Varhainen elämä
Leninin isä oli Ilja Nikolajevitš Uljanov (1831–1886), venäläinen virkamies, joka työskenteli tavoitteenaan demokratian edistäminen ja ilmainen koulutus. Myös Leninin äiti, Maria Aleksandrovna Blank (1835–1916), tunnettiin vapaamielisenä aatteiltaan. Leninin sukupuusta löytyy juutalaisiaonon äidin isoisän kautta, joka kääntyi kristinusko, ja vastaavasti volgansaksalaisia äidin kautta. Leninillä oli kalmukki-, ruotsalaista, saksalaista ja juutalaista taustaa. Hänen isänsä suku oli alun perin nimeltään Uljanin ja taustaltaan ilmeisesti mordvalainen.[http://www.lenin.fi/uusi/uk/lenin.htm] 
Lenin itse kastettiin Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Kenties uskonnollisten suvun osien vuoksi Lenin menestyi latinan ja kreikan opiskelussa. Lenin kääntyi 16-vuotiaana kuitenkin ateistiksi tutustuttuaan 1700-luvun valistusfilosofiaan. Hänen uskonsa valistusajan tietoteoriaan näkyi myös hänen myöhemmissä teoksissaan.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 14-16]
Toukokuussa 1887 Leninin vanhin veli, Aleksandr – joka oli ollut mukana ns. narodniki-liikkeessä – hirtettiin osallistumisesta keisari Aleksanteri III:n salamurhayritykseen. Tämä sai Leninin radikalisoitumaan, ja myöhemmin samana vuonna hänet pidätettiin ja erotettiin Kazanin yliopistosta, koska hän oli osallistunut opiskelijamielenosoituksiin. Hän jatkoi opiskeluaan itsenäisesti, ja vuonna 1891 hän sai oikeuden toimia lakimiehenä. Opiskeltuaan itsenäisesti Lenin oppi viisi kieltä, latinan, kreikan, saksan, ranskan ja englannin.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 15]
Hän ei kuitenkaan jäänyt lakimiesuralle, vaan liittyi vallankumoukselliseen toimintaan ja johti marxilaisia opintokerhoja keskittäen toimintansa suurimmaksi osaksi Pietariinin. Vallankumouksellisen toimintansa johdosta hänet pidätettiin 7. joulukuuta 1895 ja viranomaiset pitivät häntä vangittuna vuoden ajan. Tämän jälkeen hänet karkotettiin kolmeksi vuodeksi Siperiaan. Siellä karkotettujen annettiin melko rauhassa jatkaa kirjallisia töitään ja solmia yhteistyösuhteita keskenään.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 15–16] Karkotusaikanaan vuoden 1898 heinäkuussa Lenin meni naimisiin sosialistiaktivisti Nadežda Krupskajan kanssa. Vuonna 1899 hän julkaisi teoksen 'Kapitalismin kehitys Venäjällä'. 1900 hänen karkotustuomionsa päättyi ja hän matkusteli Venäjällä ja muualla Euroopassa, julkaisten Iskra-lehteä ja muita vallankumousliikkeen kirjasia ja teoksia.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 8–9]
Bolševikkipuolueen synty
Lenin nousi Venäjän sosiaalidemokraattisessa työväenpuolueessa vaikutusvaltaiseen asemaan. Vuonna 1903osaa hän johti bolševikki sen erottua menševikkeistä. Tämä jako johtui suureksi osaksi Leninin pamfletista ’’Mitä on tehtävä?’’ Puolue tulisi rajata yksinomaan ammattivallankumouksellisille, Lenin halusi muut työläiset ja sympatisoivat idealistit pois puolueesta. Puolueesta pitäisi myös tehdä tiukan keskusjohtoinen, jotta se pystyisi vallankumoukseen. [Mitä Lenin todella sanoi, s. 29–30]
Lenin oli huomannut, että työläisillä itsellään ei ollut vallankumouksen vaatimaa yhteistä tahtoa, koska kapitalismin aikana heidän olonsa olivat parantuneet hieman. Lenin ei myöntänyt tämän johtuvan kapitalismista vaan siirtomaista (imperialisminsta) ja sanoi olojen parantumisen olevan eräänlaista työläisten lahjontaa. Myöhemmin Lenin sai myös Lev Trotski vakuutettua siitä, että työläisten sijaan kumous onnistuisi vain ammattivallankumouksellisilta, minkä seurauksena menševikkeihin jäänyt Trotski lopulta vaihtoi puolta.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 35–37]
Menševikit toimivat enemmän Länsi-Euroopan puolueiden lailla, kun taas bolševikit olivat taistelujärjestö, joka pyrki kaatamaan tsaarinvallan mm. terrorilla. Menševikkien merkittävimpinä johtajana olivat Juli Martov, Georgi Plehanov ja Vera Zasulitš. Bolševikkeihin liittyivät myöhemmin monet entisistä menševikeistä mm. Lev Trotski, jonka taidot osaltaan auttoivat lokakuun vallankumouksen onnistumisessa, ja Aleksandra Kollontain.[ Mitä Lenin todella sanoi, s. 37] Menševikit pitivät puoluejäsenyyden avoimena ja teki yhteistyötä myös muiden puolueiden kanssa ja sen jäseniä päätyi myöhemmin jopa toiseen Aleksandr Kerenski johtamaan väliaikaiseen hallitukseen.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 40]
