Vincent-Marie Viénot de Vaublanc

Vaublancin kreivi Vincent-Marie Viénot

Vaublanc-suvun vaakunakilpi

Seine-et-Marne sai vaakunakilven vuonna 1790

http://fr.wikipedia.org/wiki/M%C3%A9moires_sur_la_R%C3%A9volution_de_France_et_recherches_sur_les_causes_qui_ont_amen%C3%A9_la_R%C3%A9volution_de_1789_et_celles_qui_l%27ont_suivie"

Vaublanc julkaisi muistelmansa vallankumouksesta, sen syistä ja seurauksista vuonna 1933. Teoksesta [1]

20. syyskuuta 1792n oli kokoontunut 1. yleisellä äänioikeudella valittu kansalliskonventti. Heti seuraavana päivänä lopetettiin virallisesti kuningasvalta ja julistettiin Ranska tasavallaksi. Tästä päivästä tuli 10-järjestelmään perustuvan vallankumouskalenteri aloituspäivä. Tasavaltaan tarvittiin uusi perustuslaki.

Kansallikonventtion yhteisen hyvän ja valvonnan komiteat julkaisivat säädöksen, jonka mukaan Vaublanc oli joutunut ”lain ulkopuolelle” ja hän oli Pariisin kunnan peräänkuulutettujen listalla. Tämä säädös pakotti hänet poistumaan kaupungista ja etsimään turvaa ensin Normandiasta, jossa hän tapasi perheensä ja sitten maaseutuasunnostaan Bélombresissa, lähellä Melunia. Hän asui siellä piilossa useita kuukausia ja sai tietää, että sanomalehti Gorsas syytti häntä yhtenä niistä, jotka olivat ”saaneet kuningattarelta frangia järjestääkseen vastavallankumouksen Provencessa” ja että ”hän tapaili tätä salaa”.

Laki syyllisistä hyväksyttiin 17. syyskuuta 1793 ja Vaublancin nimi oli luetteloissa. Eräs vallankumousryhmä tuli tekemään etsintöjä hänen taloonsa ja Vaublanc pakeni suin päin, yksin ja jalkaisin, sattumanvaraisten olosuhteiden ohjaamana. Hän harhaili majatalosta toiseen ja kuvasi erityisesti ahdistustaan siitä, ettei häntä ilmiannettu kaupunkiin tullessaan ja että hänen täytyi esittää passinsa paikalliselle valvontakomitealle.

Kuningatar Marie-Antoinetten oikeudenkäynnin aikana 14–16. lokakuuta 1793 Vaublancin nimi esiintyi yhdessä syytteistä François Jaucourtin nimen rinnalla.André Castelot, Marie-Antoinette, Librairie Académique Perrin, Paris, 1962, sivu 534. http://www.royet.org/nea1789-1794/archives/journal_tribunaux/tr_proces_marie-antoinette.htm

Päätettyään lähteä ensin kohti Etelä-Ranskaa ja Bordeaux’ta Vaublanc muutti suunnitelmiaan kuultuaan konventin edustajan Tallieniiniinin siellä ajamista raivokkaista kapinan tukahdutustoimista sekä niihin liittyvistä riskeistä. Hän kulki Poitiers et La Rochelleen, jossa viipyi kuukauden. Kun ei halunnut sitä riskiä, että joutuisi kansalliskaartiin ja siellä tunnistetuksi, Vaublanc tekeytyi sairaaksi ja kirjoittautui potilaaksi Gersnin seudulla sijaitsevaan Castéra-Verduzan kylpylään. Jottei hänen teeskennelty sairautensa herättäisi epäilyksiä, hän pisteli säännöllisesti ikeniään saadakseen aikaan ”parantumattoman keripukin” oireet. Juuri täällä hän sai kuulla Robespierre tappiosta vallankumouskalenterin mukaan thermidorin 9. päivänä (27. heinäkuuta 1794). Hänen piti kuitenkin odottaa Pariisiin paluutaan neljä kuukautta, kunnes hänen perheensä sai pidätysmääräyksen kumotuksi.

Vastavallankumouksen aktivisti direktorion aikana (1795–1799)

”Hyökkäys kansalliskonventtia vastaan. Muistorikas 13. päivä vendémairea, Ranskan tasavallan vuonna 4.”
Pierre Gabriel Berthaultin etsaus Abraham Girardet’n alkuperäistyön mukaan (1795).

