös valokuvatekniikassa tapahtuneet uudistukset vaikuttivat. Värivalokuvauksen menetelmät kehittyivät ja digitaalivalokuvaukseen kohdistunut kiinnostus lisäsi yleisöpohjaa. Useat taidemaalarit, taidegraafikot, kuvanveistäjät ja performanssitaiteilijat alkoivat käyttää valokuvaa välineenään.

Katso myös

Suomalainen valokuva

Aiheesta muualla

Lähteitä

Elo, Mika Valokuvan medium. Helsinki: Tutkijaliitto 2005. ISBN 952-5169-34-0
I. K. Inha, Unelma maisemasta. Essee Taneli Eskola. Helsinki: Musta Taide 2006. ISBN 952-9851-72-3
Karttunen, Sari Taiteilijan määrittely: refleksiivisyyden esteitä ja edellytyksiä taidepoliittisessa tutkimuksessa. Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja N:o 53, Joensuu: Joensuun yliopisto, 2002.
Valoa, otteita suomalaisen valokuvan historiaan 1839-1999. Jukka Kukkonen ja Tuomo-Juhani Vuorenmaa (toim.) Helsinki: Suomen valokuvataiteen museo 1999.
Lintonen, Kati Valokuvan 70-luku. Suomalaisen valokuvataiteen legitimaatio ja paradigmamuutos 1970-luvulla. Taiteen keskustoimikunnan julkaisuja nro 1, Helsinki: Valtion painatuskeskus, 1988.
Saraste, Leena Valo, muoto vai elämä. Kameraseurat kohti modernia 1950-luvulla. Helsinki: Musta Taide ja Suomen valokuvataiteen museo, 2004. ISBN 952-9851-55-3
Saraste, Leena Valokuva tradition ja toden välissä. Helsinki: TaiK B 45 ja Musta Taide, 1996. ISBN 951-9384-91-X, ISBN 952-9851-07-3
Signe Brander 1969-1942. Helsingin valokuvaaja. Jan Alanco ja Riitta Pakarinen (toim.) Helsingin kaupunginmuseo 2005. ISBN 952-473-335-8
Valokuvan taide. Suomalainen valokuva 1842-1992. Jukka Kukkonen, Tuomo-Juhani Vuorenmaa ja Jorma Hinkka (toim.) Helsinki: SKS 1992. ISBN 951-717-699-6