Venäjän vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen joulukuussa Moskovassa bolševikkien aseellinen vallankaappausyritys epäonnistui ja Lenin joutui lähtemään turvallisuussyistä maanpakoon Suomeen vuonna 1907. Lenin asui sen jälkeen useita kertoja Suomessa ja matkusteli Euroopassa osallistuen erilaisiin sosialistisiin kokouksiin ja muuhun toimintaan.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 41]
Helmikuun vallankumous
Maailmansodan nöyryytykset ja pula veivät tsaarinvallan suosion pohjalukemiin. Silti vielä tammikuussa 1917 Lenin arvioi, että tsaarinvalta ei kukistuisi hänen elinaikanaan.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 51] Helmikuun vallankumouksessa 1917 duuma otti vallan käsiinsä ja asetti väliaikaisen hallituksen. Sen johtoon tuli kadettipuolueen ruhtinas Georgi Lvov ja yhdeksän muuta kadettipuolueen ministeriä duuman liberaalienemmistön vuoksi.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 51–53]
Koska Petrogradin neuvosto oli jo yhtä merkittävä, tai merkittävämpi valtakeskus kuin hallitus, hallitukseen otettiin mukaan neuvoston kakkosmies, sosialistivallankumouksellisten Aleksandr Kerenski. Väliaikainen hallitus antoi kansalle ihmisoikeudet, lakkautti sensuurin ja kuolemantuomion sekä vapautti poliittiset vangit muttei taipunut Saksan rauhanehtoihin, missä kaikki puolueet sosialistisia myöten tukivat sitä. Kansa kuitenkin oli yhä erittäin tyytymätön jatkuvaan sotaan, mikä kuukausien mittaan vei hallituksen suosiota.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 60–62]
Takaisin Venäjälle 1917
Saksan hallitus näki tilaisuutensa ja lähetytti Leninin Suomen kautta Venäjälle tekemään vallankumouksen, jotta maa irtautuisi sodasta. Saksan hallituksen luvalla Lenin pääsi matkustamaan Sveitsistä 'sinetöidyssä junassa' Saksan läpi Ruotsiin ja sieltä edelleen Suomeen. 'Sinetöinnistä' huolimatta heinäkuussa pääministerin paikan liberaaleilta saanut SR:n Kerenski väitti myöhemmin Leniniä saksalaisten agentiksi.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 68]
16. huhtikuuta 1917in Lenin saapui Pietari (siihen aikaan Petrograd) Suomen asemalle ja otti bolševikkiliikkeen komentoonsa ja haukkui väliaikaista hallitusta tukeneet Pravdan toimittajat Lev Kamenevinin ja Stalin. Lenin asettui Huhtikuun teeseissä tukemaan neuvostovaltaa, vaikka bolševikeilla ei ollut vielä merkittävää valtaa neuvostoissa.
Lokakuun vallankumous
Bolševikit yrittivät jo heinäkuussa vallankaappausta Trotskin johdolla Leninin suunnitelmien mukaan, mutta yritys epäonnistui. Tuolloin bolševikkejä tukevassa konekiväärikomppaniassa levitettiin huhuja, että yksikkö siirrettäisiin rintamalla Saksaa vastaan. Rykmentinkokous kehotti sotilaita kapinaan ja matruusit siirtyivät laivoihin ja lähtivät ottamaan Pietaria haltuunsa. Joukko suuntasi bolševikkien päämajaan Krzezińskan palatsille, jossa Leniniä vaadittiin ottamaan johto. Matkalla Taurian palatsiin vaatimaan neuvostoa ottamaan vallan käsiinsä, tavattiin SR:n johtaja Viktor Tšernov, jota oltiin viemässä ammuttavaksi, mutta nyt jo bolševikkeihin liittynyt Trotski sai hänet pelastettua. Lopulta rintamalta tulleet joukot piirittivät Krzezińskan palatsin ja väliaikainen hallitus määräsi bolševikkijohtajat Leninnin, Trotski, Zinovjevin, Kamenevin ja Lunatšarskin pidätettäväksi.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 71–72]
Liberaalit vetäytyivät pian hallituksesta ja se jäi sosialisteille Kerenskin johdossa. Kerenskin suunnitteleman hyökkäyksen epäonnistuttua ja armeijan menetettyä satatuhatta miestä väliaikaisen hallituksen asema heikkeni entisestään. Kerenski pelkäsi että syytökset bolševikkejä vastaa vahvistaisivat oikeistoa ja bolševikkien lehdet saivat jatkaa ilmestymistään, eikä punakaartia riisuttu aseista.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 73]