Teoksen ilmestyttyä (direktorion) vuoden III perustuslakia muotoileva komissio, johon kuuluivat Daunou ja François-Antoine de Boissy d'Anglas, kutsui Vaublacin kertomaan ajatuksistaan. Hän kieltäytyi, mutta tästä huolimatta osaa hänen neuvoistaan kuitenkin noudatettiin, sillä ensimmäisen kerran kahteen sataan vuoteen nähtiin Ranskassa parlamentissa kaksi kamaria. Nyt niitä kutsuttiin nimillä ”vanhempien neuvosto”,Conseil des Anciens ja lainsäädäntövaltaa edustanut ”viidensadan neuvosto” Conseil des Cinq-Cents.

Vaublanc vastusti 5. ja 13. fructidoria vuonna III (23 ja 31. elokuuta 1795) säädettyjä asetuksia, jotka tähtäsivät enemmistön uudelleenvalintaan ja vallassa pitämiseen. Tämä kahden kolmasosan asetukseksi kutsuttu uudistus sai maltilliset poliitikot epätoivon valtaan. Yhdessä Antoine Chrysostome Quatremère de Quincyn kanssa Vaublanc otti aktiivisen roolin kuningasmielisten kansannousun järjestämisessä 13. vendemiairea vuonna IV (5. lokakuuta 1795).http://les.guillotines.free.fr/Gallica.htm Kuningasmielisten keskuskomitean jäsenenä hän tutustui tällöin kenraali Vendémiaireksi kutsutun kenraali Bonapartenn taktiseen nerouteen.

17. lokakuuta kenraali Lostangen johtama ja Théâtre-Françaisininissa päämajaansa pitänyt sotilaskomissio tuomitsi Faubourg Poissonnièren kuningasmielisten osaston johtajana toimineen Vaublancin poissaolevana kuolemaan. Tämä uusi tuomio pakotti hänet jälleen piiloutumaan. Hän suojautui Jean-Baptiste-Marie-François Bresson vaimon ystävättären, kirjailija Sophie Cottinin, luokse ja käytti eristystä hyväkseen omistautuen piirtämiselle, joka oli yksi hänen intohimoisen harrastuksensa kohteista.

Joitakin päiviä aikaisemmin uusiin vaaleihin pakotettu kansalliskonventti oli kutsunut koolle vaalikollegiot. Näissä vaalissa kuningasmieliset saivat enemmistön sekä niin senaatissa kuin viidensadan neuvostossa. 15. lokakuuta Melunin vaalikollegio valitsi Vaublancin edustajakseen viidensadan neuvostoon. Ennen paikkansa käyttöönottoa hänen piti kuitenkin odottaa, että hänen ystävänsä Desfourneaux ja Pastoret saisivat kumotuksi hänen tuomionsa perustuslainvastaisesta toiminnasta. Tätä kuitenkin helpotti elokuun lopussa 1796 herännyt pelko tasavertaisten salaliittoa (Conjuration des Égaux) kohtaan. Tämä Gracchus Babeuf’in johtama liike oli syntynyt elintarvikkeiden kalleuden synnyttämästä yhteiskunnallisesta toivottomuudesta ja se pyrki hallituksen kaatamiseen.

2. syyskuuta 1796eseen Vaublanc lausui kuuluisan valansa: 'Vannon vihaavani kuninkuutta ja anarkiaa!' Tästä kerrottiin tarinaa, jonka mukaan yksi hänen vuoripuolue kuuluvista avustajistaan olisi huudahtanut hänelle ”Kovempaa” ja Vaublanc olisi häkeltymättä vastannut: 'Ja te, hiljempää!'

Jakobiiniklubin salin sulkeminen 28.-29. heinäkuuta 1794.

