Vammaisuuden sosiaalinen malli

Vammaisuuden sosiaalinen malli on Michael Oliverin (1996), Greenwichin yliopiston vammaisuustutkimuksen professorin, nimiin kirjattu ihmisoikeus- ja hyvinvointipoliittinen näkemys vammaisuudesta. Oliver esittää sosiaalisen mallinsa usein vastakohtana ja kritiikkinä biolääketieteelliselle ja asiantuntijakeskeiselle mallille. Asetelma on seuraava.

Yksilöllistä mallia luonnehtivat seuraavat korostukset:

• henkilökohtaisen tragedian teoria
• henkilökohtainen ongelma
• yksilöllinen kohtelu
• medikalisointi
• professionaalinen hallinta
• asiantuntijuus
• sopeutuminen
• yksilöllinen identiteetti
• ennakkoluulot
• asenteet
• hoito
• kontrolli
• politiikan lohko
• yksilöllinen mukautuminen

Vammaisuuden sosiaalisen mallin vastaavat piirteet ovat:

• sosiaalinen sortamisteoria
• sosiaalinen ongelma
• sosiaalinen toiminta
• oma apu
• yksilöllinen ja kollektiivinen vastuullisuus
• kokemuksellisuus
• tukeminen
• kollektiivinen identiteetti
• diskriminaatio
• käyttäytyminen
• oikeudet
• valinta
• politiikka
• sosiaalinen muutos

Suomessa ovat erityisesti Aila Järvikoski ja Asko Suikkanen esitelleet ja kehitelleet Oliverin luomaa vammaisuuden (ja kuntoutuksen) sosiaalista mallia.

Marjo-Riitta Reinikainen (2007) on väitöskirjassaan ”Vammaisuuden sukupuolittuneet ja sortavat diskurssit” käyttänyt Oliverin mallista suomennosta ”yhteiskunnallinen malli”. Reinikainen yhdistelee yhteiskunnallisen mallin tarjoaman analyysin Michel Foucault’n diskursiiviseen teoriaan pitäen vammaisuutta yhtenä kaikkein konkreettisimpana esimerkkinä ja lopputuloksena institutionaalisista ja institutionalisoituneista diskursseista ja käytännöistä sekä niihin kytkeytyvästä vallasta. ”Vammaisuuden yhteiskunnallisen mallin mukaan vammaisuus ei ole yksilön ominaisuus, vaan se kuvaa niitä yksilön kannalta haitallisia sosiaalisia ja yhteiskunnallisia seurauksia, joihin vammaiset ihmiset törmäävät ei-vammaisille suunnitellussa ja heidän ehdoillaan toimivassa yhteiskunnassa.”

Michael Oliver on monissa kirjoituksissaan (esim. Oliver 1996) korostanut ihmisoikeuslähtökohdan merkitystä. Hänen mielestään kaikki yritykset vammaisten ”valtaistumiseen” (empowerment) tukahtuvat, jos pidetään kiinni tarvelähtökohdasta; asiantuntijoiden, vaikka kuinka monialaisten, tekemät arviot kuntoutustarpeesta jättävät Oliverin käsityksen mukaan kuitenkin aina syrjään vammaisten henkilön arkiset ja todellisemmat asiat. Oliverin päättelyketju kulkee näin:

1. Tarvearviointi tukee vammaisten henkilöiden aseman heikentymistä, koska se ei anna heille mahdollisuuksia osallistua omien koettujen tarpeidensa mukaisten ratkaisujen suunnitteluun.
2. Tämän takia tarvearviot ylläpitävät ja lisäävät yhteiskunnassa vallitsevia valta-asetelmia tekemällä vammaiset henkilöt riippuvaisiksi muista ja luomalla edellytyksiä riippuvuuskulttuurille.
3. Tästä johtuen vammaiset henkilöt pysyvät yhteiskunnan marginaalissa kaikkine siihen liittyvine seurausongelmineen.

Oliverin mukaan kuntoutuksen suurin puute on, että se ei tunnusta vallan ja ideologian olemassaoloa ja vaikutusta. Oliverin mukaan riippumattomuus on mielentila eikä jotkut konkreettiset arkiset asiat. Riippumattomuus on kyky tehdä itseä ja elämää koskevia päätöksiä vapaasti ja arkiset vaikeudet saattavat rasittaa mieltä niin paljon, että ne valtaavat myös elämää koskevien päätösten alueen. Vammainen ihminen ajautuu tekemään yleisesti ottaen täysin triviaaleja päätöksiä.

Michael Oliver on sanonut, että vammaisuus on kansalaisuuden kieltämistä, ja vammaiset alennetaan julkiseksi omaisuudeksi. Kuntoutus olisi tältä kannalta katsottuna alkuperäisessä merkityksessään oikeuksien palauttamista (rehabilitointia). Asko Suikkanen toteaa kuitenkin, että Oliverin sosiaalisessa mallissa ei ole olemassa asiakasta vaan ainoastaan universaali kansalaisuus. Sosiaaliseen malliin sisältyvä politiikan problematisointi jää Oliverilla täysin avoimeksi ja se on luonteeltaan puhtaasti idealistinen konstruktio ilman yksilö-yhteiskunta –suhteen realistisuutta. (Suikkanen, 1999)

Vammaisuuden sosiaalinen malli tarkoittaa käsitteellisesti sitä, että vammaisuudella ei ole mitään tekemistä ruumiin ja sen toimintakyvyn kanssa. Tämä ajatus on periaatteessa täysin mahdollinen ainakin niissä tilanteissa, joissa ruumiissa ja sen toiminnoissa ei tapahdu mihinkään tautiin kuuluvia muutoksia. Sosiaalinen malli tuntuu liittyvän ennen kaikkea ns. klassisiin vammaisuuden muotoihin, kuten sokeuteen, kuurouteen ja liikuntavammaisuuteen. Mutta ne tilanteet, joissa tauti tai vamma aiheuttaa kipua taikka ruumiin ja ruumiin toimintojen arvaamattomia muutoksia, sosiaalisen mallin soveltuvuus ei tunnu riittävältä.

Lähteet