Ylipäällikkö Lavr Kornilov vaati täysiä valtuuksia järjestyksen palauttamiseksi ja estämään bolševikkikaappauksen ja lähetti Krymovin ratsuväkiarmeijakunnan Pietariin. Väliaikainen hallitus tulkitsi tämän kapinaksi ja Kerenski pyysi apua 'kaikilta demokraattisilta voimilta', myös bolševikeilta. Bolševikit saivat aseistaa punakaartinsa ja panssariristeilijä Aurorann matruusit kutsuttiin puolustamaan Talvipalatsia. Kornilovin kapinan jälkeen bolševikkeja alettiin vapauttaa vankiloista ja johtajat palasivat, paitsi Lenin, joka piileskeli Suomessa.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 75]
Syyskuussa Lenin lähetti kirjeet, joissa ilmoitti kansannousun hetken koittaneen. Väliaikainen hallitus koki viimeiset tappionsa kun saksalaiset valtasivat Itämeren saaria, ja Kronstadt ja Pietari valmistautuivat hyökkäykseen ja kaupungin evakuointia valmisteltiin. Suuriruhtinaiden palatseja alettiin ryöstellä ja kapinasta puhuttiin jo yleisesti. Trotski nimettiin Pietarin neuvoston puheenjohtajaksi. Varuskunnan ja hallituksen välille syntyi aseellinen yhteenotto, kun hallitus pyrki siirtämään epäluotettavat joukot rintamalle.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 78]
Bolševikit aloittivat kapinan Trotskin johdolla. Sen keskuksena oli Smolnan entinen aatelisneitojen instituutti. Kaappaus eteni huomaamattomasti, eikä kohdannut minkäänlaista vastarintaa. Tekijäjoukko oli melko pieni, mm. joitain tuhansia varuskunnan sotilaita ja joitain satoja bolševikkeja, mutta Kerenskin hallitus oli käynyt niin heikoksi, että vastustus oli olematonta ja kumous oikeastaan veretön. Yöllä Lenin kutsui koolle keskuskomitean muodostamaan hallitusta. Ministerejä nimitettiin kansankomissaareiksi Ranskan suuren vallankumouksen malliin. Lenin ehdotti Trotskia kansankomissaarien neuvoston puheenjohtajaksi, mutta tämä kieltäytyi mm. juutalaisuutensa vuoksi ja Lenin otti tehtävän. Trotskille tulivat ulkomaanasiat.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 62]
Seuraavana päivänä alkoi Pietarin neuvoston ylimääräinen kokous Smolnan juhlasalissa. Trotski julisti väliaikaisen hallituksen lakanneen olemasta ja Lenin työläisten ja talonpoikien vallankumouksen voittaneen. Tällä välin väliaikainen hallitus istui yhä Talvipalatsissa, josta Kerenski pakeni rintamalle etsimään lisäjoukkoja. Talvipalatsin puolustajat lähtivät hiljakseen pois, ja viimein Auroran tykillä ammuttiin yksi laukaus ja Talvipalatsi vallattiin ja ministerit kiikutettiin Pietari–Paavalin linnoitukseen.
Neuvosto-Venäjän johtoon
Lenin työhuoneessaan Kremlissä 1918
Bolševikkipuolue siunasi monien kyläyhteisöjen jo kesällä 1917 tekemät maanjaot, mutta parissa kuukaudessa se riisti vallan neuvostoilta, ammattiliitoilta, sosialistisilta puolueilta, korttelikomiteoilta ym., jotka olivat itsenäisesti taistelleet vanhaa valtaa vastaan. Joulukuussa tästä seurasi lakkoaalto bolševikkeja vastaan. Lenin perusti salaisen poliisin Tšekan 20.12.1917 jahtaamaan ”vallankumouksen vastustajia”.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 71]
8. marraskuuta 1917 Lenin valittiin kansankomissaarien neuvoston puhemieheksi eli Neuvosto-Venäjän johtajaksi. Lenin halusi tehdä välittömästi rauhan saksalaisten kanssa, kun taas moni muu bolševikki arvioi sodan johtavan vallankumoukseen Saksassakin, ja Lenin ei saanut hyväksyntää Saksan tiukoille rauhanehdoille ennen kuin Saksa valtasi Baltian ja läheni Pietaria. Brest-Litovskin rauhansopimuksessa 3.3.1918 Neuvostovenäjä luopui Baltian maista, itäisestä Puolasta, Ukrainasta ja Suomesta.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 74]
Lenin kieltää muut puolueet ja yritetään murhata
12. marraskuuta 1917 pidetyissä perustuslakikokouksen vaaleissa bolševikit saivat vain 25 % äänistä. Suurimmaksi puolueeksi nousi
Sosialistivallankumouksellinen puolue (SR) joka sai n. 40 % äänistä. SR-puolueen vasemmistosiipi oli kuitenkin liittoutunut bolševikkien kanssa ja Lenin lähetti bolševikkeja tukevat matruusit sulkemaan perustuslakikokouksen 19.1.1918.