Direktorion enemmistö kannatti lehdistön vapautta, joka antoi mahdollisuuden maan hallinnon avoimeen arvosteluun. Robespierrenn kukistuttua 9. thermidoria vuonna II oli heti seuraavana päivänä perustettu maltillisten tasavallankannattajien muodostama Clichy-klubi, johon Vaublanc kuului yhtenä arvostetuimmista jäsenistä. Klubi pystyi säätelemään jäsenistönsä kautta molempia neuvostoja ja uhkasi näin suoraan direktoriota. Saatuaan nimityksen tarkastuskomiteaan Vaublanc hän sai tehtäväkseen komiteoiden toiminnan ja sisäisen turvallisuuden tarkkailun. Tuloksena oli, että Vaublanc pystyi antamaan määräyksiä neuvostojen toimintayksiköille.http://bibliotheq.net/adolphe-thiers/histoire-de-la-revolution-francaise-9/page-84.html

Nurkkaan ahdistettuna direktorio hyökkäsi kohti Pariisia edennyttä miestä vahvaa Sambre-et-Meusen armeijaa, jota johti Hoche. Samaan aikaan Vaublanc pyysi ja sai neuvostolta luvan hajottaa poliittiset klubit, yhtenä joukosta Jakobiiniklubi. Biographie universelle (liite, sivu 173).

Neuvostojen painostamina kolme tasavaltaa kannattavaa johtokunnan jäsentä (directoria), Barras, Reubell ja La Reveillière-Lépeaux aloittivat ministeriön uudelleenjärjestelyn 16. heinäkuuta 1797, kuningasmielisten tappioksi. Syyskuun alussa Vaublanc ja hänen edustajatoverinsa amiraali Louis Thomas Villaret de Joyeuse sekä muutama muu Clichy-klubin jäsen lähes onnistivat vallankaappaushankkeessaan kolmen tasavaltalaisdirektorin triumviraattia vastaan.

'Suureksi Carnot'ksi' kutsutun drektorin vakuuttanut Clichy-klubin jäsenten suunnitelma oli yksinkertainen. Vaublancin tuli pitää Viidensandan neuvostossa 4. syyskuuta puhe, jossa syytettiin kolmea tasavaltalaista direktoria. Sillä aikaa Carnot’n salaliittoon vakuuttama lainsäädäntökunnan kaartin päällikkö, kenraali Pichegru tulisi pidättämään direktorit.Mémoires (osa II, kirja IV, luku IV)

Valitettavasti vain kenraali Bonaparte, silloin Italian armeijakunnan päällikkö, sai kiinni kuningasmielisten agentin Antraiguesin herttuann, jolla oli hallussaan salaliittoa koskevia ja Pichegrun petollisuuteen liittyviä asiakirjoja. Hän lähetti kenraali Augereaun joukkoineen Pariisiin, jossa tämä kuulutti kaikkialla Pichegrun petosta: tämä oli fructidorin 18. päivän vallankaappaus vuonna V (4. syyskuuta 1797). Salaliiton päämiehet joko pidätettiin ja karkotettiin Guyanaan Pichegrun ja Barthélémyn tavoin tai joutuivat pakenemaan, kuten Carnot ja Vaublanc.

Jälkimmäinen onnistui livahtamaan piiritetystä Pariisista Rochambeaun avustamana, vuokravaunuihin kätkeytyneenä. Monenlaisiin valepukuihin turvautuen hän pakeni ystävänsä Pastoret’n kanssa Sveitsin kautta Italiaan.

Napoleon Bonaparten aika

Edustaja lainsäätäjäkunnassa (1800–1805)

Ensimmäien konsuli Bonaparte Ingresin maalauksessa.

Joissakin tuon kauden puheissaan näkyy ihailu ja kiitollisuus, jota Vaublanc tunsi Napoléon Bonapartea kohtaan siitä, että tämä oli palauttanut ”järjestyksen Ranskaan ja lopettanut pappien vainoamisen”. Esimerkkeinä voidaan mainita 24. floréalia vuonna X konsuleille lainsäätäjäkunnan jäsenenä pidetty puhe http://www.napoleonica.org/proclamation/pro038.html, kaunopuheiset sanat 1. konsulille, tai 13. tammikuuta 1805in (24. nivôsea vuonna 13) pidetty puhe tällä kertaa Napoléon I:n edessä, josta oli tällä välin tullut ranskalaisten keisari. Se lausuttiin lainsäätäjäkunnan huoneessa pidetyssä keisaria esittävän marmoripatsaan paljastusjuhlassa yhdessä silloisen puhemiehen Jean-Pierre Louis de Fontanes kanssa. Patsas oli pysytetty kunnioittamaan uuden siviililain alkuunpanijaa. Se oli alkuperäiseltä nimeltään Code civil, mutta tunnetaan nykyisin myös nimellä Code Napoléon.http://snowy.arsc.alaska.edu/gutenberg/3/5/8/3580/3580-h/3580-h.htm

Vaublanc oli lainsäätäjäkunnan puheenmiehenä 21. huhtikuuta – 7. toukokuuta 1803.http://www.assemblee-nationale.fr/histoire/presidents/corps_legisl_rest_cent_jours.asp Matkallaan keisarin kruunajaisiin paavi Pius VII yöpyi 4. tammikuuta 1804 hänen luonaan Montargisissa, osoitteessa 28 rue de Loing.Eclaireur du Gâtinais numéro 2807, 19. elokuuta 1999. [1] ja [1]

Mosellen maaherra (1805-1814)

Napoléon kiitti Vaublancia innokkuudesta kunniamerkein: hänestä tuli Kunnialegioonan komentajahttp://www.napoleon-series.org/research/almanac/chapter5/c_chapter5a.html, ritari 28. marraskuuta 1809, hän sai perinnöllisen keisarikunnan paronin arvon 19. joulukuuta 1809, ja palkittiin 17. heinäkuuta 1810 maatilalla Hannoverissa.E. Ducoudray, artikkeli teoksessa Albert Soboul, Dictionnaire de la Révolution française, sivu 1089. Kun hänestä vuonna 1813 tuli keisarikunnan kreivi, arvo ei ollut perinnöllinen. Tämä ei kuitenkaan estänyt Vaublancia vaatimasta kreivin tittelin käyttöä eikä myöskään siirrättämästä arvonimeä lapsenlapsellensa Adolphe de Segondille.

Heinäkuussa 1812 Vaublac tapasi Metzin kautta matkustaneen keisarin. Hän kertoi Muistelmiensa 3. osan mukaan tälle huolistaan tulevan Venäjän sotaretken suhteen, mutta ei tullut kuulluksi. Kun Mainzin armeija oli vetäytynyt Leipzigistä 1813, haavoittuneet hakivat suurin joukoin turvaa Metzistä. Tuloksena oli pilkkukuume-epidemia. Myös Vaublanc sairastui ja toipui vain vaivoin.

Vuonna 1814 Vaublanc avasi Metzin portit ja toivotti liittouman joukot innokkaasti tervetulleeksi.

Ludvig XVIII:n aika

Ensimmäisen valtaan palauttamisen puolesta ja sataa päivää vastaan (1814–1815)

Ludvig XVIII hallitsi Ranskaa 1814 -1824, lukuun ottamatta Napoléonin sadan päivän hallintuskautta vuonna 1815

Palatessaan takaisin hän kohtasi Chateaubriandinin, joka mainitsi hänet teoksessaan Mémoires d'outre-tombet: ”Herrat Vaublanc ja Capelle liittyivät seuraamme. Jälkimmäinen väitti, että hänellä oli kaikkea salkussaan. ’Haluatteko Montesquieuä?, tässä, Bossuet’tä?, tuossa’.” François-René de Chateaubriand, Mémoires d'outre-tombe, (kolmas osa, kuudes kirja, luku 6) Vaublanc lähetti Artois’n kreivin kautta kuninkaalle useita muistioita maan tilasta ja ennusti majesteetin ”olevan paluumatkalla Pariisiin ennen kuin kaksi kuukautta olisi kulunut”.

Palattuan valtaan Ludvig XVIII kiitti Vaublancin saamastaan tuesta Napoleonin sadan päivän hallinnon aikana ja himitti hänet välittömästi neuvonantajakseen ylentäen hänet 27. joulukuuta 1815 Kunnialegioonan korkeimpaan upseeristoon.

12. heinäkuuta 1815 , Ludvig XVIII nimitti Vaublancin Bouches-du-Rhônen maaherraksi tehtävänään vapauttaa 500–600 Marseilleen vangittua bonapartistia. Hän kuitenkin perääntyi korrektisti tästä yllättävästä ja olosuhteisiin nähden sopimattomasta tehtävästä. Marseille oli nimittäin antautunut englantilaisille joukoille ja siellä oli verisiä Bonaparten vastaisia yhteenottoja.