[Mitä Lenin todella sanoi, s. 87]
Perustuslakikokouksen sijaan bolševikit julistivat hallituksensa olevan vastuussa neuvostoille ('soviet') joiden edustajakokoukseen bolsevikit ja vasemmisto-SR:t saivat valitutettua yli 90 %:n enemmistön. Bolševikit muodostivat hallituksen yhdessä heitä tukevan SR-puolueen vasemmistosiiven kanssa, mutta sittemmin rauhansopimukseen (3.3.1918) tyytymättömät vasemmisto-SR:tkin alkoivat vastustaa bolševikkeja.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 88]
Kaikkien ei-bolševikkisten ryhmien (sosialististen ja ei-sosialististen) pyrkiessä torjumaan bolševikkien valtapyrkimyksiä Lenin vangitsi tai ammutti niiden jäseniä sekä lakkautti järjestöjä. Vasemmisto-SR Jakov Blum murhasi heinäkuussa Saksan lähettilään kreivi von Mirbachin tarkoituksenaan aloittaa uudelleen sota Saksaa vastaan. Puolue järjesti kapinoita, mm. Moskovassa, jonne hallitus oli siirtynyt. 30. elokuuta SR:t murhasivat bolševikkijohtajat Moisei Uritskin ja Volodarskin.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 91]
Samoin 30. elokuuta (Fanny) Fanja Kaplan ampui Leniniä kolmesti; tämä haavoittui mutta parani. Tapaus saattoi silti edesauttaa Leninin terveyden myöhempää heikkenemistä.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 118] Vasemmistoeserriin kuulunut Kaplan oli ollut elinkautisessa 1906–1917 tsaarin virkamiehen murhayrityksestä, kannatti perustuslakikokousta ja piti Leniniä vallankumouksen petturina. Arvioiden mukaan Kaplan toimi oma-aloitteisesti. [Mitä Lenin todella sanoi, s. 120]
Tšekan kuulusteluissakaan nainen ei suostunut paljastamaan rikostovereitaan, joten hänet ammuttiin 3. syyskuuta 1918. Samana päivänä Izvestija-lehdessä bolševikit vaativat ”murskaamaan vastavallankumouksen hydran massiivisella terrorilla”, ja 5.9. puolalaisen Feliks Dzeržinskin johtama Tšeka antoi määräyksen ”punaisesta terrorista.” Seuraavina kuukausina myös teloitettiin 800 SR-läistä ja muuta vastustajaa oikeudenkäynneittä, ja ajan mittaan luvut vain nousivat, jopa viralliset luvut puhuivat tuhansista, eräät arviot 200 000:sta. Sosialistivallankumouksellinen puolue kiellettiin. Menševikkien sallittiin aloittaa marraskuussa uudelleen toimintansa, kun ne lupasivat pysyä lojaalisti oppositiossa.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 123]
Sisällissota
Venäjän sisällissota puhkesi tavallaan touko–kesäkuussa 1918, puolisen vuotta vallankumouksen jälkeen, aluksi kaupungeissa Volgan varrella bolševikkeja tukevien neuvostojen ja itävaltaunkarilaisista sotavangeista kootun, ympärysvaltojen välillä taistelleen tšekkoslovakilegioonan välillä. Taistelut rohkaisivat SR:n opposition perustamaan Samarassa komitean perustuslakikokouksen pelastamisen puolesta (Комуч). Tämä sai bolševikit karkottamaan SR:t ja menševikit paikallisista neuvostoista. Kadettipuolue puolestaan kokoontui heinäkuussa 1918 Omskssaiin perustaen Siperian väliaikaisen hallituksen. Nämä osapuolet jopa liittoutuivat Ufa syyskuussa, mutta amiraali Koltšak julisti itsensä ylimmäksi johtajaksi ja karkotti sosialistit.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 126]
Varsinaisesti sisällissodan katsotaan puhjenneen maaliskuussa 1919. Sekalaisista ryhmistä (mm. tsaarinvaltaa tukevat, kasakat) koostuvat valkoiset armeijat taistelivat puna-armeijaa vastaan, länsivaltojen tukemina. Valkokaarti saavutti aluksi merkittävää menestystä, mutta vuoden 1920 alkuun mennessä puna-armeija oli käytännössä kukistanut valkoiset ja sota oli pääosin ohi, joskin Krimillä olleiden Pjotr Wrangelin joukkojen kimppuun puna-armeija ehti vasta vuoden lopulla. Vuoden 1919 voitot sisällissodassa olivat saaneet puna-armeijan hyökkäämään Ukrainan valloittanutta Puolaa vastaan tarkoituksenaan päästä Saksaan asti. Entinen keisari Nikolai II teloitettiin perheineen heinäkuussa 1918 Jekaterinburgissa Leninin ollessa varmasti tietoinen käskystä.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 127]
Lenin väitti kapitalismin olevan yhteydessä imperialismiin ja julisti vuonna 1917 kaikille kansoille ja vähemmistöille rajoittamattoman itsemääräämisoikeuden. Kuitenkin, kun sisällissodan jälkeen hänellä oli voimaa rajoittaa sitä, hän myös teki niin ja valloitti itsenäistyneet Armenian, Georgiainn ja Azerbaidžan.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 134]