Äärimmäisen kuningasmielinen sisäministeri (1815–1816)

26. syyskuuta 1815 hänet nimitettiin sisäministeriksi, kiitos läheisen tuttavansa, Artois’n herttuan päättäväisten otteiden. Kansalliskokouksen uuden puhemiehen Richelieunn herttuan oli pakko nimittää Vaublanc, mutta kun hän koetti estää tätä ottamasta virkaa vastaan, hän ei ollut riittävän nopea käänteissään. Heti hyvän uutisen kuullessaan Vaublanc oli rientänyt ottamaan aseman haltuunsa.Biographie universelle (liite s. 175) Tämän nimityksen läpivienti osoitaa Artois’n herttuan suuren vaikutusvallan veljeensä hallintoon. Hänellä oli kilpaileva hovi Marsan-nimisessä rakennuksessa ja hänen tavoitteensa oli palauttaa absoluuttinen monarkia kumoamalla Ranskan suuren vallankumouksen pääasialliset tulokset.

Samaan aikaan elänyt saksalainen historioitsija Rudolf von Thadden arvioi, että Vaublancin nimityksessä oli enemmän kysymys hänen menneisyydestään kuin hänen kyvyistään.Rudolph von Thadden,La centralisation contestée, Acte Sud, 1989, ISBN 2-86869-323-7, sivut 112 – 122. Historioitsijat Emmmanuel de Waresquiel ja Benoit Yvert menivät vielä pitemmälle huomauttamalla hänen kyvyttömyydestään, jolle ei heidän mielestään löytynyt muuta vertaista kuin miehen itserakkaus.Histoire de la Restauration 1814-1830 Naissance de la France moderne, toim. Perrin d'Emmanuel de Waresquiel ja Benoit Yvert, Paris, 1991 ISBN 2-262-00912-0)

Hengästyttävää uhrautuvaisuutta

Ministeriönsä johdossa Vaublanc levitti vastavallankumouksellista toimintaa ja kiihkeää kuningasmielisyttä niin valtaisalla voimalla, että itse kuningas kuvasi hänen toimintaansa ”hengästyttävän uhrautuvaksi”. Kun keskusteltiin lakiehdotuksesta, jolla olisi otettu uudelleen käyttöön esiäänestys edustajainhuoneessa, jota pilkaten kutsuttiin 'piilokamariksi” eli ”la Chambre introuvable”, Vaublanc puuttui puheeseen ja huudahti ”Ranska tahtoo kuninkaansa”. Se sai aikaan suosionosoituksia niin edustajilta kuin yleisöltäkin: kaikki nousivat seisomaan toistaen : ”Kyllä, Ranska tahtoo kuninkaansa!”Mémoires (osa III, sivu 282)

2. lokakuuta 1815 hän lähetti kiertokirjeen kaikille maaherroille muistuttaen heitä asioiden tärkeysjärjestyksestä viranhoidossa tuona vaikeana aikana: 'Asettakaa tehtävissänne ensisijalle järjestyksen säilyttäminen... tarkkaavaisuus varoittaa epäjärjestyksestä ja tekee voimankäytön tarpeettomaksi.'Mémoires (osa III, sivu 270) Hän vahvisti maaherrakunnan kuningasmielisyyttä siirtämällä syrjään tai panemalla viralta 22 maaherraaBiographie universelle (liite s. 176) niin, ettei hänen ministerinkautensa päättyessä ei ollut jäljellä ainoatakaan maaherraa, joka olisi jollain tavoin noussut esiin Napoléonin sadan päivän kaudella. .

18. marraskuuta hän allekirjoitti määräyksen, jonka tarkoitus oli korvata kansalliskaartin esikunta kolmella tarkastajalla tarkastajalla -inspecteurs généraux-, jotka olivat jäseniä colonel-général neuvostossa, jonka pää oli itse Artois’n herttua. Tämä poisti toisilta minstereiltä oikeuden puuttua sen nimityksiin ja antoi ultrille mahdollisuuden hivuttautua mukaan.Histoire de la Restauration, sivu 180.

13. tammikuuta 1816 Vaublanc lyhensi kaupungin ja kunnanjohtajien sekä heidän apulaisjohtajiensa vaalikautta kahdella vuodella. Vaublanc selitti tätä maaherroille näin: 'Tämän uudistuksen myötä teidän täytyy päästä eroon niistä johtajista ja apulaisjohtajista, jotka ilman tätä muodollista erottamista jatkaisivat tehtävissään, joihin huonosti sopivat.”