Radikaali sosialismiin siirtyminen
Tsaarien hirmuvalta oli teloittanut virallisesti 3 932 ihmistä vuosina 1825–1917 laillisin oikeudenkäynnein, joissa 'puolustusasianajajilla oli ainakin saman verran puhevaltaa kuin syyttäjilläkin'. Leninin johdolla bolševikit ylittivät tämän määrän neljässä kuukaudessa (maaliskuuhun 1918 mennessä).[Kommunismin musta kirja, s. 32] Tosin on huomattava se seikka, että suurin osa tsaarien tapattamista ihmisistä ei koskaan tullut viralliseen tietoon.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 134] Bolševikin hyökkäsivät rajusti oppositiota vastaan, eikä Lenin estänyt lukuisten teloituksien toimeenpanoa. [Mitä Lenin todella sanoi, s. 135]
Liberaalien väliaikainen hallitus oli helmikuun vallankumouksen jälkeen lakkauttanut kuolemanrangaistuksen samoin kuin vapauttanut poliittiset vangit ja julistanut sanan-, paino- ja kokoontumisvapaudet. Nämä vapaudet eivät kuitenkaan olleet kansalle hyödyksi kurjissa oloissa, jonka pitkittynyt sota ja nälänhätä loivat. Vallankumouksen jälkeen Lenin ei nähnyt syytä palauttaa näitä oikeuksia varmistaakseen nuoren kommunistihallinnon pysyvyyden. Hänen kerrotaan aikoneen palauttaa nämä oikeudet myöhemmin, kun olot ovat tasaantuneet ja sosialismi toteutunut halutulla tavalla. [Mitä Lenin todella sanoi, s. 136]
Venäjä oli tsaarin johdolla käynyt edeltävien kolmen vuoden aikana sotaa, jossa oli kaatunut yli miljoona venäläistä. Suurin osa kuolleista oli pakkovärvättyjä rivimiehiä, joita käytettiin ensimmäisen maailmansodan taisteluissa lähinnä tykinruokana. Sodan suoraan ja välillisesti aiheuttamat siviilitappiot, joita ei ole tilastoitu luotettavasti, eivät myöskään jääneet vähäisiksi. Huolimatta liberaalista sisäpoliittisesta linjastaan, väliaikainen hallitus pyrki jatkamaan vuoden 1917 aikana tätä samaa sotaponnistusta kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Viimeinen naula tähän arkkuun oli surkeasti epäonnistunut ja jopa 400 000 venäläisen hengen vaatinut Kerenskin offensiivi kesällä 1917, jonka seurauksena Venäjän armeija käytännössä romahti. Sodan vastustaminen oli Leninin yksi vaikuttavimpia tekijöitä ja hän halusi lopettaa sen mahdollisimman pian.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 140]
Lenin oli hyvin ankara vastustajilleen. Jo puheissaan ennen vallankumousta hän oli vannonut tuhoavansa porvariston luokan kokonaan. Tästä syystä hän puuttui pikkutarkasti lukemattomiin vainojen yksityiskohtiin, mistä todisteena ovat säilyneet hänen lukuisat kirjeensä. Esimerkiksi kirjeessään 10.8.1918 Lenin kirjoitti:
Tämän tueksi Lenin käski sulkea 'kulakit' (talonpojat), papit ja porvarit keskitysleireihin yhteiskuntaluokan tai ammatin perusteella, riippumatta heidän teoistaan.[Kommunismin musta kirja, s. 95]
Eräs Tšekan ohje 1.11.1918 kuului:
Porvariston luokka kitkettiin näillä keinoin verrattaen nopeasti huomioiden ihmisten määrän.
Tyytymättömyys johtaa kapinoihin
Neuvostoliiton johto aloitti radikaalin sosialismiin siirtymisen 13.5.1918 muodostamalla valtavia komennuskuntia takavarikoimaan talonpoikien ylimääräiset elintarvikkeet. Komennuskuntien jäsenet saivat palkkioksi osan itselleen ja lisäksi rahaa. Näin talonpojilta otettiin pois kannustimet. Tämä ei osoittautunut hyväksi ratkaisuksi, sillä ruoantuotanto romahti ja ruokapula paheni entisestään.
[Mitä Lenin todella sanoi, s. 135]
Kansan keskuudessa ei oltu tyytyväisiä sosialismin toteutustapaan. Pula, talousromahdus ja nälkä saivat aikaan lukemattomia talonpoikien, merimiesten, sotilaiden ja jopa työläisten kapinoita ympäri maata, toisinaan heinähangoin ja keihäin tykkejä ja konekiväärejä vastaan. Kansannousut tukahdutettiin mm. ampumalla mielenosoittajia, julistamalla työsulkuja lakkoilevia työläisiä vastaan sekä pidättämällä heitä ja opposition aktivisteja laajalti, pommittamalla ja polttamalla kyliä, käyttämällä kemiallisia aseita ja hirttämällä epäiltyjä sekä sulkemalla kymmeniätuhansia kapinallisten perheenjäseniä panttivangeiksi keskitysleireille, lähinnä naisia, lapsia ja vanhuksia. Lenin itse kertoi syyttömien kaltoin kohtelun häirinneen häntä, mutta ei puuttunut näihin asioihin. Hänelle oli tärkeintä päämäärä ja hän antoi erikseen käskyjä tuhota opposition mielenosoituksia.