Ranskan akatemia, l’Académie française, on osa Institut de Francea. Näkymä Pont des Arts-sillalta

Tämä kuninkaallisen hyväntahtoisuuden ansainnut uudistus otettiin vastaan ristiriitaisin tuntein. Liberaalipuolue syytti häntä siitä, että hän oli korvannut runoilija Arnaultin Richelieun herttualla, Roedererin Lévis'n herttualla ja Charles-Guillaume Étiennen Choiseul-Gouffierin herttualla, kaikki henkilöitä, joiden kirjallisia avuja pidettiin vähäisinä.http://www.remydegourmont.org/de_rg/autres_ecrits/divers/uneepurationalacademie.htm, http://www.fh-augsburg.de/~harsch/gallica/Chronologie/19siecle/Hugo/hug_1301.html Tästä hän sai pilkkanimen 'Maupeou de la littérature'.

Jatkaen puhdistuksia Vaublanc ehdotti taideministeriön luomista Châteaubriandia varten, mutta Richelieun herttua tyrmäsi sen. 6. huhtikuuta 1816, hänet valittiin riippumattomaksi jäseneksi taideakatemiaan, josta hän oli häätänyt taidemaalari Davidinin.

Suosio hiipuu

Sisäministerinä Vaublancin piti esitellä uusi vaalilaki. Vuoden 1814 lain pykälään 37 nojautuen hän ehdotti, tosin vakaumusta vailla, että alahuoneen jäsenistä yksi viidesosa valittaisiin vuosittain kaksitasoisella menettelyllä, jonka tarkoitus oli varmistaa kuningasmielisten. Tämä ehdotus hylättiin äänin 89 - 57. Itse asiassa edustajat halusivat itse olla vallassa mahdollisimman pitkään ja niin he tekivät vastaehdotuksen, jonka mukaan kaikki paikat täytettäisiin joka viides vuosi. Tämä ehdotus ei kuitenkaan saanut hallituksen siunausta. Näin Ranska jäi ilman vaalilakia.Histoire de la Restauration, sivu 186..

10. huhtikuuta 1816, Decazes keskeytti ministerikokouksen huutamalla : ”Ettehän te ole kuin Artois’n kreivin ministeri ja haluaisitte olla kuninkaan ministereitä mahtavampi!” Tähän Vaublanc vastasi purevasti: ”Jos olisi teitä mahtavampi, käyttäisin valtaani voidakseni syyttää teitä petoksesta, sillä te, herra Decazes, olette pettänyt niin kuninkaan kuin maanne.” Evelyne Lever, Louis XVIII, édition Fayard, 1988, ISBN 2-213-7801-01, sivu 449.

Keväällä 1816 jotkut Teknisen korkeakoulun (École polytechnique) opiskelijat olivat aiheuttaneet ”meteliä ja epäjärjestystä”. Vaublanc osallistui heidän erottamiseensa 13. huhtikuuta 1816. Suuri osa heistä oli ollut Bonaparten kannattajia http://polytechnique.fr/institution/historique_3.php aina toisesta restauraatiosta alkaenBiographie universelle (liite s. 175),joten erottamiseen oli poliittinen syy.

Ranskaa miehittäneet olivat huolissaan Ranskan hallituksessa ilmenevästä eripurasta. Venäjän Pariisin suurlähettiläs, korsikalainen Carlo Andrea Pozzo di Borgo, nimesi syyksi Vaublancin: 'Yksi syy epäjärjestykseen on ministeriön epätasainen koostumus; sisäministerin poisjäänti on halvaannuttanut kruunun auktoriteerin ja vaikutuksen kamareissa.” Rudolph von Thadden, La centralisation contestée, Acte Sud, 1989, Rudolph, sivut 112 - 122, ISBN 2-86869-323-7 (d'après Clérel comte de Tocqueville, De la Charte provinciale, Paris, 1829.

Vaublancin suosiota söivät hänen ja ministerien Richelieu ja Decazes repivät henkilösuhteet, hänen ja Monsieurin (tuleva Kaarle X) kiinteä yhteys, voimakas purkaus kokouksessa 10. huhtikuuta sekä vielä kuninkaalle jätetty muistio, jossa hän korosti 'välttämätöntä pakkoa kulkea vakaammin ja päättäväisemmin'.