Esimerkiksi talonpoikien tunnetuimmasta, Tambovin kapinasta (jossa oli vaadittu takavarikointien ja Tshekan lakkauttamista, vapaita vaaleja sekä kaupan vapautta) Lenin kirjoitti Tšekalle: Tämä liike on ehdottomasti murskattava mitä pikimmin ja sellaisella tavalla, että esimerkki on mahdollisimman selvä. [Kommunismin musta kirja] Tämä oli selvää, koska kapinaan osallistuneet olivat selvästi sosialismin rakentamiselle haitallisia ja opposition edustajia. Kenraali Mihail Tuhatševskin johtamalla yli 30 000 miehen armeijalla meni kaksi vuotta (1919–21) tuhota vastarinta ylivoimaisesta aseistuksesta ja raaoista otteista huolimatta. Tambovin kapinan keskitysleireillä oli 50 000 ”panttivankia” ym. ja kuolleisuus oli 15–20 % kuukaudessa. Vaikka myös Tambovin kapina oli syntynyt spontaanisti, muista kansannousuista poiketen sen organisoi järjestelmälliseksi SR:n entinen aktiivi Aleksandr Antonov.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 142]
Nälänhätä
Radikaali sosialismiin siirtyminen romutti maan talouden, ja vuonna 1921 syntyi suuri nälänhätä. Länsimaiden ruokalähetyksistä huolimatta ainakin viisi miljoonaa ihmistä menehtyi nälkään 1921–22. Aikaisemmassa nälänhädässä 1891 Lenin oli itse asunut nälänhätä alueella, mutta vastustanut ruoka-avun antamista. Hänen ystävänsä A. Beljakov muisteli kirjassaan ”Tiennäyttäjän nuoruus”[Moskova 1960, s. 80–82]:
Politbyroon jäsenille 19.3.1922 osoittamassaan kirjeessä hän selitti luonteenomaisella kyynisellä tavallaan, miten nälänhätää voitaisiin käyttää hyväksi
Uusi talouspolitiikka (NEP)
Sosialismi ei toteutunut Venäjällä läheskään yhtä helposti, kuin Lenin oli ehkä kuvitellut.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 86] Talonpojat eivät halunneet antaa viljojaan koko kansan hyväksi, koska ruokaa oli muutenkin vähän. Työläiset taas eivät halunneet tehdä töitä pienellä, tai kokonaan puuttumattomalla palkalla. Sosialistista yhteiskuntaa ei voinut rakentaa ilman varoja. Tämän vuoksi Lenin käynnisti uuden talouspolitiikan, NEP:n, jossa hän palautti osittaisen yksityisomistuksen siinä toivossa, että maa vaurastuisi ja voisi sitten siirtyä sosialistiseen yhteiskuntamalliin. Tehtaita palautettiin yksityisten haltuun ja talonpojille taattiin omistus- ja myyntioikeus omiin tuotteisiinsa.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 87]
Vuonna 1928 Neuvostoliiton talous saavutti maailmasotaa edeltäneen tason, mutta tuolloin Stalin lakkautti NEP:n puolueen vähemmistön vastustuksesta huolimatta. Väitetään, että Lenin oli tarkoittanut NEP:n pidempiaikaiseksi. Sitä tosin esitti jo vuonna 1920 Lev Trotski (joka myöhemmin kannatti sen lakkauttamista), mutta tuolloin esitys hylättiin. Kirjoissaan Lenin on kuitenkin antanut ymmärtää, että NEPin oli tarkoituskin olla lyhytikäinen.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 150]
Leninin kuolema
Toukokuussa 1922 Lenin sai ensimmäisen sydänkohtauksensa, joulukuun kohtauksen jälkeen hän jätti aktiivipolitiikan. Samana vuonna Neuvostoliitto perustettiin. 21.1.1924 Lenin kuoli. Syyksi on arveltu Leninillä ilmeisesti ollutta syfilistä, mutta todennäköisemmin se johtui hänen ateroskleroosistaan tai sydänkohtauksesta, ja osasyynä siihen oli hänen niskassaan säilynyt Kaplanin luoti.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 118] Vaimon löytämässä testamentissa Lenin haukkui kaikki keskuskomitean johtohenkilöt, joten nämä pitivät tekstin salassa, vaikka siinä kehotettiin purkamaan NKP:n pääsihteeri Stalinille keskittynyttä valtaa. Myöhemmin Stalin kukisti kilpailijansa ja otti vallan yksin käsiinsä kuolemaansa asti. Kuoleman jälkeen Leninin ruumis palsamoitiin ja asetettiin näytille Punaisen torin laidalle rakennetun mausoleumiin.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 12]
Lenin ja Suomi
Vallankumouksen jälkeen Lenin yllytti kirjeissään Suomen SDP:tä tekemään aseellisen vallankumouksen Suomessa, joka oli jo käytännössä itsenäinen, ja lähetti Stalinin puoluekokoukseen tukemaan vaatimuksiaan. SDP:n puoluekokous kuitenkin äänesti tätä vastaan 26.11.1917 äänin 59–43;[Suomi 80: viikko 48/1917 ] vastaavan päätöksen Työväen Vallankumouksellinen Keskusneuvosto teki jo 10.11. äänin 18–8). Eduskunnan julistettua Suomen yksipuolisesti itsenäiseksi porvarienemmistöllä 6.12. Lenin tunnusti tämän SDP:n pyynnöstä.
Pian punakaartit aloittivat kapinan, ja SDP:n puoluejohdon oli seurattava perässä, osin vastentahtoisesti ja aluksi laittomuuksista varoiteltuaan ja 'huliganismin' tuomitsevaa julistusta harkittuaan. Lenin lähetti punakaarteille jo aiemmin lupaamansa aseet (tykkejä ja 10 000 kivääriä) ja Suomessa olevia venäläisiä joukkoja kehotettiin avustamaan punakaartia. Punaiset hävisivät eikä Suomi palannut Neuvosto-Venäjän yhteyteen. Toisen maailmansodan jälkeen suomalaiset silti tunnustukseen vedoten sanoivat 'Leninin antaneen Suomelle itsenäisyyden', jotta tämän seuraajat eivät kehtaisi 'ottaa sitä pois'.
Sisällissodan hävinnyt SDP:n enemmistö pakeni Venäjälle ja perusti Moskovassa siellä bolševikkien mallin mukaisesti Suomen kommunistisen puolueen (29.8.1918), kun taas sodasta pidättäytynyt vähemmistö käynnisti puolueen toiminnan uudelleen väkivaltaisuuksia vastustaneen Väinö Tannerin johdolla.
Leninin luonne
Kannattajat ovat esittäneet Leninin humaanina ja lempeänä neuvostojohtajana.[Service, R: 'Lenin'] Tämä tulee hyvin esille esimerkiksi siinä seikassa, että Lenin niin kiihkeästi puhui sotaa vastaan tsaarin ja porvarihallituksen lähettäessä venäläisiä ensimmäiseen maailmansotaan. Lenin ei ollutkaan isänmaallinen. Päinvastoin hän kannatti suuresti kansainvälisyyttä ja halusi Venäjän olevan ensimmäinen pala kommunistista ihannemaailmaa, jossa kaikki kansat ovat veljiä keskenään ja ihmiset tasa-arvoisia.