Ministeri Richelieu pakotti kuninkaan erottamaan Vaublancin uhkaamalla erota itse. Kuningas suostui ja kun hän pyysi määräyksen allekirjoittaakseen sen, kohtaus alkoisaada farssin piirteitä, ainakin Louis-Mathieu Molén kuvauksen mukaan: 'Herra Richelieu rupesi toteuttamaan kuninkaan pyyntöä, mutta huomasi, että oli joko unohtanut salkkunsa avaimen, tai ei löytynyt sitä, ja tuntiessaan, ettei tätä hetkeä saanut hukata, hän punertui kasvoiltaan ja repi tuskaantuneena salkkunsa kahtia ojentaen määräyksen kuninkaalle, joka allekirjoitti herra Lainénn nimityksen sisäministeriksi osoittamatta minkäänlaisia tunteen tai hämmästyksen merkkejä.' Histoire de la Restauration, sivu 189.

Vaublanc jätti ministeriön 8. toukokuuta 1816 vain vähän sen jälkeen kun hänen ehdottamansa vaalilain uudistus oli hylätty. Samana päivänä lähti myös oikeusministeri François Barbé-Marbois, joka oli erotettu Artois’n herttuan vaatimuksesta, tasapainon vuoksi. Lähtiäisiksi Vaublanc sai kuninkaalta valtioministerin ja yksityisneuvoston jäsenen arvonimet.

Eduskunnassa 1820–1827 ja elämä sen jälkeen

Samaan aikaan myös Guadeloupe valitsi hänet edustajakseen vuosiksi 1820-1830. Vaublanc omisti osan sokeritehtaasta Basse-Terren alueella. Hän suositteli lukuisia muutoksia oikeusjärjestykseen ja siirtokuntien hallintoon, yhtensä esimerkkinä varaston luominen.

Yhdessä joidenkin aatelissyntyisten edustajakollegoiden kanssa hän kontrolloi osaa äärikuninkaallisesta lehdistöstä, kuten 'La Quotidienne' ja 'Le Drapeau Blanc'.Histoire de la Restauration, sivu 336.

Toukokuussa 1823 hän otti kantaa Espanjan retken puolesta ja nimitettiin kuninkaan vaatimaan ja marsalkka Macdonaldinin johtamaan väärinkäytöksiä tutkivaan komissioon.Mémoires (osa IV, kirja VII, luku X, sivut 244–245) , Lever, sivu 548.

Vaublanc oli juuri nimitetty uudelleen korkeimpaan hallinto-oikeuteen ja hän oli saanut kirjllisen lupauksen nousuta päärien kamariin, kun Kaarle X luopui vallasta.

Ludvig-Filipin noustua valtaan 1830 Vaublanc vetäytyi julkisuudesta. Hän kirjoitti Muistelmansa, jotka julkaistiin vuonna 1833. Vaublanc kuoli Pariisissa 21. elokuuta 1845 ollessaan lähes 90-vuotias ja melkein sokea.Biographie universelle (liite, sivu 180).

Teokset

• 1792 Rapport sur les honneurs et récompenses militaires, le 28 janvier 1792, fait à l'Assemblée nationale, au nom du Comité d'instruction publique. Teksti verkossa : [1]
• 1795 Réflexions sur les bases d'une constitution salanimellä Louis-Philippe de Segur. Paris Imprimerie nationale, Prairial an III (70 sivua)
• 1808 Rivalité de la France et de l'Angleterre
• 1818 Tables synchroniques de l'histoire de France
• 1819 Le dernier des Césars ou la chute de l'Empire romain d'Orient (12-osainen runo)
• 1822 Du commerce de la France en 1820 et 1821, Paris, J-C Trouvé ja Goujon
• 1828 Des administrations provinciales et municipales. Teksti verkossa: [1]
• 1833 Mémoires sur la Révolution de France et recherches sur les causes qui ont amené la Révolution de 1789 et celles qui l'ont suivie (4 osaa). Teksti verkossa: [1] , [1] ja [1]
• 1833 Essai sur l'instruction et l'éducation d'un prince au XIXeme siècle, destiné au duc de Bordeaux.
• 1838 Fastes mémorables de la France
• 1839 Souvenirs (2 osaa), Paris, Ponce Lebas et Cie
• 1839 Soliman II, Attila, Aristomène (kokoelma murhenäytelmiä, painos 200 kpl).
• 1843 De la navigation des colonies
• Un an sur la grand'route , Montsouris
• Le courage des françaises

Lähdeviitteet