Lenin oli ateisti, eikä suhtautunut hyvällä kristinuskoonon tai kirkko. Tämän seurauksena on vieläkin havaittavissa se seikka, että ateismia ja kristinuskon vastaisuutta pidetään vieläkin osana sosialismia ja kommunismia. Useissa kansandemokratioissa omaksuttiin Neuvostoliiton ateistinen tyyli.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 151]
Neuvostoliitossa Leninin henkilökultista tuli väline, jolla neuvostovaltiolle luotiin omaa identiteettiä kristinuskon ja keisarinpalvonnan sijaan. Stalinin johdolla Marxin ja Leninin kirjoituksista, jotka olivat osin polemiikkisia, ja ajan myötä muuttuvista tavoitteista luotiin valtiolle virallinen oppijärjestelmä, jota kutsuttiin marxismi-leninismiksi. Luomalla Leninin kultin Stalin pönkitti myös omaa valtaansa.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 152]
Lenin ja Stalin
Lenin ja Stalin vuonna 1919
Leninin ja Stalinin suhde vaihteli asioista riippuen. Joskus Lenin piti Stalinia hyvänä toverina, mutta toisaalta hänen tiedetään vastustaneen viimeiseen asti Stalinin nimittämistä hänen seuraajakseen. 'Valitkaa joku toinen, joka on maltillisempi, kohteliaampi ja vähemmän oikukas', sanoi Lenin. Lenin suunnitteli puna-armeijan luoneesta Lev Trotskista seuraajaansa, mutta Leninin kuoleman jälkeisessä valtakamppailussa
Josif Stalin nousi valtaan. Trotskiakin tosin pidetään, varsinkin ei-kommunistien kesken, hyvin julmana ja väkivaltaisena, mutta Lenin piti enemmän Trotskin kansainvälisistä mielipiteistä ja oli itsekin halukas levittämään vallankumousta ympäri maailmaa vastoin Stalinin tahtoa rakentaa kommunismia 'ensin yhdessä maassa'. Lisäksi Trotski oli ideologinen, jota taas Stalin ei ollut.
[Mitä Lenin todella sanoi, s. 153]
Maailmankuva ja politiikka
Leninin maailmankuva oli muotoutunut 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä, ja sittemmin hän arvioi, ettei 1900-luvullaiaia ollut hänelle enää paljonkaan älyllistä tai tiedollista annettavaa.
Viimeinen kuva Leninistä
Lenin oli pohjimmiltaan teoreetikko ja inhosi politiikan tunteellisuutta. Siksi hän myös painotti älymystön johtavaa asemaa politiikassa naureskellen ajatukselle, että työläisistä olisi maan johtoon – muttei kuitenkaan vaatinut tältä älymystöltä keskiluokkaista taustaa. Hän ei ollut varsinaisesti koskaan kosketuksissa proletaareihin, vaan hän piti tilastotietoja ja tutkimuksia todempana kuvauksena Venäjän kansan elinoloista.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 155]
Lenin arveli, että hänen vaatimansa 'proletariaatin demokraattinen diktatuuri' (ks. proletariaatin diktatuuri) vetoaisi erityisesti alempaan yhteiskuntaluokkaan. Hänen mielestään se olisi samalla myös tehokkain tapa yleisten kansalaisvapauksien ja taloudellisen kehityksen turvaamiseksi. Lenin kannatti alun perin Venäjän marxistien yleisesti esittämää kaksivaiheisen vallankumouksen mallia: ensin demokraattinen ja kapitalistinen valtio, jota seuraisi sosialistinen vallankumous ja lopulta kommunismi. Vallankumouksen edetessä hän ei kuitenkaan sitoutunut tähän vaan siirtyi nopeasti toteuttamaan Venäjällä omaa sosialismin malliaan.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 14]
Leninin ruumis mausoleumissa
Bolševikit pyrkivät saamaan puolueelleen kansansuosiota osallistumalla yleiseen propagandaan, valtakunnanduumaan ja muuhun yleiseen päätöksentekoon. Eräiden väitteiden mukaan myös Venäjän salainen poliisi Ohrana tarjosi Leninille otollisen tilaisuuden. Ohrana oli jokseenkin hyvin perillä sosialistivallankumouksellisten keskinäisistä kiistoista ja pyrki lietsomaan polemiikkia, joka repi puoluetta. Ohrana tuki bolševikkien asemaa Venäjällä myös vangitsemalla menševikkejä ja muita Leninin vastustajia.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 92]
Ensimmäisen maailmansodan (1914–1918) aikana Lenin omaksui kannan, jonka mukaan sosialistien tulisi vastustaa kaikkia sotaa käyviä hallituksia ja jokaisen maan työläisten tuli vastustaa oman maansa sotaponnistuksia. Lenin korosti Marxin oppia, ettei proletaareilla ole kotimaata: niinpä Venäjän työläisten ensisijaisen myötätunnon ja avunannon olisi pitänyt kohdistua muita työläisiä – myös vihollismaiden työläisiä – kohtaan eikä oman maan porvaristoon. Leninin kansainvälisyyttä korosti myös Neuvostoliiton kansallislauluksi valittu Kansainvälinen. Lenin uskoi Venäjän vallankumouksen laajenevan hyvinkin nopeasti maailmanlaajuiseksi sosialistiseksi vallankumoukseksi.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 41–42]
Leninin kuolema ja perintö
Uskoa Leninismin selviytymiseen vahvistetaan propagandajulisteessa, jossa siteerataan Vladimir Majakovskia: Lenin eli, Lenin elää, Lenin tulee elämään!
Leninin toiminnasta olojen vakiinnuttua voidaan esittää vain loputtomia arvailuja. Hän halvaantui oikealta puoleltaan toukokuussa 1922 ja vetäytyi lopullisesti poliittisesta elämästä jo saman vuoden joulukuussa. Leninin kuoltua tammikuussa 1924 hänen ruumiinsa
balsamoitiin ja on edelleen näytteillä
mausoleumissaan Moskovan
Punaisella torilla. Petrograd (suom. Pietari) nimettiin Leningradiksi Leninin mukaan. Nimi vaihdettiin vasta Neuvostoliiton hajottua.
Leninisminä tunnettu oppijärjestelmä muotoiltiin hänen teostensa pohjalta ja siitä tehtiin myöhemmin eräänlainen valtionuskonto. Kaikki tämä tapahtui Leninin omien toiveiden vastaisesti.
[Mitä Lenin todella sanoi, s. 160]
Vaikka Lenin rakensi perustan diktatoriselle hallinnolle ja oli sitä itsekin edistämässä, hänellä on yhä kannattajia, joiden mukaan tärkeintä on, että Leninin perusidea ei ollut rakentaa sortovalta vaan valtio, joka kuuluu kansalle.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 161] Hänen käsityksensä kansanvallasta olivat kuitenkin hieman erilaiset kuin esimerkiksi länsimaisessa demokratiassa tai sosiaalidemokraattisessa järjestelmässä. Lenin vastusti ruohonjuuritason demokratiaa ja monipuoluejärjestelmää. Hän vastusti vuoden 1917 ajatusta demokraattisten, kansan valitsemien neuvostojen hallitsemasta maasta, vaan kannatti 'proletariaatin diktatuuria', jossa kaikki valta olisi keskitetty bolševikkipuolueelle. Vuoden 1917 ajatusten hylkääminen johti mm. hänen uskollisimpien sotilaiden, Kronstadtin matruusien, kapinaan. Leninin käsitystä kansanvallasta kuvasi hyvin vastaus, jonka hän antoi Trotskille tämän kysyttyä Leninin mielipidettä matruusien vaatimuksiin: 'Parlamentaarinen ja demokraattinen järjestelmä on askel taaksepäin, bolševikkien yksinvaltaisesti johtama proletariaatin diktatuuri on askel eteenpäin vallankumouksen tiellä'. Neuvostoliiton päämiehistä Lenin on aina ollut suosituin henkilökulttinsa ansiosta – edeltäjien henkilöihin ja toimiin kohdistettu arvostelu ei juuri koskaan ulottunut Leniniin asti. Lisäksi esimerkiksi Meksikon vallankumouksen inspiroimissa seinämaalauksissa Lenin maalattiin usein paikallisten vallankumousjohtajien, kuten Emiliano Zapatan viereen.[Mitä Lenin todella sanoi, s. 159]
Henkilökultti
Leninin ympärille muodostui Neuvostoliiton ensimmäinen henkilökultti. Hänen askeettinen, ahkera ja järjestäytynyt luonteensa erotti hänet monista muista kommunistisen puolueen johtajista. Osittain Leninin tahdon vastaisesti häntä alettiin pian pitää 'hyvänä tsaarina', joka oli vaatimaton ja kansanläheinen, mutta samalla uuden oikeudenmukaisen järjestelmän luoja. Vuodesta 1918 lähtien häntä alettiin nimittää voždiksi eli johtajaksi; termi, joka 1920-luvulla laajeni koko kommunistisen puolueen johtajistoon. Sisällissodan aikana puolue alkoi jo tietoisesti käyttää hyväkseen ja levittää tätä näkemystä Leninistä poliittisen selviytymisensä välineenä, kun vallankumouksen uskonnollissävytteisten tulkintojen kautta sisällissotaa alettiin tulkita hyvän ja pahan, vallankumouksellisten pyhimysten ja vastavallankumouksellisten pahojen henkien välisenä taisteluna. Leninistä muodostui vallankumouksen pääpyhä, Työn pyhän Raamatun kirjoittaja, kuten eräs runoilija häntä kuvasi vuonna 1918. Kuolemaansa asti Lenin pystyi estämään tämän kansan keskuudessa syntyneen kultin päätymisen osaksi virallista puolueen propagandaa. Kuitenkin välittömästi hänen kuoltuaan otettiin tämä kristuksenkaltainen pelastaja-Lenin osaksi virallista puolueen Lenin-kulttia, vaikka monet puolueen johtajat, mukaan lukien Leninin leski Nadežda Krupskaja vastustivatkin sitä.
Leninin teokset
Lähteet
Yleiset lähteet
Lähdeviitteet
Katso myös
Kirjallisuutta
- Marek & Fischer: Mitä Lenin todella sanoi (WSOY, 1980) (alkuperäisellä kielellä 1969)
- Robert Service: Lenin (WSOY, 2001)
Aiheesta muualla
Vladimir Lenin
Lenin
Lénine
Lenin
Vladimir Lenin
)
)
)
)
)
)
)
